Niinkö??? Sinä??? Veit sanat suustani. Tai et vienyt, mutta teit sen, minkä minä tein noita sanoja käyttämättä jonkun kerran aikaisemmin. En sinulle, mutta muutamille muille. Nyt sain itse tuntea sen, millaista on jäädä kuin nalli kalliolle nuolemaan näppejään, vaikka itse tuntisi olevansa valmiimpi siirtymään olosuhteissa askeleen eteenpäin. Tätä se on. Tosielämän tetris. Aina vaan ei saa sitä riviänsä ehjäksi niin, että voisi siirtyä eteenpäin. En minä, eivätkä kaikki muut.
Samalla tämä muistutti siitä, että kyllä muutkin eronneet joutuvat miettimään pitkän kaavan mukaan sen, että millä eväillä uuteen suhteeseen ryntäävät. En ole ainoa laatuaan. Onneksi. Ja toisaalta, tämä lyhyt yhteinen vahvisti myös uskoani siihen, että kyllä meille jokaiselle on olemassa "se joku" jossakin. Tuo ihana Mies löytää varmasti omansa, kun on siihen valmis. Minulla se hetki on jo lähempänä kuin hetki sitten. Se tuntuu hyvältä. Yhä paremmin myös tiedän, mitä haluan. Nyt ollaan jo tosi lähellä ratkaisua. Olen siitä onnellinen.
Maa allani kantaa taas. Välillä olo on kuin kaksikymppisellä ensirakkauttaan etsivällä nuorella, ja välillä taas realismi palaa kehään muistuttaakseen inhorealistiseen tapaansa totuudesta: Ei haussa ole ensirakkaus, vaan kypsä, aikuinen ihmissuhde, elämänkumppani, jakamaan loppuelämää kanssani. Ei se myös etsimällä löydy, vaan elämällä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen elämässäni siihen vaiheeseen. Ja mikä parasta, kesä on vasta tulossa, kaikkien aikojen kesä, jona astun aurinkoon 10 kg:a kevyempänä kuin kaksi vuotta sitten. Kylläpä onkin. Elämää kerrakseen.
Ja sitten... SUUUUUUUUUU-RI harppaus kohti tulevaisuutta! Täältä tullaan... (kiitos Mies siitä kaikesta ihanasta)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti