Rakkautta, rakkautta vain...?

Kirjoitin muutama päivä sitten naiseuteni palauttaneesta miehestä. Tai mainitsin, väliäkö sillä. Yksi ainoa tapaamisemme yli vuosi sitten synnytti välillemme ystävyyden liekin, tai jotakin sen kaltaista. Mies on herrasmies, komea, sporttinen, älykäs, koulutettu, hyväkäytöksinen, menestynyt urallaan, luonteeltaan sopivasti haastava, mutta silti vastaantuleva... kaikkea, mitä nainen voi toivoa. Parasta tässä kaikessa on, että tuo mies haluaisi minut. Vielä tänäänkin. Hän ei ole kadonnut elämästäni. Hän vetää puoleensa. Ei päästä irti. On kuin magneetti.

MUTTA

Minä en tahdo häntä.  Syvällä sisimmässäni minussa elää tunne, ettei hän ole minulle se oikea. On elänyt jo pitkään. Ja silti hän vetää puoleensa kuin magneetti. On vastustamaton. Todellinen haaste, kun kyseessä on kieltäytyminen. En vielä ole sitä hänelle kertonut, mutta en myöskään häntä tavannut, yrityksistään huolimatta. Nyt ojennan hänelle ruusun mielessäni, ihana mies, olet rakas ja löydät varmasti itsellesi sen oikean - minä en ole se. Ja josko jo pian... saisin kerrottua sinulle saman ihan oikeasti?

SADE: Cherish the day

JK klo 00:25: Ja miksi en siihen olen kyennyt? Koska tunne rakastetuksi tulemisesta on niin ihanaa! Sitä tunnetta olen kaivannut pitkään... Että joku ajattelisi kaikenaikaa, muistaisi viestein ja soitoin, odottaisi tapaamista... Väärinhän tämä näinkin on, mutta... Anteeksi, rakkaus, tämä pieni huijaus, mutta tarvitsen sitä juuri nyt...

Mielenmaisemia

Mieli kuin järvenpinta, auringonpaiste, kalojen täkynä kelluva koho, sydämessä ääretön rakkaus, sellainen valkoinen ja hopeinen, lämmintä valoa loistava hehku. Lintujen ylilento, korvissa soiva viserrys, letkeä lauantai. Ei kiirettä minnekään, taustalla tieto, että toinen rakastaa vaikka itse en sitä tahdokaan. Ystävyyden onni, iloinen naurunremakka, "me mennään uimaan!" Suuret silmät, lapsen katse, määrätietoisena kohti tulevaisuutta. Riski rusketusrajoista, laiskaa lautapelailua, etukäteen pitkälle valmisteltu ruoka. Teinien kikatus, wannabeteinien käkätys, odotusta, lepoa ja rauhaa. Utuinen ajatus siitä, mitä jos sittenkin...

Sateisten päivien jälkeen yksi aurinkoinen tekee ihmeitä, meille kaikille. On vaan hyvä olla, hyvä olla vaan. 

Gungor: I am mountain
Israel "Iz" Ka'ano'i Kamakawiwo'Ole : Somewhere over the rainbow

End of this discussion

Naisen palapeli, vol 2.

Entinen vaimo kommentoi tuota edellistä tekstiäni, päättäen sen kysymykseen "...Ehkä tuon oppimisprosessin takia on hyväkin, jos niitä askelia on matkan varrella enemmänkin sen sijaan että se seuraava prinssi uljas löytyy heti?"  Kiitos! Hänen innoittamanaan päädyin jatkamaan analyyttistä pohdiskelua kohdattujen miesten osalta, ja ulostamaan sen tekstiksi. Kuten kuitenkin eräs ystäväni on todennut, puheenlahjani ovat tekstitettyä versiota paremmat... En siis voi mennä takuuseen, kuinka ymmärretyksi tulen. :)

Kontakti ensimmäiseen "vieraaseen mieheen" tapahtui pian eropäätöksen jälkeen. Välillämme ei tapahtunut mitään, mutta tavallaan kohdata hän kosketti naiseuttani, joka oli saanut kolauksen. Hän muistutti siitä, että kyllä minustakin joku voi pitää, juuri tällaisena kuin olen. Hänen läsnäolossaan oli kunnioitusta ja arvostusta, sitä, mikä minulta oli hetki sitten viety. Hän olisi voinut olla todellinen laastari, mutta moraalisena naisena koin olevani edelleen naimisissa.

Seuraavaan mieskontaktiin menikin sitten useita kuukausia. Uudet kohtaamiset, jotka tapahtuivat siis kirjallisessa muodossa erilaisilla deittipalstoilla, palauttivat lopulta itsetuntoni. Runneltuna ja särkyneenä pienikin ystävällinen sana tai flirtti herätti kadonneen minäni, olin sittenkin nainen, josta miehet kiinnostuivat tai "kiinnostuivat". Mahtuipa joukkoon myös etäistä ihailua ja ihastumistakin, joka sai alkusysäyksensä vähän turhan pitkään jatkuneista katseista. Pitihän sitä kokeilla ajatuksena, juurikin pelonsekaisin tuntein, mutustella tunnetta toisesta. Treffeille minusta ei vielä silloin ollut, vaikka mieli sitä välillä tahtoikin. Silloin kirjoitin salaisiin kansioihini: "tänäänkin sä puhalsit muuhun henkeä, että jaksan tämän kaiken keskellä. Kiitos." Ei tuo miesrukka onneksi tiennyt, mitä hän minulle silloin edusti.

Kun olin saanut koottua itsetuntoni rippeet, uskalsin ryhtyä vähän tiiviimpään kirjoitteluun erään tai joidenkin kanssa, jopa pidemmäksi aikaa. Saipa jokunen ongittua myös puhelinnumeroni... :)  Yksi heidät palautti naiseuteni fyysisen puolen, ei fyysisesti kuitenkaan, vaan sanallisesti minua hellien. Sekin tuli juuri ajallaan, juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin. "Olet mielessäni ja sydämessäni", hän sanoi. Koska viimeksi joku oli sanonut niin, ajatellut minua siinä mielessä? Olin kaunis ja hyvännäköinen, niin minulle sanottiin.

Ennenpitkää prosessi johti myös niihin fyysisiin kontakteihin, joista ei tässä sen enempää. Sanottakoon vain, että paikkansa niilläkin oli. Tulin hyväksytyksi, halutuksi ja sain valettua uskon itseeni, etten ole sitä, mitä ex-mieheni minusta toistuvasti sanoi niinä vaikeimpina vuosina. Toki tämä vaihe todellakin vahvisti myös sitä, mitä haluan ja en halua! Sinisilmäiselle, ihmisistä hyvää uskovalle naiselle on helppo syöttää myös pajunköyttä. Se yksi kompastuminen opetti varovaisuutta, ja muistutti elämän realiteeteista. Läheisyyden ja hellyyden kaipuu sokaisi etsijän, ja etsijä oivalsi, että itseään on kuunneltava entistä tarkemmin. Sen jälkeen ryhdyin jakamaan pakkeja "sarjatuotannolla".

Ensimmäinen tapailumies ilmestyi kuvioihin noin vuosi sitten. Varovasti piti kokeilla, olisiko minusta tapailijaksi. Se ei tuntunut vielä hyvältä, joten hyvin lyhyeksi suhde jäi, kuin teiniromanssit konsanaan. Sellaiseksi ehkä itseni myös tunsin, teiniksi, bambiksi heikolla jäällä, ensiaskeleita uuden elämän prologissa. Tuntui kuitenkin hyvältä olla rakastettu hetken aikaa, pitkästä aikaa. Se korjasi minussa sitä rakkauden kohtaa, sitä suurta mustaa aukkoa syvällä sisimmässäni.

Tämän vuoden alussa pääni sisällä, elämässäni,  kääntyi täysin uusi lehti ja luku. Oivalsin, että onnellisuus ja hyvinvointi asuu minussa itsessäni, eikä sitä kukaan muu voi minuun istuttaa. Odotettu tasapaino ja eräänlainen seesteisyys valtasivat mieleni. Luonnollisesti se näkyi minusta myös ulospäin. Ja kuinka ollakaan, toinen tapailumies astui elämääni lähes kahdeksi kuukaudeksi. Kuten kuitenkin jokainen eroansa käsittelemään päätynyt, niin myös hän joutui myöntämään, että vielä oli jotakin keskeneräistä, eikä suhteemme voinut edetä sen vakavammaksi. Hänen kanssaan sain kuitenkin nauttia saadusta ja annetusta huomiosta, hellyydestä ja läheisyydestä. Hänen tehtävänään oli "vahvistaa minua niiltä osin, mitkä olivat vielä keskeneräisiä", kuten X-filesiini silloin kirjoitin.

Näin päädytään jotakuinkin tähän päivään. Palapelistäni puuttuu vielä palasia, mutta melko pitkällä jo olen. Tiedän, ettei elämäni rakkaus tule vastaan etsien, mutta kun olen valmis, se kolkuttaa ovella. On vaan jaksettava elää tätä elämää ja nauttia siitä päivä kerrallaan, kuten Eronnut mies juuri kirjoitti, keskityttävä itseensä, olemaan parasta mahdollista sitten joskus sille jollekin.

Naisen palapeli

Avioerollakin on kääntöpuolensa, etenkin sen jälkeen, kun saa jälleen elämänkannasta kiinni. Yksinolo on pelottavan mukavaa.

Erotessamme päätin kaksi asiaa: 1) en katkeroidu, vaan tarraan elämään uudelleen kiinni heti, kun se on mahdollista, sillä käsitykseni mukaan vain sellaisella ihmisellä oli edes teoriassa löytää uusi puoliso jonakin päivänä ja 2) en etsi laastareita päätäni selvittämään, vaan teen sen ihan itse. Seikkailut alkakoot vasta sen jälkeen. Teoriassa niin se menikin. Tein vain yhden virhelaskelman tai -tulkinnan: Se mikä jossakin vaiheessa näytti selvältä vedeltä, ei lopulta sitä ollutkaan, vaan matkan oli tarkoitus jatkua pienen suvantovaiheen jälkeen. Selviämisprosessin piti jatkua vielä niin kauan, kunnes se päättyisi. Nyt sen jo ymmärrän, mutta vasta nyt.

Sinkkuvuodet, kaikki ne kaksi (ja niistäkin vain se toinen, jälkimmäinen) ovat ohjanneet eteeni joukon toinen toistaan mukavampia miehiä. Kun lopulta uskaltauduin ns. vapaille markkinoille, olin mielestäni käsitellyt jo menneisyyden kolhut, ja uskoin siihen, että laastareita en elämääni tarvitse. Tapasin heistä jokaisen (mikä ei siis lukumäärältään päätä huimannut) potentiaalisena sulhona, kunnes hiukan lähempi tuttavuus paljasti karun totuuden. Ne teistä, ketkä olette matkassani kulkeneet, oivaltavat tässä vaiheessa, että pussiinhan olen itseäni puhumassa... Aivan oikein. Selviytymisprosessista kehkeytyi lopulta, ehkä, elämänmittainen polku, ja jokaisen vastaantulevan miehen tehtäväksi näyttää jääneen auttaa minua aina seuraavaan vaiheeseen, uuden henkisen esteen ylitse, tosin tietämättään. Niin, eikös heitä juurikin laastareiksi kutsuta??

Yksi oli hyvä kirjoittamaan, toisen puhelinääni kuulosti vakuuttavalta - tapaaminen ei niinkään, kolmas oli ystävällinen, neljäs ystävällisempi ja kohtelias, seuraava nuija, mutta puoleensavetävä, ... ja niin edelleen. Meinasi joku jopa sulattaa sydämeni ja viedä jalat altani, todeten kuitenkin, ettei valmius vakavampaan vielä riittänyt. Joskus se ei riittänyt minulla. Sellaista se on, mutta ystävällisesti he ovat ojentaneet minulle paloja palapeliini, auttaneet minua muodostamaan kuvaa siitä, mitä haluan ja en halua. Viimeisin heistä opetti minua tanssin muodossa, mitä intensiteetti tanssiessa voi parhaimmillaan olla... Tanssitaito, eikä siis mikään... lavatanssitaito (daa!) - checked.

Tähän taidan kuitenkin kompastua... Vapaita, mukavia ja komeitakin, mutta ei-minulle-oikeita miehiä löytyy tästä maasta valtavasti. Se on ihanaa, sillä teissä meidän sinkkunaisten silmä lepää. Ja "palapelejä" on mukava rakennella. Ja niin onnellinen olen kuitenkin nykyisessä olossani, että melko ronkelina naisena, pelkkä katselu näyttää riittävän. Silti tunnen syvällä sisälläni, että vielä tulee hän, joka ei ohitseni pysty enää kulkemaan... Tai, jota en itse voi ohittaa!

Kahden viikon juoksuaika

"Mies ei koskaan pysty tekemään naista onnelliseksi, vaikka saattaa tietämättömyydessään niin kuvitella. Naisen on aivan ehdottomasti pidettävä huoli siitä, että ympäröi itsensä ja elämänsä sellaisella kauneudella ja arvomaailmalla, jonka kokee eniten omakseen. 

Vasta silloin hän voi odottaa ihailua, rakkautta ja arvostusta..."

Seppo Tanhua 18.7.2015

  
Kerran vuodessa, aina kesäisin, uuteen elämääni mahtuu ajanjakso, joka on pyhitetty ystävyydelle, ilonpidolle ja vapaudelle. Ja vain sille, sillä lapset viettävät silloin lomaa isänsä hyvässä huomassa. Eikä tätä kannata nyt siis lukea siten, etteikö vuoden loput 50 viikkoa sisältäisi sitä kaikkea, mutta tämä jakso on erityinen monella tapaa. Siitä puuttuvat rajat ja rajoitukset, aikataulut ja velvoitteet. Silloin maailma on täysin auki ja täynnä mahdollisuuksia, unet vähäisiä ja tunnit kalliita. Tällä lomajaksolla eilistä ei ole ja huominen on jossakin kaukana. Elämä on vain nyt, sydän sykkii kaikkialle yhtäaikaa, ja musiikki antaa sille sykkeelle rytmin. Päälle laitetaan kesäistä ja kaunista, jalkaan korkeaa ja kevyttä, kasvoille seitinohut sipaisu sitä jotakin... Ystävyys on ihanaa. Vapaus on mahtavaa. On taito nauttia elämästä. Onneksi ero opetti minulle sen taidon. Se auttoi näkemään ja oivaltamaan, että ei  minkäänlainen rahasumma, elämys tai meriitti ole niin paljon, kuin tämä hetki, sen intensiteetti ja aitous. Rakkaus ja avoimuus ihmisiä kohtaan avaa sydämiä.

Silti herääminen tähän tuikitavalliseen sunnuntaiaamuun tuntui mukavalta. Oma koti, oma vuode, kaupungin verkkainen tunnelma... On aika palata reaalielämään, vaikka loma edelleen jatkuukin. Nautinnot, jalat metrin verran ilmassa, verottavat voimia. Jokainen nostettu malja, kohdattu ihminen ja kulutettu tunti ottavat hyvällä tavalla, mutta silti omansa. Nyt on oman itsen vuoro. Riennot on riennetty, lakkapurkit ja ripsivärit kulutettu loppuun. Tänä aamuna vedin jalkaani villasukat, leggarit ja aikansaeläneen tunikan. Terveellinen marjasmoothie aloittakoot elimistön puhdistusoperaation. Ihanaa kuitenkin, että takastaskussa pullottaa huikea määrä kiikkustuolissa muisteltavia seikkailuja.

Näin on hyvä. Näin olen onnellinen. "Sen minkä annat, saat moninkertaisena takaisin."

Onnenkyyneleitä

Tänään itku on herkässä. Kanavat aukesivat eilen illalla, kun harrastin romanttisten elokuvien (Just like heaven ja One day) maratonia itsekseni kotisohvalla. Ehkäpä lauantai-illan nollaus teki tehtävänsä, ja lukot aukesivat; olin iloinen, onnellinen ja kaunis. Sain osakseni sitä, mitä tarvitsin: loistavaa musiikkia, muistoja, hauskanpitoa hyvien ystävien seurassa, sopivasti huomiota ulkopuolisilta, mukavia tapaamisia eikä yhtään illanaikaista mokaa. On kyllä myönnettävä, että ei tällaisia ilonpitoputkia tolkuttoman kauan jaksaisi, mutta vielä tämä viikko!

Niin, niihin kyyneliin. Kuuntelin Jannan ja Junon uuden biisin Karkumatkalla, luin heistä artikkelin ja sen jälkeen Spotify tarjosi lahtelaisräppäreiden (Ideaali & Jay Who?) taidonnäytettä Lupaus-biisissä. Kyyneleet valuivat, mutta eivät ikävästä, eivätkä surusta, vaan suuresta rakkaudellisesta olosta kaikkea kohtaan: onnellisista lapsista, välittävistä vanhemmista, ihanista kohtaamisista, mahdollisuudesta olla ja elää omassa kodissa, menneistä ja tulevista päivistä, torjutuista tilaisuuksista, välittämisestä, aitoudesta, kauniista sanoista... Lopulta vain kohtaamisilla on merkitystä.

Monet eivät hörhöilyyn usko, mutta minussa se elää, ja siksi kirjoitan vielä tämän, minkä ehkä vain osa teistä ymmärtää: On huikeata olla niin auki, että energia virtaa vapaana läpi kehon. Se ottaa vastaan kaikkialta hyvää ja jakaa sitä eteenpäin jokaiselle vastaantulijalle. Illalla on sitten aika liimata jalkapohjat maanpintaan, ladata itsensä huomiseen. Tänään on kuitenkin tämmöinen päivä.

JK 14.7. Katselin illalla vielä Pilvikartasto-nimisen elokuvan... Sitä vaan, että olipahan sopiva jatke päivän agendaan... Huh!

Menneisyysvatulointia

X:llä oli tapana väheksyä mielipiteitäni ja ajatuksiani ristiriitatilanteissa. Hän ei kyennyt keskustelemaan rakentavasti, vaan hyökkäsi sanallisesti minua moittien; "ootsä vähän tyhmä", "älä siinä lässytä", "mieti nyt vähän itsekin", "idiootti"... Siihen aikaan vastasin tietenkin samalla mitalla, ja ilmiriita oli aina käsissä pian alkamisensa jälkeen.

Nyt, kun yhteisestä ajasta alkaa olla jo kulunut hyvä tovi, ja kumpikin on rakentanut näköistänsä elämää, yksi asia ei ole muuttunut. Edelleenkään X ei kykene keskustelemaan ns. vaikeista asioista kanssani, vaan lyö luurin korvaan, arvostelee, väheksyy, ei suostu keskustelemaan; "unohda, että edes kysyin asiaa". Tilanne jotenkin kärjistyi toukokuisten muutosten jälkeen, kun minä lopulta pääsin eroon vanhoista rakenteista ja aloittamaan puhtaalta pöydältä ihan oikeata omaa elämää. En tiedä, onko nyt hänen vuoronsa potea eron jälkimaininkeja vanhojen muistojen vallatessa mielen vai mistä on kyse. Saan kuitenkin kaiken aikaa osakseni varsin vihamielistä kohtelua. Koskahan tämä eroon ja entiseen parisuhteeseen liittyvä käsittely oikeasti loppuu. En sinällään koe tarvetta enää moiseen vatulointiin, mutta ilmeisesti alitajunta on jostakin vielä eri mieltä...Tai sitten tuo mainittu X-mies.

Tänään on kuitenkin edessä tyttöjen ilta - aikaa itselle, omalle hyvinvoinnille ja nautinnoille. Kotikaupungin iltapäivä, ilta ja yö kutsuu juhlimaan vuotuisille festareilleen. Mieli on hyvä viimeaikaisista ystävien statuspäivityksistä huolimatta, usko huomiseen (no, ei välttämättä ihan konkreettisesti huomiseen... hih-hih!) on vahvaa - aurinko paistaa meille kaikille, jos ei muuten, niin siellä pilvien takana!
 

Ansaitset parempaa

KIITOS ensimmäisistä kommenteista tässä blogissa. Vaikka kirjoitan tätä pitkälti omaa päätä tyhjentääkseni, tuntuu mukavalta saada viestejä, jotka todentavat lukijoita oikeiksi ihmisiksi. Lupaan jatkossakin kirjoitella kanssanne. <3

Ero repii meistä monia. Se koettelee itsetuntoa, sylkee päälle, haukkuu, tekee arvottamaksi ja mitätöi mennyttä - etenkin, jos on tullut jätetyksi. Jättämisestä minulla ei ole kokemusta, mutta uskon, että koville ihminen joutuu silloinkin.

Lähtiessäsi matkalle tuhkan seasta auringon valoon, on tärkeää, että annat aikaa itsellesi toipua ja nousta jälleen jaloillesi. Pidä huolta omasta hyvinvoinnistasi ja löydä lähellesi sellaisia ihmisiä, joihin voit nojata. Kun voimat riittävät, lähde liikkelle, tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Olet kaunis tai komea - katso vaikka peilistä. Mikään voima tässä maailmassa ei saa sinua uppoamaan. Löydä itsestäsi vahvuus nousta taas lentoon. Usko siihen, että pitkän tien päässä odottaa jotakin uutta ja parempaa (Jukka Poika).

Kesä!

Melkein en tiedä parempaa, kuin hitaasti heräävä sunnuntaiaamu, Grooven jazzilla sävytetty, pitkään ja rauhassa nautittu runsas aamiainen ja päivä vailla suunnitelmia. Tänään se tuntui kesältä, sellaiselta sopivasti kutkuttavalta ja lämpöiseltä. Pientä hienosäätöä toki aamuun olisi voinut vielä tehdä, mutta sen aika on toivottavasti jossain tulevaisuudessa (hi-hi)! Seuraavina neljänätoista vuorokautena kaikki on mahdollista: äidin oma loma oli käynnistynyt! Äidistä kuoriutuisi jälleen sellainen itsenäinen ja elämästään suuresti nauttiva nainen.

Ennen sitä oli vielä suoritettava yksi velvollisuus. Pikainen "ensivierailu" entisessä kodissa ei herättänyt pelättyä ikävää; olin siis päässyt siitä helpotuksekseni irti myös tunnetasolla. Suurin silmin katselin X:n elämää, ja sain jälleen yhden varmistuksen siitä, että oikealla tiellä ollaan, monessa mielessä. Pirulainen toisella olkapäällä toivoi kuitenkin salaa, että lapset oppisivat ennemmän äidiltä kuin isältään kodinhuollollisissa asioissa...

Aurinkoinen ilta ystävän kanssa vietetyn iltapäivän jälkeen omalla sohvalla tuntuu mukavalta. Juuri nyt en kaipaa tähän sen enempää. Ajoittain kainalo, johon käpertyä, olisi paikallaan, mutta juuri nyt edes sille ei ole akuuttia tarvetta. Toisaalta tämä eräänlainen itseriittoisuus tuntuu hivenen pelottavalta, voiko se jatkua ikuisuuteen? Tarvitsenko enää ketään rinnalleni, kun itsekseenkin on niin mukavaa... Lausuipa eräs ystäväni myös sen kuuluisan suuren viisauden tässä menneellä viikolla: Tuon samaisen ajatuksen ääneen sanottuaan hän löysi itselleen etsimänsä miehen... No, kuten sanottu; eläen, ei etsien kaikki on mahdollista!