Kalkkiviivoilla

Viime vuonna tähän aikaan olin täynnä toiveikkuutta. Vaikeudet oli selätetty, uutta vuotta odotettiin hymy huulilla ja pisaroita vatsan pohjassa: vuoden vaihteen laseja kilistellessä todettiin pahan selän taittuneen - tästä alkaisi loppuelämän parhaat päivät. Toisin kuitenkin kävi, ja heti alkuvuodesta oli selvää, että ei tämä jatkuisi - unelmaa ei kyettäisi elämään todeksi.

Nyt vuotta myöhemmin olen kuiviin imetty ja tyhjä. Tulevaisuus siintää jossakin horisontin tavoittamattomissa. Oma elämä on täynnä kysymysmerkkejä, ja suorittaminen vie eteenpäin vain hetki kerrallaan. Olen kykenemätön suunnittelemaan elämääni huomista pidemmälle, minä, joka olen aina tiennyt ainakin suuntaa-antavasti, mihin tarttua seuraavaksi, mihin suunnata ja miksi. 

Toisaalta se optimisti minussa nostaa aina ajoittain päätään... Tämähän on mahdollisuus tehdä toisin, muuttaa suuntaa, löytää jotakin uutta. Ehkä tämän kaiken tarkoituksena onkin opettaa minulle jotakin elämästä, kyvystä heittäytyä, olla kontrolloimatta, unohtaa järjen ääni ja tehdä asioita jollakin muulla perusteella. No, pitkästä koulusta taitaa olla kyse - niin hitaasti kykenen muuttumaan, näemmä. Joitakin asioita olen kuitenkin jo aloittanut - olemalla hivenen itsekkäämpi, kuuntelemalla omia tarpeitani ja miellyttämällä muita vähän vähemmän. Lähtisikö se siitä?

Yhtä kaikki, lomasta on vaikea nauttia juuri nyt. Aikaa on liikaa ja tekemistä liian vähän. Kirjastosta lainatut kirjat eivät houkuttelekaan, pohkeet vaikertavat edellisen lenkin jäljiltä eikä kipu kannusta juoksemaan, ulkoilu ei huvita ja sisällä olo kyllästyttää, rahatilanne ei salli shoppailua (joka auttaa muuten aina!) - olen siis kaksin ajatusteni kanssa. Kurjia tunteita ei pääse karkuun, vaikka välillä haluaisinkin. Silti katson huomenna vaihtuvaan vuoteen toiveikkaana, jälleen kerran, josko se toisi jotain hyvää tullessaan? 

JK: Niin siis elättelen toiveita jostain sellaisesta omasta, henkilökohtaisesta kivasta tai ihanasta - toki moni asia on hyvin ja tämä vuodatussiivu on vain yksi osa kokonaisuutta... Ymmärrän, ymmärrän ja tiedän sen... En vai halua kuormittaa ystäviä ja läheisiä ihan kaikella tunnemyrskyllä, he ovat jo muutenkin hoitaneet asiansa enemmän kuin kiitettävästi.

Two days left

Pöytälaatikko on tyhjennetty - olen siirtynyt menneisyydestä reaaliaikaan. Kuka minä oikein olen, tunnenko itseäni enää tai vielä? Prosessi on joka tapauksessa käynnissä. Ollut jo pitkään. Lukiessani omia ajatuksiani totesin kuitenkin eteneväni - no, hitaasti, mutta kuitenkin! ;)

Selvisin joulusta, vaikka se olikin lyhyempi kuin edellisvuosina - aatonaaton ja aaton - kun sain viettää sitä lasten kanssa. Uutta oli kokemus Tapaninpäivän vietosta itseksensä, ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen. Kun tämä ei kuitenkaan ole minua tappanut, sen täytyy tehdä lopulta hyvää.

Vuotta 2013 on jäljellä kaksi päivää, ja hyvä niin. Se on ollut erittäin vaikea ja raskas. Tahdon kuitenkin uskoa hyvään, että sitä on vielä varattu myös minulle. Aika näyttää, miten tuo suunnitelma toteutuu. Elämä jatkuu joka tapauksessa käsikirjoituksesta poikkeavalla tavalla - vapaana, perheellisenä ja tunteiltaan tuoreena. Kaikki on taas mahdollista. Tervetuloa 2014!

Joulu tulee - ai olenko valmis?

Olen kamalan väsynyt. Uupunut. Loppu. Joulu on tulossa ja mua ahdistaa - miten siitä voi ikinä selvitä hengissä tällainen. Jouluihminen. Olo on tyhjä ja riittämätön. Lapset ruoskivat sanallisesti. Laskevat pahaa oloa pois. Tunnen itseni erittäin yksinäiseksi ja keinottomaksi selvitä tästä hengissä.

Joulu tulee, uni ei. Levoton ja toisaalta levollinenkin mieli harhailee päämäärättömästi etsien paikkaa johon ankkuroitua. Ikävöin yhtä aikaa sekä mennyttä että tulevaa. Ambivalenssi, jonka kanssa on elettävä.

En tullutkaan hulluksi

Se tunne, kun tajuaa, ettei enää kannata odottaa sinua kotiin. Ei enää raivostuttavia tapojasi, ei häiriötä eikä ärsytyksiä. Ei enää, sillä sietämätön rauha on laskeutunut maahan, ja pitäisi ryhtyä onnelliseksi näillä eväillä. Vitun vaikeaa, kun lakkaa tekemästä ja istuu aloilleen. Sellaista on ikävä.

Pohjien pohjakosketus on nyt kuitenkin tehty. En tullut hulluksi, joten taidan selvitä.

Jää hyvästi

Haikeita jäähyväisiä, ja silti täynnä (menetettyä) rakkautta... Olit niin paljon... Jää hyvästi ystäväni...

Lähestyvä fyysinen yksinäisyys lisää taas ahdistusta. Kaikki on kovin rauhallista mutta samaan aikaan liiankin hiljaista. Olen onnellinen puolestasi ja toivon kaikkea hyvää, vaikka jäljelle jääkin vain puolet minusta.

Oivalluksia rakkaudesta

Tajusin jotakin parisuhteesta. Rakkaus on sen kantava voima, joka ikään kuin nostaa ilmaan, kuljettaa sitä. Ilman rakkautta parisuhde on tarpomista suossa. Ponnistelua jokaisella askeleella. Rakkaus meidänkin väliltä puuttui jo vuosien ajan, ei se muuten niin takkuista olisi ollut.

Putkessa

Viikot ovat kadonneet työn tekoon ja menoihin. Suru on pitänyt painaa taka-alalle ja keskittyä selviytymiseen. Energia ei riitä kaikkeen. X on tehnyt elämästäni pääsääntöisesti hankalaa - yhteisen jakaminen ei enää ole se juttu. Olet vieraampi kuin koskaan - kylmä, häikäilemätön, itsekäs. En tunne sinua. Enää suren lasten menetystä, sinä et kuulu enää ydinjoukkoon.

Valoa aikaan tuo löytämäni kolme kiintotähteä: lukeminen, urheilu ja musiikki.

Nimet paperissa

Aamu. Nimet paperissa. Paperi leimattuna. Tuomittu. Tyhjä ja hapeton tila. Eronnut. Yksinäinen. Surullinen. Ylös noussut aurinko ei liity minuun. Ääneni kaikuu oman pään sisällä. Ei ole syytä nousta ylös. Jalat eivät kanna, kroppa ei nouse, se on voimaton. Miksi hymyilisin? Ei ole syytä eikä syitä. Taidelauantai. Kuitenkin.

En jaksakaan

Tuskaa nyt kun se on totta. Eronnut nainen. Pariton. Hyppy vapauteen sattuu ja koskee, se puristaa rintaa ja ahdistaa. En mä tätä tahtonut, tahdoin sinut.

Väsymys. Se vie tajun. Tukahduttaa ajattelun. Uuvuttaa. Tätäkö se on päästää irti. Etsiä tietä tuhkasta.  Yrittää hengittää. Mutta kun en enää jaksaisi. Enää. En.

Se tuntuu vieläkin

Viimeisen hääpäivän aattona. Se tuntuu vieläkin. Tullut kai jäädäkseen? Toivo, toiveikkuus, ilo. Sama se, mistä on kyse, mulla on hyvä olla. En enää kaipaa ketään, mutta odotan rakkautta. Olen onnellinen lapsistani ja omasta siivestä talossani, ystävistäni ja läheisistäni, elämästäni - mulla on taas se. Lasini on nyt puoliksi täysi. En enää kaadu, vaikka puhaltaisit.

Ikävä

Tänään tuli syvä ikävä, kun ymmärsin, että tämä loppuu oikeasti. Ikävä elämää kanssasi, kaikkea sitä meidän yhteistä. En ehkä koskaan enää nuku kainalossasi, herää läheltäsi, itke perääsi tietoisena siitä, että palaat. Ei koskaan enää pitkiä keskusteluja, telepatiaa ja ymmärrystä välillämme, sitä, mikä meidät yhdisti. Kohta olen yksin, ilman sinua, ja se on pelottavaa ja ahdistavaa. Mulla on sua ikävä jo nyt.

Jollakin tavalla tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä mulla on: lapsista, ystävistä, läheisistä ja rakkaista, jopa siitä, mistä joudun luopumaan. Hassua kyllä, olen yhtäkkiä onnellinen.

Se päivä lähestyy

Eron päivä lähestyy. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi kummalliset vapauden ja vapaaksi laskemisen, tietoisuuden ja hyväksymisen tunteet ovat olleet tänään kovin läsnä. Pidän miehestä, jonka kanssa olen jakanut elämäni, mutta en enää ole hänelle se oikea, eikä hän minulle.

Ymmärrän tai ajattelen ja tunnen niin, että lopulta vain himoitsit, et enää rakastanut. Minä rakastin loppuun saakka. Ja lopulta vielä halusinkin.

Kaksin rannalla yksinäiset

Yksinäistä, kun ei ole ketään kenen kanssa puhuisi, nauraisi ja jakaisi aikaansa, ei ketään ketä ajatella, odottaa, rakastaa - paitsi lapset, eikä ketään, kuka soittaisi, ikävöisi tai ajattelisi... Hiljaisuus on petollista ja pelottavaa, kun jää kaksin ajatustensa kanssa.

Kaikessa kaoottisuudessaan, rakastan elämääni - lomalla!

Jatkuu

Kummallista, että niitä kaikkia, surua, vihaa ja katkeruutta, voi tuntea samaan aikaan. Sen vuoksi pää varmaan tuntuukin ajoittain niin täydeltä. Väsyttää.

Ja silti, Se sama, kummallisen hyvä jatkaa asumistaan minussa. Pieniä onnen hippusia minusta itsestäni ilmassa. Melkein hyppelyttää. Olenko vahvistumassa?

Tuulen suuntia

Suru minussa. Leviää ja valtaa alaa. Painaa rintaa. Miten muutos tehdään?

Ja kohta kumma positiivinen tuli vihan jälkiaallokossa. Yllätti. Hyvällä. Hyvästi.

Rauhan lippu

Ensimmäinen sovinnon keskustelu ja rauhanlippu. Tuntuu hyvältä. Ja silti tiedän, että päätös on oikea. Ihana ja rakas Sinä. Eilen niin läsnä.

Ja tänään valovuoden päässä kaikesta. Vaikeaa on ymmärtää. Tahtoisin pois...

Pää tuntuu tukkoiselta, kuin ilma ei kiertäisi siellä. Mä alan olla tosi väsynyt tähän kaikkeen. Että ihmiseen mahtuukin paljon vihaa. Ja että se sattuu niin paljon.

Seuraava päivä

Tyhjän päällä. Jalat tukevasti maan pinnalla. Kuitenkin. Kipu siinä surun kohdalla.

Sanoit olevasi katkera mulle. Sanoit, että mä tuhosin tämän avioliiton. Kuka kertoisi sinulle, että on mentävä eteenpäin, ja että katkeroituminen ei kannata. En ainakaan minä. En ole siihen oikea ihminen, enää.

Pystyssä sittenkin

Uuden elämän ensimmäinen päivä.

"No one can go back but everyone can go forward. And tomorrow when the sun rises, all you will have to say to yourself is: I am going to think of this day as the first day of my life." -Paulo Coelho

Itkua

Paha olo pääsi ainakin osittain ulos, kun sain itkettyä ahdistustani hetken aikaa. Tuntui hyvältä itkeä tutun ihmisen rintaa vasten ja ikävöidä niin, että omaan rintaan sattui. Ottaa se koville luopua elämänsä miehestä.

Romahdus

Mä taidan romahtaa?

Enää ei tule edes itku. Rintaan sattuu. Siihen Sinun paikkaan. Olen ulkopuolinen minussa. En kukaan. Vain tyhjä raato, muisto jotakin.

Hengissä

Heräsin tyhjyyteen. Ahdistaa valtavasti. Olen kuitenkin hengissä. Huomaan.

Uusi alku

Ahdistaa kantakodin tiivistyvä yhteys. Mulla on oma elämä. Antakaa mun myös elää sitä.

Niin, kyllä se sattui. Toinen nainen. Ja loukkasi. Ehkä kuitenkin vähemmän kuin odotin. Samalla se antoi mulle vapauteni. En vaan tiedä haluanko käyttää sitä. Ehkä en.

Tänä iltana uni ei tule. Menetin molemmat kerralla. Rakastamani ja sen toisen. Jos koskaan, niin nyt tunnen oloni tyhjääkin tyhjemmäksi. On uuden alun aika.

Taidot-on

Vedenjakajalla.

Jäädä ja tyytyä vähempään vai lähteä ja ottaa riski tuntemattomasta?

Miten sitä malttaisikaan kuunnella niitä merkkejä, mitä elämä eteeni lähettää. Miten osaisin tulkita niiden merkityksiä ja vastaanottaa niiden antama lahja. Kauhean monimutkaista tämä kaikki. Ehkä lähetit hänet herättämään minut unestani, jotta löytäisin taas itseni ja tarpeeni?

Mutta miksi tulit ja sekoitit mun pään? Mikä oli tehtäväsi? Kertoa, että mun on mentävä eteenpäin? Löydettävä rakkauteni jostakin muualta?

Kaikkien aikojen kesä?

Pääni on sekaisin.

Kaipaan yhtä aikaa sekä uutta että vanhaa, vaikka vain hetken hurmasta oli kyse. Tiedän, etten voi kuin asettua tähän tilanteeseen ja odottaa. Niin paljon kuin toivonkin perheen säilymistä, vaisto sanoo tuossa toisessa olevan jotakin tavoittelemisen arvoista. Hetken hurma. Vain. Ja silti.

Oikeasti juuri nyt tuntuu totaalisen yksinäiseltä. En saa rakastaa miestäni, enkä sitä toista, joka tahtoisi elämääni. Taas koetellaan naista prkl.

Vittu tätä elämän mahdottomuutta.

Vieras

Vieraana omassa kodissaan. Työhuoneen asukas vailla sänkyä, vailla omaa elämää. Pakotettu luopumaan. Vastoin tahtoaan.

Kyllä taas sattuu niin perkeleesti päästää irti ja pysyä erossa.

Ja nyt ympyrä sulkeutuu. Sinä siellä, mistä tarinamme alkoi, ja minne se myös päättyy. Outo tunne siitä, että tiedän vain osatotuuden. Ehkä sinulla on sittenkin jo joku toinen, jota peittelet vielä. Miksi mä en kelvannut ja riittänyt?

Minä muistan!

"Lähtökohtaisesti ei", vastasit eilen, kun kysyin, onko meillä mielestäsi mitään toivoa yhteisestä tulevaisuudesta. LÄHTÖKOHTAISESTI EI. Et siis enää yritä. Niin sen ymmärsin.

Jännää, miten ihmismieli on ohjailtavissa. Voin uskotella kaikkea soopaa itselleni ja väistellä totuutta. Nyt tein rajanvedon. Ans kattoo sen vaikutuksia.

Äitienpäivä

Äitienpäivä. Ystävyys ja hyväsydämisyys muuntuvat mielessäni  ja sydämessäni rakkaudeksi. Ne eivät erota kahta toisistaan. Fyysisesti olo vaihtelee kylmästä kuumaan ja suuresta kivusta lievään. Stressi tekee tehtäväänsä.

Mutkia

Menneet muistot kummittelevat mielessä, eivätkä jätä rauhaan. Itku tulee helposti, ja ikävä ja suru ovat läsnä. Oman pään sisäiset mekanismit sekoittavat pakkaa, ja yritys katsoa itseä muuttuu ulostuessaan syytöksiksi toista kohtaan. Menneisyyden kahleista vapautumista vaikeuttaa toisen eriaikaisuus ja kyvyttömyys lukea ja ymmärtää minua. Toivottomuus on päivän sana.

Sanoit, että jotain kuoli väliltämme. Sitä jotakin ei enää pysty palauttamaan. Silti kunnioitat, arvostat ja ikävöit. Miksi en pysy ymmärtämään? Miksi en osaa päästää irti? Miksi mun on niin paha olla kaiken aikaa?

Pala uutta

Kahdeksan viikkoa eropäätöksestä. Kaksi viikkoa sitten makuuhuoneeni lakkasi olemasta minun., kun siirsin sänkyni työhuoneeseen. Itse muutin sinne lopullisesti kolme viikkoa sitten. Pala palalta elämäni rakentuu uudelleen, toisen näköiseksi kuin suunnittelin, kuitenkin.

Sitten elämä näyttää kaikista kummallisimman ja oudoimman puolensa: yhteys välillämme toimii ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Huu-haa?

Mitä jos uni ei sit tuukkaan?

Missä vaiheessa paha olo ja ikävä jättävät rauhaan? Kuinka kauan vielä? En jaksaisi enää.

Kuinka monta kertaa pitää pudota pää edellä puusta ennen kuin sen oppii, ettei latvaan kannata kiivetä ilman varmistusta? Tuntuu taas niin luvattoman hyvältä, kunnes muistin, miksi niin ei saanut enää tuntea. Onnistuin taas unohtamaan, mistä tässä olikaan kyse. Täytyyehkä hommata laastari, jotta pääsen alkuun?

Niin kauan

Kuinka kauan ihminen voi jatkaa päiviänsä itkien?

Ihan varteen otettavia perusteluja, ymmärrän, jopa allekirjoitan. Loppuun asti yritetty, kaikkensa tehneinä, vain toisiaan enää rikkoen. Ainut oikea ratkaisu on päästää irti. Osoittaa suurinta rakkautta kaikista, tarjotakseen tilaisuuden palata, jos siltä joskus tuntuu. Mutta miksi irtipäästäminen on niin vaikeata? Koska Rakastan?

Mä en silti voi uskoa, että tää kaikki on päättymässä. Näin aikaisin. Liian aikaisin. Jään yksin. Ilman sinua. Rakas.

Nyt sattuu

Kuinka paljon ja kauan voi sattua? Olen itkenyt siitä lähtien, paitsi yhtenä päivänä. Sydämeen sattuu. Ahdistaa. Yksinäisyys on käsin kosketeltavaa. Miksi pakotit mut luopumaan?

Oksettaa. Päätä särkee. On paha olla.

Pohjaton suru, tyhjyys, yksinäisyys ja paha olo. En tiedä, kuinka voin ikinä selvitä tästä. Olen niin väsynyt ja voimaton. Miksi mun elämästä tuli tällainen? Pitäisikö tästä oppia jotakin? Mutta kun en halua mitään toista Onnea, vain pitää nykyisen.

Loppu

Tähän se päättyi, tarina meistä kahdesta. Sinusta ja Minusta. Meistä.

Pieleen mennyt

Taas se tulee puun takaa. Eron uhka leijuu yllä, parisuhde rakoilee, yllättäen, ennalta arvaamatta. Mitä tapahtui meille?

Ahdistaa ja on paha olla. Miksi elin taas pilvilinnoissa ymmärtämättä, että olen siellä yksin. Nyt tyhjyys on vallannut mieleni, enkä löydä keinoja päästä eteenpäin. Mitä tein väärin? Mikä meni pieleen?