Hyvää Joulua

Hyvää Joulua Sinulle, joka luet tätä blogia!

Joulurauha laskeutui meille jo muutama päivä sitten. Perinteinen joulustressi jäi historiaan eron myötä, ja ilokseni Joulu on tullut sen jälkeen, kuten aina ennenkin, mutta ilman sen suurempaa hösäämistä. Läheisyys, yhdessäolo ja asettuminen hetkeen ovat olleet  antoisia valintoja.

Muiden ystävien tapaan myös Lastenisä ja nyxänsä kävivät jouluglögillä, ja vietimme hetken yhdessä lasten kanssa. Se tuntui mukavalta. Muistelimme menneitä Jouluja ja kolmen aikuisen erilaisia perinteitä. Kaikki viha, kauna ja katkeruus olivat kadonneet myös jo muistojen joukosta. Oli vain hyvä olla, meillä kaikilla, niin luulen. Ainakin lapset vaikuttivat onnellisilta halattuaan isänsä ja hänen puolisonsa, ja kapsahdettuaan lopuksi minun kaulaani. Jälleen koen valinneeni oikein elämäni risteyksissä. 

Joulu saa nyt tulla sellaisena kuin se on; lasten ja sukulaisten kanssa ja osan aikaa yksin. Tiedättekö muuten, mitä suunnittelin tekeväni, kun lapset jatkavat Joulun viettoon isänsä luokse? XD Ajattelin katsella Netflix-maratonina Silta-sarjan alusta tähän päivään saakka! Väliin vähän suklaata, glögiä ja punaviiniä, kenties lenkki raikkaassa (?) ulkoilmassa ja sitten lisää sitä kaikkea. Yhden vuorokauden verran.

Iloitkaa, ystävät, siitä mitä teillä on. Lämpimiä ajatuksia ja paljon rakkautta! <3

Pompusta nousuun

Olen ehkä koko ikäni ollut se, joka kantaa vastuun, huolehtii ja pitää kokonaisuuden kasassa. Enkä tarkoita, että se olisi absoluuttisen totta tai että muut ajattelisivat asiasta samalla tavalla, vaan puhun omasta kokemuksestani, siitä tunteesta, että taakka (ja otettu / saatu vastuu) on ollut suuri.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, jäin, tosin olosuhteiden pakosta, uudestisyntyneenä, keskelle vauvaperheen arkea pitkälti yksikseni. Odotettu tulokas sekoitti ihanuudestaan huolimatta pakan (siis minun mielessäni) monella tapaa. Halusin tai en, minun oli kuitenkin selvittävä sen hetkisen elämäni koettelemuksista omin voimin. Ja niin monesta tilanteesta, asiasta ja vaiheesta sen jälkeenkin, mutta erityisesti tuon lyhyen elämänkoulun oppimäärän selvitettyäni olen pärjännyt. Pärjännyt niin paljon, että en oikeastaan ole ketään tarvinut elämääni. En edes lasteni isää. Tai olen, mutta hän ei koskaan ottanut perheessämme sellaista roolia, jota minä olisin kaivannut. Tai ehkä hän ei sitä saanut minulta otettua. Kukapa siitä enää selvän ottaa.

Lauantaina istuin sohvalla katselemassa Harry Potteria yhdessä lasteni kanssa. Kuopus kampesi kainaloon, painoi päänsä kainalokuoppaan ja rauhoittui siihen. Sillä hetkellä tiesin, mitä eniten tarvitsen: Haluan tarvita miestä, mutta en konkreettisena tarvitsemisen tunteena. En vaan haluaisi enää riittää kaikkeen, lapsille, työhön, läheisille, ystäville, elämälle. Haluaisin jakaa sen riittämisen tunteen jonkun toisen kanssa. Olisi ihanaa, jos joku joskus sanoisi, että "istu sinä alas tai lähde lenkille, minä hoidan tai teen tämän tai tuon asian sillä aikaa", ja sitten päivän päätteeksi ottaisi kainaloon, pitäisi lähellä, tarjoaisi teetä ja sylin johon nukahtaa. Olisi ihanaa, että ei tarvitsisi ehtiä, jaksaa ja kyetä hoitamaan kaikkea aina itse, siten, kuin olen tehnyt koko aikuisikäni. Riittänyt itselleni ja muille.

Tämä ajatus kietoutuu helposti nyt, myös joskus aikaisemminkin mainitsemaani, minussa vahvasti eläneeseen, menettämisen pelkoon, ja sitä kautta syntyneeseen tarpeeseen kontrolloida ja hallita elämän eri aspekteja. Se on näyttäytynyt elävässä elämässä tilan ottamisena, päätösten tekemisenä ja näin jälkikäteen ajateltuna vain näennäisena taitona elää tasapainoista parisuhdetta. Se on myös ollut osaltani toisen ajatusten, ideoiden ja näkemysten väheksymistä, haluttomuutta tai kyvyttömyyttä arvostaa toisen tapaa elää ja suoranaista taidottomuutta niissä asioissa, mitä pidän tärkeänä, ja jopa välitän eteenpäin erilaisissa yhteyksissä. Luonnollisesti tämä kumuloituu myös siihen kohteluun, mitä itse sain osakseni, siihen vaille jäämisen tunteeseen, missä avioliittoni ajan, erityisesti sen viimeiset kymmenen vuotta painiskelin. Antaessaan saa... Vai miten se meni?

Tätä inhorealistista ajatusleikkiä jatkaakseni, voisiko myös menettämisen pelon kohtaaminen purkaa tuon valtavan toiminnallisen vyyhdin, mikä siihen kietoutuu? Voisiko se tarkoittaa, että olen saamassa oikeasti uuden mahdollisuuden, ehkä jopa uuteen parisuhteeseen, sellaiseen, jossa omana itsenä oleminen ei automaattisesti tarkoittaisi menettämisen pelon tunteen aktivoitumista, vaan voisin viimeinkin olla sitä mitä olen, nauttia siitä mistä pidän ja jatkaa elämääni sellaisena kuin se juuri tällä hetkellä on? Voisiko tämä kaikki toteutua jonakin päivänä suhteessa toiseen ihmiseen?

Juhlapäivät herkistävät. Vuosi on ollut näitä tunteita ja oman pään selvittämistä pullollaan, niillä siis mennään loppuun saakka, oletan?

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa.

Muutosten tuulia

Melkein itketti tänään kaikki se, mitä lähipiirissä, ystävien ja tuttavien joukossa käydään läpi parasta aikaa. Heitä on monia, jotka joutuvat katsomaan peiliin, aloittamaan alusta, keräämään itsensä palasia milloin mistäkin. On eroja, väsymystä, pettymyksiä, sairastumisia, väkivaltaa ja pahoinvointia jos jonkinlaista. Näitä ihmiselämän varjopuolia näyttää tässä ajassa yhdistävän yksi asia; niiden potijoina ovat naiset. Sellaiset naiset, jotka ovat tehneet parhaansa, jopa kaikkensa, antaneet paljon, jopa liikaa, pyrkineet pärjäämään ja menestymään elämässä, kunnes elämän realiteetit pistävät kaiken uusiksi, arvojärjestyksen ensimmäisenä.

Tässä ajassa on jotakin todella merkittävää, vahvoja energioita, järisyttävää rytinää ja isoja muutoksia sekä pienen ihmisen että suuren maailman tasolla. Se pistää miettimään, mistä tässä lopulta on kyse. Olen käynyt yhden pitkän keskustelun erään ihmisen kanssa aiheesta, jo joitakin aikoja sitten. En muista keskustelun sisältöjä enää sen tarkemmin, mutta muistan, miten jotakin liikahti korvieni välissä. Hän mainitsi jotakin naisten roolin tai aseman ja naiseuden muutoksesta sekä arvojen universaalista muutoksesta. Nyt tuo keskustelu näyttäisi realisoituvan käymieni keskustelujen muodossa lukemattomien eri ihmisten kanssa, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lähes jokainen pidempään keskusteluun kanssani kiinnittynyt näyttäisi puhuvan tuota samaa kieltä, muutoksesta henkilökohtaisella tasolla. Enkä tarkoita nyt mitään ihan pientä muutosta, vaan hyvin merkittäviä, ihmisen elämässä käänteentekeviä muutoksia. Sellaisia, mikä ensin pysähdyttää, romahduttaa ja lamaannuttaa, saa tulemaan hulluksi, pelkäämään, itkemään, katoamaan pimeyteen. Puhun myös sellaisista muutoksista, jotka saavat alkunsa tuosta epätoivosta, kuin ristiriitaisten ajatusten synteesistä, mikä lopulta johtaa muutokseen. Niissä muutosten tuulissa rakenteet ratkeilevat, ja jokin uusi puskee voimalla pintaan, vahvempana kuin koskaan ennen. Sellaisia naisia elämääni mahtuu monta, mutta mistä he sen sisäisen voimansa ammentavat?

Itse uskon tahtoon, määrätietoisuuteen ja irtipäästämisen voimaan. Uskon vapauteen, itsenäisyyteen ja yhdessä muodostettuun vahvuuteen. Uskon naisiin ja miehiin, heihin, jotka ovat valinneet kahdesta selviytymisen, kasvamisen ja uudistumisen reitin. Sellaiseen minä uskon. Aika näyttää, mihin se riitti ja kuinka pitkälle tai syvälle sen turvin päästiin.

Lämmin ja rakastava maanantaiajatus täältä sohvan pohjalta.

Valoa pimeydessä

Lasillinen punaviinia pehmentää ajatusta sopivasti. Huonosti nukutun yön ja riittävästi touhutun sunnuntaipäivän jälkeen annoin itselleni luvan istahtaa alas ja vajota ajatuksiini, joita ei oikeastaan edes ole. On vain tunne (miksi ihmisen pitääkin tuntea niin mahdottoman paljon?!?), mikä on, kasvaa, muuttaa muotoaan, mutta on.

Sytytin kynttilän syys- ja talvi-iltojeni tapaan, tänään myös ensimmäisen adventin kunniaksi. Liian väsyneenä pintaan nousee melankolinen minä. Lähestyvä jouluaika saa herkistymään: Miten mukavaa olisikaan jakaa näitä hetkiä oman ihmisen kanssa, käpertyä kainaloon ja ottaa vastaan hellyyttä, toisen kosketusta ja läsnäoloa. Miten paljosta sitä jääkään paitsi, kun niin ei ole. Voiko sitä sittenkään olla kokonainen ilman toista? Joskus epäilen jo omiakin ajatuksiani ja käsityksiäni elämästä. Mitä, jos asiat eivät olekaan siten, kuin niiden kuvittelen olevan?

Sydän tuntuu hetkellisesti tyhjältä. Olen viime aikoina antanut itsestäni paljon toisille. Yritin ladata sydäntäni tänä iltana, mutta vain hädin tuskin siinä onnistuen. Juuri nyt tarvitsisin vähän enemmän, joltakin toiselta, en vain itse synnyttäen. Tiedän tilanteen näyttävän taas paremmalta huomenaamulla, mutta jonkinlainen vissiperä tuossa toisinaan esiin nousevassa tunteessa on. Sittenkin. Ehkä.

Tinder kilahtaa viestin merkiksi. Valonpilkahdus pimeässä? Valoa pimeyksien reunoilla.

Rakkaudesta

Omituinen ajatus herätti minut sunnuntaiaamuun. Näin unta entisestä miehestäni ja avatessani silmät, päässäni kaikui kysymys, rakastanko enää koskaan ketään?

Jäin pohtimaan rakkautta... Miten vaikeaa siitä onkaan kirjoittaa. Ei siksi, ettäkö rakkaus itsessään olisi jotenkin vaikeaa minulle, vaan siksi, että kyse on lopulta niin järjettömän suuresta asiasta, että sen pilkkominen muutamaan riviin olisi suoranaista väkivaltaa.

Käsitykseni rakkaudesta on muuttunut avioliiton jäljiltä. On totta, etten kykene enää rakastamaan sillä tavoin, kuin entistä miestäni rakastin, sillä se ei ollut aitoa rakkautta. Jos olisin rakastanut oikeasti, en olisi vaatinut häntä muuttumaan, luopumaan, olemaan toisenlainen. En rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli. Se, mitä välillämme oli joskus alkuaikoina, muuttui ja vääristyi molemminpuolisten odotusten ja vaatimusten myötä sellaiseen muotoon, mikä ei enää ollut rakkautta vaan ennemminkin tapa ja tottumus, väline suorittaa elämää. Ajatus kirpaisee vieläkin. Miten siinä niin pääsi käymään? Miksi en rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli?

En voinut hyvin tai rakastanut häntä, koska kaikessa hyvyydessään hän ei ollut sellainen mies, jonka  kanssa halusin elämäni jakaa, jonka kanssa minun olisi ollut hyvä olla. Ei ollut, ja silti en osannut siitä luopua. Ja se, jos mikä oli väärin meitä molempia kohtaan.

Nyt, tällä hetkellä siis, rakastan monia ihmisiä tässä maailmassa; lapsiani, läheisiäni, ystäviäni, jopa entistä miestäni ja hänen uutta puolisoaan sekä joitakin satunnaisia ohikulkijoita. Se rakkaus riittää minulle ja saa voimaan hyvin. Heidän en odota muuttuvan tai olevan toisenlaisia, hyväksyn heidät itsenään. Miksi heidän edes pitäisi muuttua toteuttamaan jotakin minussa elävää tahtoa, tehdäkseen jotenkin minusta täydemmän? Ei minkään vuoksi. Miksi siis odotin sitä entiseltä mieheltäni?

Mooji, eräs suuri ajattelija, kirjoittaa, että rakkaus on elämää ja elämä on rakkautta. Tämän ajatuksen oivaltaminen on vähitellen johdattanut myös minut sen ymmärryksen äärelle, että rakkautta ei pidä etsiä, sillä se on jo meissä, minussa, kaikkialla. Tunnen niin. Siitä lähtökohdasta käsin onkin mielenkiintoista seurata, millainen mies onnistuu ujuttautumaan rakkauteni sisäpiiriin siten, että en aktivoidu samankaltaiseen toimintaan kuin menneinä vuosina. Ehkäpä sen sitten tietää, kun niin tapahtuu.

Rakkautta, kutinaa vatsan pohjassa, teidän kaikkien päivään! <3

Kahden minän armoilla

Kuten juuri taisin sanoa, edelleen huomaan kompastuvani niihin haamuihin, joista kuvittelin jo päässeeni eroon. Edelleen vaatehuoneeni uumenista löytyy sinne piilotettuja laatikoita selvitettäväksi. Joskus hämmästyn jo itsekin.

Tänään huomasin potevani jotakin sellaista tunnetta, mikä muodostui samoista elementeistä kuin esimerkiksi katkeruus, viha tai mustasukkaisuus. Niistä ei kuitenkaan ollut kyse. Kyse oli lapsen joulunajan koulutapahtumasta, jonne lasten isä kertoi tulevansa nyxänsä kanssa. Luvassa olisi siis ilta, jossa exä istuisi sulassa sovussa nyxänsä ja exänsä kanssa ihastelemassa lastensa osaamista. Miten vastenmieliseltä tuo ajatus taas hetken aikaa tuntuikaan. Minun lapseni. Minun, ei hänen. Siis exän nyxän. Mitä ihmettä hän tunkeutuu minun elämääni exäni kautta, niiden asioiden äärelle, jotka ovat minun. Ja lasten isän.

Ja täsmälleen samaan aikaan se toinen minussa kolkutti olkapäälleni muistuttaen, että eihän minulla ole tuota naista kohtaan oikeastaan ensimmäistäkään negatiivista tunnetta, eihän hän ollut syypäänä eroomme. Hän vain löysi miehen, joka sattui vielä silloin olemaan muodollisesti naimisissa kanssani, aiheuttamatta kuitenkaan sitä tapahtumien ketjua, mikä tuohon kohtaamiseen nähden oli joka tapauksessa oleva väistämätöntä.

Kummallinen on ihmisen mieli. Eronneen naisen mieli vielä kummallisempi. Puhumattakaan äidistä, joka yhtä aikaa haluaa omistaa omansa ja antaa heidän lentää vapaasti. Eihän muut turvalliset aikuiset haitaksi heille olisi. Sen tiesin ja silti jostain syvältä mieleni uumenista osa minusta valmistautui hyökkämään, puolustautumaan, taistelemaan, pitämään omistaan kiinni. No, onneksi pahin tilanne laantui ilman sen suurempia välikohtauksia, pian heti jo tunnevyöryn alkamisen jälkeen. Ja loputkin siitä on taltutettavissa ilman verisiä yhteenottoja. Tiedän hänen kohtelevan lapsiani rakastavasti ja aikuisena vailla tarvetta ryhtyä äitipuoleksi. Tiedän, että lapseni pitävät hänestä. Ja miksi eivät saisi pitääkin, jakaahan hän elämänsä ja arkensa jo pitkälti heidän isänsä kanssa. Sellaista uusperhearkea. Ehkäpä se tunne todella juontaa juurensa minusta, jostakin siivoamattomasta pääni sisällä.

"Tarvitset voimaa vain silloin, kun teet jotain vahingollista. Muulloin rakkaus riittää saamaan asiat valmiiksi." Niin. Voisiko sitä paremmin enää sanoa. Eikä niitä laatikoitakaan tarvitse enää pohjia myöten purkaa, pintavilkaisu usein jo osoittaa sen sisällön tarpeellisuuden. Yleensä sen tarpeettomuuden.

He, jotka jäivät tai lähtivät

Viime päivinä olen pohtinut eroja erityisesti naisten näkökulmasta, sitä, miksi joku eroaa ja miksi joku onnistuu kuromaan umpeen parisuhteessa olevan valtaisan kuilun, johon joku toinen putoaa. Yhä useampi meistä joutuu käymään lävitse tuon myllyn, pohtimaan, millaisista palikoista parisuhde on rakennettu, ja onko se tehty kestämään, onko sen määräpäivä kauempana kuin 20 vuotta sen alusta.

Osalle meistä ero on mahdollisuus, joillekin jotakin muuta. Omien kokemusteni perusteella meidät eronneet voi karkeasti luokitella (ainakin) kolmeen eri ihmistyyppiin.

1. Ne, jotka jäivät ja katkeroituivat
Tämän ihmisjoukon edustajia ei mahdu tämänhetkiseen elämääni, tai ainakaan välittömään lähipiiriini. Joitakin kokemuksia tunnen, he ovat niitä, jotka vihasivat, jättivät antamatta anteeksi ja jotka eivät koskaan hyväksyneet eteensä tullutta tilannetta. He eivät jatkaneet elämäänsä eron jälkeen. Muuta en heistä osaa sanoa, se mitä luulen tietäväni, on pelkkää arvailua.

2. Ne, jotka jatkoivat jo ennen kuin edellinen päättyi
Seurailtuani ympärillä tapahtuvia eroja, niiden syitä ja  seurauksia, huomaan, että tähän joukkoon lukeutuu huomattava määrä miehiä. Niitä, jotka jättivät entisen elämän taakseen ja löysivät, jo ennen viimeistä leimaa paperissa, uuden sulostuttajan oloansa  kirkastamaan. Usein kolmikymppisen entisen nelikymppisen sijaan. Sellaisen, joka ei näyttänyt kotiäidiltä, elämän kyllästyttämältä, väsyneeltä ja vähän liikaa pyöristyneeltä. Sellaisen, jonka kanssa oli taas ihana kulkea käsi kädessä, hullutella teini-vuosien tapaan, tehdä sellaista, mihin vanhan parisuhteen entinen rouva ei enää kyennyt. Näitä tämän tyypin edustajia, lähinnä miehiä minun tuttavapiirissäni, on useampia. He ovat niitä, jotka tallentavat Facebookin virtaan yhteisselfieitä, kuvia romanttisista hetkistä ja kadonneen rakkauden löytymisestä. Oikeasti on ihanaa, että ihmiset tulevat onnellisiksi, vaikka sitten uudessa suhteessaan, mutta muuttuivatko he koskaan, oppivatko he mitään menneestä, ja olisiko pitänyt? Entä mitä jos eivät oppineet?

3. He, jotka jäivät tai lähtivät, ottivat tilaa ja aikaa, löysivät itsensä uudelleen
Tähän joukkoon luen myös itseni, mutta en ole ainoa joukossamme. Me olimme jätettyjä tai jättäjiä, mutta meitä yhdistäviä asioita löytyy muidenkin tyyppien tapaan useampia. Koska kokemus on myös omakohtainen, riittää tästä kirjoitettavaa edelleen melko paljon.

Kun eropäätöksestä alkaa olla reilut kaksi ja puoli vuotta, ihminen on etääntynyt kokemastaan sen verran, että kykenee tarkastelemaan sitä jossakin määrin objektiivisesti. Tähän kummalliseen aikaan sitä itsensä tarkastelua näyttää taas mahtuneen. Aloitin tämän blogin kirjoittamisen keskellä elämäni kaaosta. Ikuiseksi tarkoitettu kuvittelemani parisuhde oli päättymässä ja olin tyhjän päällä vailla tulevaisuutta. Jälkikäteen ajatellen päätös pääni selvittämisestä oli ehkä yksi parhaimmista päätöksistä varsinaisen eropäätöksen jälkeen.

Voisin verrata tuota päätöstä siivouspäivään. Tarkoitan sillä sellaista siivouspäivää, kun mitta oikein täyttyy vallitsevasta kaaoksesta, ja tilanteen ratkaisee nopea kädenliike, minkä seurauksena kaikki se, mikä hetki sitten oli näennäisessä järjestyksessä, makaa nyt lattialla kekomaisessa muodossaan. Järjestyksen löytäminen pitää aloittaa alusta. On käytävä vaatehuoneen sisältö vaate kerrallaan lävitse, mitä tarvitsen ja kuinka pitkään. Jostakin sellaisesta oli myös kyse, kun eroani lähdin puimaan. Niin tiedän myös joidenkin muiden tehneen tai tekevän. En voi kuin iloita kuulumisesta heidän joukkoonsa, jotka saivat uuden mahdollisuuden.

Vuoropalloa Universumin kanssa

Elämä sinkkunaisena on kyllä mielenkiintoista. Yksikään päivä ei ole toisensa kaltainen, eikä missään vaiheessa näytä syntyvän harhakuvitelmaa siitä, että elämä olisi tylsää tai jollakin tavoin paikalleen jämähtänyttä. Ei, sitä se ei kerta kaikkiaan ole, ainakaan minun kohdallani. On pakko myöntää, että pitkään vallinnut tasapaino ja sisäinen rauha ovat suorastaan tavoiteltavia olotiloja aina silloin, kun elämä vie mennessään ja naureskelee minua sen tuulissa.

Viittaan tällä avauksellani viikonloppuiseen toteamukseeni ja toiveeseeni löytää mies, jonka kanssa voisi rauhoittua nauttimaan siitä itsestään ilman tarvetta tempoilla suuntaan tai toiseen. Huuteluni tuotti kuin sattumalta (mutta jos uskoo siihen, ettei sattumia ole, niin...) matchin. Mainitsin asiasta edellisen postaukseni kommentissa, mutta päädyin sitten kuitenkin kirjoittamaan asiasta hiukan enemmän, kun eihän se sitten siihen päättynytkään. Leikkasin kommenttini irti, käsitelläkseni sitä hiukan lisää täällä:

"Onneksi universumi tuntuu kuulevan pyyntöni kerta toisensa jälkeen. Eilen illalla sain treffikutsun, mikä realisoitui jo tänään. Vastassa oli erilainen kuin minä tai kukaan koskaan aikaisemmin, mutta silti jollakin tavalla kiinnostava mies. Päädyimme yhdessätuumin harkitsemaan toistakin kertaa... Ei hänestä loppuelämän kumppania varmasti synny, mutta iloa pimenevään syksyyn tai ainakin yhteen sen iltaan... Miksipäs ei?! ;)"

Treffiseuralaiseni oli siis monin tavoin varsin pätevä. Viihdyimme toistemme seurassa kahvilla useamman tunnin, mitä sinällään ei välttämättä ensikohtaamiselta odota. Poistuessamme paikasta eri suuntiin totesimme, että jotakin määrittämätöntä hyvää tässä oli, jota lienee syytä selvittää lisää. Ajatus tuntui mukavalta. Mutta mitä tekee eronnut, "elämäänsä hallitseva" ja itsensä tunteva nelikymppinen nainen? Yön yli nukuttuaan hän ottaa puhelimensa ja lähettää viestin tuolle potentiaaliselle tunnustaen, että kaikesta huolimatta hän ei olisi se, ketä nainen etsii. 

Tämäkin tarina päättyi siis jo ennen alkamistaan. Ja mistäkö moinen suunnanmuutos ensireaktioon? Noh. Se vain alkoi tuntua siltä, eikä sitä oikein voi olla kuuntelemattakaan, kuten historia on osoittanut. Vitsinäkö Universumi minua pitää, vai miksi se lähettää eteeni erilaisia kokelaita? Mitä minun nyt pitäisi oppia? Hmmmm... tilaan vastauksen tähän kysymykseeni. Saanen sen ennenpitkää.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta

Se iski minuun, kuin salama kirkkaalta taivaalta, pitkän, hyvin pitkän, työviikon jälkeen tänään iltapäivällä, kun olin riisunut edustusvaatetuksen päältäni, vaihtanut kireät löysiin ja kauhtuneisiin sekä vetänyt villasukat jalkaani.

Sieltä se tuli, ilman ennakkovaroitusta; miehen ikävä. Miehen kosketuksen ikävä. Miehen rakkauden ikävä. Miehen ikävä. Se tuli voimalla, pyyhkäisi ylitse ja tuntui koko vartalossa. Miten ihanaa olisikaan tuntea mies lähellä ja tosi lähellä. Sivellä hänen leveätä selkäänsä, antaa sormien lipua lihasten ylitse hitaasti ja syvästi tuntien... Voi mies, mistä tuletkaan vastaani ja koska?

Anssi Kelan ja Sannin esittämä Piirrä minuun tie -biisi kuluvan vuoden Vain elämää -kaudelta osui ja upposi tänään tallenteena. Sen myötä lämmin rutistus teille kaikille kanssaeläjilleni <3

Suojattu sydän

Olen aina rakastanut ihmisiä, ihmistä itsessään. Rakkaus asuu minussa, persoonassani, olemuksessani. Se on osa minua. Sitten on se asian toinen puoli, kykyni ihastua nopeasti ja taito pudota pilvistä takaisin maanpinnalle, joskus jopa sen alapuolelle. Ylös olen kuitenkin aina noussut ja hengissä selvinnyt, myös siitä kaikista vaikeimmasta, erosta elämäni rakkaudesta.

Ihastun siis nopeasti, ihan kaikkeen, miehiin, naisiin, lapsiin, ystäviini, persoonallisiin tapoihin elää elämää, elämää suurempiin kohtaamisiin ja ilon hetkiin. Uskon hyvään. Ihastumiseni ja syvennyttyään rakkauteni elämään näkyy omistautumisena sille, mikä minulle on tärkeää. Sen vuoksi olen myös otollinen maaperä kaikenlaisille yrityksille, jos ihmiset sitä haluavat hyväksi käyttää. Onneksi sellaiseen ei ole tarvinut oikeastaan törmätä. No, kerran deittielämäni alkuvaiheessa, kun olin vielä ns. herkkänä ja hauraana eron jäljiltä. Selvisin siitä kuitenkin hyvin pienillä kolhuilla ja muutamalla kyyneleellä.

Tinder kilahti tuossa muutama hetki sitten matchin merkiksi. Viestittely oli aktiivista puolin ja toisin. Lopulta sain tuolta mieheltä myös useamman kauniin kirjeen, joissa hän varsin uskottavasti ja toinen toistaan herkemmin sanankääntein kertoi, miten hän minuun rakastui välittömästi. Komeakin hän oli, ja osin siksi oli vaikea olla päästämättä irti sitä ensimmäistä ihastumisen puuskaa, joka minusta pyrki ulos. Ja kuinka sitä olisin voinutkaan pidätellä, kun viestien sisällöt olivat tätä luokkaa:

"...All I want for the both of us is to be happy. I want you be my back bone, my soul, and my air that I breathe. I want to see us grow old together if that is what you are ready for. I feel like I have known you forever in the past couple of days. Maybe what I am saying is crazy or just a fantasy but I know that it a dream to me. To be with someone that I can see myself with like my mother and father. Is that too much to ask?"

Lupaava viestinvaihto osoittautui pian alkunsa jälkeen mainioksi huijausyritykseksi. No niin, niin juuri. Olisihan sitä pitänyt kellojen soida, mutta en antanut niille mahdollisuutta. Oli hetken aikaa ihana paistatella "rakkaudessa" siitä pienestä tai suuremmastakin riskin mahdollisuudesta huolimatta. Niin heikko on vahvakin nainen! :)

Onneksi sydämeni on tätä nykyä suojassa ja kouliintunut elämänkokemusteni jäljiltä. Siinä ei enää ole sellaista panssaria kuin joskus nuoruusvuosina, minkä menetettyäni olin usein liian heikko puolustautumaan ja toisaalta hyvin altis tarvitsemaan toista. Sen sijaan se on vahvistunut kohtaamaan vastoinkäymisiä aikaisempaa paremmin, ymmärtämään elämän realiteetteja, pumppaamaan elinvoimaa minuun hyvässä yhteisymmärryksessä erilaisten valintojeni ja niitä seuraavien tilanteiden kanssa. Ja sitä paitsi kohdattuani peloistani suurimman, menetyksen, jouduin aikanaan katsomaan totuutta kasvoihin, kasvamaan ja lopulta myös muuttumaan - tai ehkä sittenkin palaamaan takaisin juurilleni.

Näin ollen iloitsen tästäkin kokemuksesta ja Auervaaran epäonnistuneesta yrityksestä. Toivotan hänelle onnea matkaan yhdessä Lou Began kanssa!  

Elämä opettaa

Taidankin oikeastaan olla kovin kiitollinen elämälle kaikesta siitä, mitä se minulle tarjoaa. Pitkin matkaa se on nostanut eteeni tulevien haasteiden tasoa ja vaatinut minua kohtaamaan itseni varsin alastomana totuuden edessä. Vasta sen kaiken läpikäytyäni olen valmis jatkamaan elämääni, sen olen ymmärtänyt.

Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut, enemmän kuin kerran, punnitsemaan sitä, kuinka valmis todella olen uuteen parisuhteeseen, kuinka ehjä olen sisältä ja koska olen valmis ottamaan seuraavan merkittävän askeleen. Elämä on lähettänyt eteeni sarjan kokelaita, jotka ovat koskettaneet sydäntäni pintaa syvemmältä, jäämättä kuitenkaan pidemmäksi aikaa. Olen saanut osakseni jotakin sellaista, mitä en muistini avulla menneisyydestä enää tavoita. En tiedä, olenko kokenut koskaan mitään niin hyvää ja kaunista, kuin tänä syksynä olen osakseni saanut. Tuntemattomissa on jotakin taikaa.

Olen käynyt heidän kanssaan hienoja keskusteluja, jotka ovat nostaneet tunteita pintaan puolin jos toisinkin. Ne ovat jättäneet ilmaan ymmärryksen siitä, että tunne on kohdallaan, kahden välinen vetovoima tapissaan, mutta silti juttu ei etene pidemmälle nyt, mutta joissakin muissa olosuhteissa asiat myös voisivat olla toisin.

Aikani kohtaamisia pohdittuani hetkellinen pettymys on aina muuttunut täydeksi ymmärryksesi siitä, että ihmisen tulee olla toiselle tarkoitettu, oikea siinä hetkessä. Viimein tänään ymmärsin sen myös itseni kannalta; nämä kerrassaan ihanat ja upeat tyypit tulivat elämääni hetkeksi opettaakseen, että en saa ripustautua enää kehenkään, enkä tarvita ketään. Vapauden tulee olla täyttä molemmin puolin. Elämän ympyrän on sulkeuduttava minussa itsessäni, jotta kykenen lopulta siihen, mitä ihanteelliselta parisuhteelta odotan, sitä, mistä aikanaan kirjoitin. Ilahduttavaa kuitenkin, että olen jo näin pitkällä, pidemmällä kuin vielä hetki sitten. Ilmankos oloni onkin ollut niin tajuttoman hyvä viimeiset kuukaudet. Ilmankos.

Hauskaa, miten elämä systeeminä toimii. Kyse on lopulta vain ajoituksesta, että asiat ja palat loksahtelevat paikoilleen.

Näihin tunnelmiin on hyvä nukahtaa, tietoisena siitä, että maailmaan mahtuu paljon hyvää, paljon rakkautta ja paljon kaikkea sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Näistä pienistä askeleista muodostuu minunkin elämäni upea tarina.

Vähän liian väsynyt ja...

Kiire tai melkoinen määrä tekemistä töissä verotti tehokkaastakin naisesta ylimääräiset mehut. Ehdin jo mainita asiasta ääneen, kunnes sain taas nukuttua kunnon yöunet lempeän meditaatiohetken ansiosta, ja niin elämä paljasti valoisammat kasvonsa. Aika pienestä se sitten lopulta on kiinni.

Oli ihanaa herätä virkistyneenä, eikä lähteminenkään ollut sellaista pakkopullaa kuin muutamana edellisenä aamuna. Päivästä oli tulossa hyvä. Töihin kävellessäni vastaan tuli pari nuorta miestä pyörillänsä, joista toisella oli kuulokkeet korvillansa ja hän lauloi ääneen. Sitten vastaan tuli kolmas nuori mies, joka jutteli puhelimellensa kasvot aurinkoisina. Myöhemmin törmäsin vielä joihinkin muihin valopilkkuihin. Mieleni alkoi virkistyä, katseeni kirkastua. Illansuussa lapset palasivat kotiin. Koettu ikävä oli ollut molemminpuolista, ja voi sitä tunnetta, kun kuopus kampesi pitkin iltaa lähelleni halaillen milloin enemmän ja milloin vähemmän pitkään. Kaikki oli taas kovin paikoillaan, tunsin itseni onnelliseksi aina vaan.

Tänään vietän jo syyslomaa mökkimaisemissa yhdessä lasten kanssa. Syvä kiireettömyys ja suorittaminen hiipuu tavoittamattomiin, ja pimeä laskeutuu ympärille odotettuun tapaan. Lehtien haravointia ja hyppyjä valmiisiin kasoihin, selfieitä tummuvan järven rannalla, ilonpisaroita yhteisestä ja läsnäolosta, odotettua lepoa sieluun saakka. Hiljaisuuden rikkoo se, kun Tinder kilahtaa pitkästä aikaa matchin merkiksi. Viesti alkaa: "Hey honey, how are you? What are you upto?" Satunnainen vierailija vieraalta maalta on löytänyt minut, eikä katoa ensimmäisten viestinvaihtojen jälkeen. Ei siinä sen enempää, mutta aloittaisipa joku mahdollisempi joskus viestinsä yhtä lempeästi. Tuntui se mukavalta, myönnettäköön.

Että mikäs tässä ollessa.

Kevennettyä

Kevyt lauantai.

Edellispäivien treenit ja tehokas työviikko tuntuvat vielä eri puolilla kroppaa. Heräsin syvästä yöunesta hivenen pöllämystyneenä, mutta ystäväni onnistui houkutella minut aamukahville ihmisten pariin. En ollut sitäkään aikaisemmin kokenut; siis vain bad hair day -pipo päähän, vähän väriä ripsiin ja pikasuihkun kautta aamukahville. Olipa ihanaa, vaikka poikkesikin merkittävästi totutusta. En koskaan aikaisemmin ollut istunut kahvilassa pipo päässä! Loppupäivä piti sisällään ihan yhtä paljon tai vähän.

Consit ovat taas valkoiset, minttukrokanttisuklaa ei aiheuttanut odotettua morkkista, Vain elämää-tallenne itketti hiukan, mutta eilisiltainen Posse sitävastoin nauratti enemmän, ystävien Facebook-päivitykset olivat pääsääntöisesti positiivia, eikä huomiseksikaan ole suunnitelmissa mitään. Sitten huomasin olevani jo illassa. Tarjoaisikohan tv jotakin mielentilaan sopivaa, vai tyytyisinkö tallenteisiin? Tällaiset ei-mitään-merkittävää-päivät ovat ihania.

Tollea luettuani huomasin pohtivani itseäni kahdella tapaa: Mieleni kaipasi miestä lähelle, muuminä ei sitä tarvetta tunnistanut. Ymmärsin, että on aika uskoa sitä toista. Miehen aika ei ole vielä.

Ihana ystävyys

Läheisissä ihmisissä on se(kin) hyvä puoli, että he saavat kiinni usein juuri siitä oikeasta tunteesta... Tämän linkin sain eräältä rakkaalta ystävältäni vastapallona... <3

Läsnä tässä hetkessä

Tekstin kirjoittaminen takkuaa. Siitä on tullut jotenkin hankalaa. Tai ehkä ajatukset ovat niin suuria ja sisäisiä, ettei niitä tee vielä mieli oikein kirjoitella. Tai ei se ehkä ole sitäkään. Tekstiä ei vaan synny entiseen tapaan. Ei ole mitään erityistä sanottavaa. Syvällä minussa on tyyntä ja rauhallista, ja sitä kaikkea ympäröi rakkaus. Enkä puhu nyt rakkaudesta mieheen tai mihinkään muuhunkaan erityiseen, vaan sellaisesta universaalista rakkaudesta kaikkea ja kaikkia kohtaan. On vaan niin hyvä olla, ei kiirettä minnekään, vain tässä ja nyt. Tästä kirjoitin myös elokuun lopulla, eräänä kuumana, aurimoisena kesäpäivänä, kuten myös kahdesti noin kuukautta sitä aikaisemmin teksteissäni  "Mielenmaisemia" ja "Onnenkyyneleitä", silloin kun olin jo matkalla, näin jälkikäteen ajatellen, kohti tätä oloa ja tasapainoa.

Sen olon ytimessä on tietynlainen ajattomuus, irtautuminen menneisyydestä ja ei-tarve odottaa mitään tulevaisuudelta. Se heijastelee kenties passiivisuutta ulospäin vaikka oikeasti olen sosiaalinen, tapaan paljon ihmisiä, harrastan ja teen töitä. Ihmiset tuntuvat myös viihtyvän seurassani, mikä tuntuu mukavalta. Olen voinut olla monen tukena ja lähellä, kun sille on jollakulla ollut tarvetta tai sitten olen vaan voinut nauttia varauksettomasta yhdessäolosta. Sillä tavalla pyyteettömästi puolin ja toisin, ollut vaan. Treffeistä ja etsimisestä olen päästänyt irti. Tinderin kuvia heilauttelen vain harvakseltaan, muille palstoille minulla ei enää ole asiaa. Touhuan sitä, mikä tuntuu mukavalta ja nautin hetkistä sellaisenaan. Olen jäänyt itselleni kiinni jopa ärsyttävien asioiden hyväksymisestä, joka naurattaa aina välillä. En tietääkseni ole kuitenkaan sekoamassa... tai harvapa sen itse tunnistaa?! Hih-hih!

Eckhart Tollen seurassa olen viihtynyt hyvin. Ei se ihan kevyttä ja nopeaa luettavaa ole ollut, mutta koukuttavaa jollakin tavoin, kuitenkin. Lukukokemuksena se on vahvistanut omia tuntemuksiani ja antanut joillekin havainnoilleni merkityksen. Sopii tällaiselle teoreetikolle, käsitteellistää asioita niitä paremmin ymmärtääkseen. Avioeron hyväksymisestä se alkoi, sen ymmärtämisestä, että ketään ei voi omistaa. Se poisti minusta menettämisen pelon, jota olen kai potenut jollakin tapaa koko ikäni, syitä sen enempää erittelemättä. Yksi asia johti toiseen, ja tällä hetkellä olen kovin vapaa monessa mielessä. Olen kuten haluan, teen mitä lystään, en selittele tai odota selityksiä, stressaan vähemmän, en ole käymistilassa. Kaikenlaisesta kontrollista vapautuminen on tehnyt hyvää. Kellottomuus, itsenäisyys ja erillisyys; siinä kai ne tärkeimmät. Mieli ei enää karkaile tulevaisuuten, en enää pyri johonkin muualle kuin missä nyt olen ja teen asioita ollakseni onnellinen ja voidakseni hyvin, en haikaile enää minkään enemmän perään. Toki ymmärrän ottavani vasta ensi askeleita tällä uuden elämäni polulla, mutta aika ihanaa on juuri nyt, uskotteko?

Jossain määrin paikallensa pysähtynyt

Jossain määrin samankaltaisessa putkessa, kuin lokakuussa 2013 tai marraskuussa 2014 koen olevani nytkin. Poikkeuksena menneisiin vuosiin, syksyisestä väsymyksestä huolimatta, mieleni on valoisa ja hyvin rauhallinen, kuin viime öinä pimeällä yötaivaalla loistanut täysikuu, superkuu tai verinen kuu. Kirjoitin syyskuun alussa, että tämän kuluneen vuoden juoksut on taas juostu, ja on aika keskittyä omaan, toisenlaiseen hyvinvointiin. Niin olen tehnyt. Liikkunut paljon, tehnyt töitä paljon, viettänyt aikaa lasteni kanssa ja tavannut ystäviänikin, melko paljon. Mieli elää hetkessä, ei sure enää mennyttä, eikä odota tulevaa. On vain nyt, ei enää muuta. Silloin myös kirjoittamisen tarve vähenee. Sitä kääntyy ikäänkuin sisäänpäin, mutta ei pahalla tavalla.

Olen viettänyt paljon aikaa myös kirjojen ja elokuvien äärellä. Elokuvat eivät niinkään ole ajatteluani virittäneet suuntaan tai toiseen, tyhjentäneet sitä ennemminkin, paitsi se yksi: Kätilö, joka ravisutti ajatteluani monellakin tapaa. Sen lisäksi kirjat ovat vieneet minut melkoiselle matkalle. Valitsen kirjani intuitiivisesti, tarpeitani kunnellen, ja sitä sitten todellakin saa, mitä tilaa. Yhden syväpohdiskelujakson jälkeen tunsin itseni jälleen aiempaa vakaammaksi, vahvemmaksi ja tasapainoisemmaksi... Hörhöä, eikö totta! ;) Ensi viikonlopuksikin olen jo kirjani valinnut. Ajan kanssani saa jakaa Eckhart Tolle ja kirjansa Läsnäolon voima. Olen kuullut siitä kirjasta paljon ja nyt sain sen käsiini. Tuskin malta odottaa. Onneksi aika tuntuu lipeävän käsistä pyytämättä.

Ja mitä miesrintamaan tulee, niin sitä ei ole. Tunnistan miehen fyysisen ikävän, läheisyyden nälän ja jakamisen tarpeen, mutta vuoroni se on minullakin. Toistaiseksi pitäydyn alkusyksyisessä suunnitelmassani. Suunnitelmista kiinnipitäminen ei sitäpaitsi näytä olevan yhtään hankalaa, sillä tärkeimmät sinkkuhumppakaverini ovat LÖYTÄNEET MIEHENSÄ! Kyllä. Rakastuneet ja asettuneet. Unohtaneet sen juoksuajan, aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Ja se on ihanaa. Jokainen heistä on onnensa ansainnut, todella, sillä sen verran vaiherikkaita heidänkin erosta eroon -matkansa ovat olleet. On sydäntälämmittävää nähdä onni ystävien silmistä, se hehku, mikä heidät ympäröi. Toinen kierros on ehkä sittenkin jotakin vielä enemmän kuin se ensimmäinen. Että sellaista minulle nyt kuuluu, kiitos kysymästä EntinenVaimo, toivottavasti sinullekin kuuluu hyvää? Ja entä te kaikki muut, mitä teille kuuluu?

Tollen sanoin toivotan teille kaikille valoisaa ja värikästä syksyä. Palaan taas ajatusteni äärelle, kun toistaiseksi varsin tyhjä pääni niistä täyttyy... Pus.

Ajattelun ulottumattomissa on valtava määrä älykkyyttä.
Ajatus on vain sen pienen pieni osanen.
Oivallat, että kaikki todella merkitsevä
- kauneus, rakkaus, luovuus, ilo, sisäinen rauha -
nousee mielen tuolta puolen.
Alat herätä.

-E.Tolle-

Pysähdys

Kävin tänään kirkossa. Tuntui sopivalta piipahtaa  siellä, missä rakkauteni ex-mieheeni aikoinaan sinetöitiin. Päivä oli vierailuun erityisen sopiva, sillä tänään tuli täyteen myös täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun hän vapautti minut avioliiton kultaisista kahleista. Sellaista jännää haikeutta oli ilmassa, kun sieltä takapenkistä katselin ja muistelin päivää, minkä piti olla alkusoittoa jollekin ikuiselle. Ajatustenvirta kulki ohitseni. Muistin, miltä se tuntui seistä isän kainalossa pitkän käytävän päässä, kun kaukana edessä odotteli komea tuleva aviomieheni. Muistan sen hersyvän onnen, kuplat vatsassa ja säihkeen silmissä. Päivässä oli taikaa. Sellaista 'once in a lifetime" -henkistä. Kukapa sitä silloin olisi arvannut, että joitakin vuosia myöhemmin se onni sitten päättyisi kyyneliin.

Kaksi virallista, kaksi ja puoli epävirallista vuotta itsenäisen naisen elämää on nyt takana. Huomenna, kun aurinko nousee, alkaa uuden elämäni kolmas vuosi. Vähän jo jännittää, mitä se mahtaa tuoda tullessaan. Nyt juuri tuntuu kuitenkin siltä, että viimeinenkin ympyrä on sulkeutunut *13-13-koodilla (13 aviovuotta päättyi 13. päivä), eikä ollenkaan hassummissa merkeissä. Sain nimittäin siellä kirkonpenkissä yhden pitkän merkitsevän katseen eräältä varsin komealta mieheltä, joka hänkin siellä itseksensä kökötti. Mistäs sitä koskaan voi tietää, milloin hän seisoo edessäni silmät kirkkaina rakastamaan taas hautaan saakka! ;)

JK/ *13-13-13-koodilla: 13 vuotta, 13. päivä, vuonna 2013. Joku saattaisi pitää sitä jo epäonnenlukuna, mutta mitä jos... se onkin onnenlukuni?!

Perjantai. Syyskuussa.

Ajattelin panostaa vain itseeni (ja tietenkin lapsiini, mutta se ei nyt ollut se jutun juoni, eh) seuraavien kuukausien aikana, sulkea ovet ulkomaailman ylimääräiseltä ja hakea nautinnon sieltä, mistä se on helposti löydettävissä: Urheilusta. Kesän nautintokausi jäi menneisyyteen päivänä, jolloin vaihdoin kanta-aukiset sukkiin ja tennareihin. Skumppalasien kilistely odottaa, sekin, taas aikaa parempaa, samoin kuluttava valvominen. Terveys ja hyvinvointi edellä mennään nyt. Koska elämäni mies ei eteeni ole kävellyt, niin pysykööt sitten siellä, missä paremmin viihtyy.

Onneksi sen saman tyytyväisyyden tason, kuin toimivassa parisuhteessa, voi tavoittaa myös säännöllisesti hikoilemalla, riittävän korkean riman tavoittelulla (viittaan tässä työelämääni) sekä hedonistisuudenhuippua hakevalla sohva-asennolla. Eikä tämä valinta oikeastaan edes kirpaise, sillä niin olen toiminut edellisvuonna samaan aikaan, samoin sitä edellisenä (jota ei oikeastaan tähän voi edes lukea poikkeusolosuhteiden vuoksi, "koska erosyksy"). Kaivoin myös kutimet esiin. Suuhun hiipi tumman punaviinin maku, en kuitenkaan tohtinut pulloa korkata näin yksikseni. Uni painoi silmäluomiani talviseen tapaan, hyvän iltaliikunnan ansiota sekin. Vuosi 2015 ei vielä tekisi käännettä vallitsevaan olotilaani, niin on nyt syytä epäillä. Vähän kyllä kaipaan "bloggarikavereitteni" tilannepävityksiä iltojeni iloksi: Mitä teille sitten kuuluu?

Siivouspäivä

Mikä onkaan se imu, mikä pakottaa ihmisen aina takaisin siivoamaan menneisyytensä jälkiä tulevaisuuden tieltä. Tänäänkin, kun myös syysauringolla olisi ollut jotakin tarjottavaa, valitsin tunteista sen voimakkaamman ja antauduin vanhan päiväkirjan kertoman valtaan.

Ja sieltä se taas tuli, mistä olen kirjoittanut mm. Pulled pork ja läsnäolemisen taito ja Äitienpäivänaaton tunnelmissa -postauksissani: Tein aikanani valinnan vastoin itseäni, sitä, mitä todella olen, mutta korostan, kyseessä oli siis täysin oma valintani. Menin naimisiin miehen kanssa, josta halusin eroon jo ennen suhteen virallistamista ja pitkään sen jälkeen. Mieleni syövereihin painunut tunnemuistolöytö järkytti, sai melkein pois tolaltani: Olinko oikeasti jättänyt kuuntelematta sitä, mitä sydämeni päiväkirjamerkintöjen muodossa halusi kertoa välinpitämättömyydestä, itsekkyydestä, epäluottamuksesta, yhteydettömyydestä, rakkaudettomuudesta...

"30.1.2000: "Ero on lähempänä kuin kertaakaan aikaisemmin. Nyt mun pitäis uskaltaa lähteä, ottaa tuulta siipien alle ja ponnistaa taas. Siitä tulee kyllä todella työlästä. Pitäis perua häät ja suunnitella koko elämä uusiks. Minne suuntaan sitä lähtis, nyt ja sitten? Jos mä jättäisin tän elämän, mä menettäisin samalla maailman parhaimman miehen. Ihmisen, jota mä rakastan eniten tässä maailmassa. Mutta mä en ole nyt onnellinen. Löytäisinkö mä onnen jos lähtisin eri suuntaan? Vai en? Mitä mä teen? Auttakaa joku, mä luhistun."

Ja näitä merkintöjä löytyy useita. En yhdessäkään niistä syytä entistä puolisoani, vaan katson asioita omasta, oman vointini ja oloni näkökulmasta. Ja silti jäin siihen vuosien ajaksi ollen paikoitellen kai myös onnellinen omalla tavallani, hiljaa sisältä kuitenkin hajoten. Merkintöjäni tulkiten näytin uskoneeni vahvasti siihen, että tilanne muuttuu ja suhteemme paranee, etenkin jos tulen itse enemmän kuin puoliväliin vastaan. Se taisi olla se kohtalokas virhe, mikä lopulta minut rikkoi.

"16.1.2001: Se lähti meneen kesken ystävien häiden. En tiedä kenen kanssa ja minne. Annoin sille rahapussin ja laitoin perään tekstiviestin: Jätän sut. En halua enää nähdä koko ihmistä. Riisuin jo sormuksetkin pois."

"17.6.2001: En tiedä mikä meidän suhdetta oikeasti riivaa. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei myöskään erikseen. En halua olla enkä viihdy hänen lähellään, mutta silti kaipaan kainaloon [---] On kuin kävelisi labyrintissa, jossa ulospääsyn löytäminen tuntuu ajoittain lähes mahdottomalta 
tehtävältä. Ja mitä mahdottomammaksi se käy, sitä tuskaisemmaksi olo muuttuu. Pitäisi tulla jonkin välineen / kouran, joka ottaisi kiinni ja nostaisi pois..."

Ei vastaan pidä tulla puolta väliä kauemmaksi, sillä silloin siinä on jokin pielessä. Enää en ihmettele, miksi tarinamme päättyi, kuten se päättyi. Niin olisi vaan pitänyt käydä jo vuosia aikaisemmin.

"14.1.2003: Tänään jätin somukset pöydälle. Tarttee miettiä."
"1.9.2003: X:n kanssa menee huonosti. Musta tuntuu, etten rakasta sitä enää sillä tavalla kuin pitäis. [---] en tiedä mitä teen. En tiedä, mitä pitäis tehdä."
"22.12.2004: Yhdessäolo tympii edelleen. [---] Tekisi niin mieli ajoittain lähteä, nostaa kytkintä ja kadota. En enää tiedä, haluanko jakaa loppuelämääni tuon miehen kanssa..." 

Ahdistaa, mutta vain vähän, edelleen, näitä lukiessa.

Tämä syyskuu on vielä nyt merkityksellinen ajankohta, sillä näinä päivinä tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun avioeromme vahvistettiin ja minä sain uuden, toisen mahdollisuuden onnellisuuteen. Historiankirjat paljastavat biisilistan, joka saatteli minut vapauteeni pelonsekaisin tuntein, silloin vielä kaiholla mennyttä muistellen:

14 päivää eroon: Vapaus käteen jää (Haloo Helsinki)
13 päivää eroon: Vahva (Irina)
12 päivää eroon: Lainaksi ystäviltäni (Teleks)
11 päivää eroon: If you love somebody (Sting)
10 päivää eroon: Mitä kesken jäi (Irina)
9 päivää eroon: Viimeinen laulu (Maija Vilkkumaa)
8 päivää eroon: Every breath you take (The police)
1 päivä eroon: Viimeinen aamu (Laura Närhi)

Nyt en enää kaipaa siitä parisuhteesta tai sen aikaisesta elämästä mitään. Uusi elämäni on jotakin paljon enemmän, tulevaisuus toivottavasti täyttä kaikin puolin. Hieman vielä suren valintaani, miksi jäin, miksen uskaltanut luottaa elämään ja lähteä?

"Häädä meistä pelko. Anna meille uskallus sanoa: Joka solulla elän." (Tabermann)

Kaksi erilaista maailmaa

En ymmärrä, miksi mieli tahtoo ulostaa asiansa aina juuri ennen nukkumaanmenoa, ja sitten on avattava kone ja ryhdyttävä kirjoittamaan. Niin kuitenkin käy, niin kuitenkin kävi myös tänä iltana. Ihana, pitkän työpäivän jälkeinen, tekemätön raukeus muuttui vilkkaaksi aivopieruksi ja tässä sitä nyt ollaan.

Kesken illan elokuvan ja lähestyvän uniajan oivalsin, että miten hirvittävän erilaisia sinkun ja parisuhteessa elävän maailmat ovat. Vastakohtaisia, kuten yö ja päivä, valo ja varjo, mies ja nainen. Välillä joudun oikein pysähtymään ja keskittymään siihen aikaan, mitä oli joskus ennen. Katselen sitä kuin ulkopuolisena, minäkö sitä elin. Tänään myös kerran tai oikeastaan kahdesti huomasin selittäväni suu vaahdossa oman maailmani käänteitä, kesken kaiken ymmärtäen, että ei se toinen, se kuulija tavoita lainkaan sitä, mistä puhun ja miksi tunnen tai ajattelen, kuten tunnen tai ajattelen. Vertailukohta tai tulokulma siihen on ulkopuolinen, kuten minullakin parillisen elämään. Ajoittain parisuhteessa elävän elämä tuntuu jopa tylsältä omaani verrattuna. Keskustelu, ajatukset ja tekemiset ovat lähes vastakkaisia, eivät samasta maailmasta.

Ja silti samaan aikaan kaipaan takaisin sinne, tai vain sinne, missä elämä on jaettua ja yhteistä ja jopa tylsää. Aktiivisuus, eläminen ja tolkuton määrä aikaa käytettävissä vain itseen alkaa riittää. Se kyllästyttää, väsyttää ja jättää motivoimatta. Se ei kuitenkaan tarjoa vaihtoehtoja. Jos haluaa joskus päästä sille toiselle tasolle, on pakko lähteä ulos ovesta, tavata ihmisiä, olla siellä, missä muutkin ovat. Väittävät, että ovelta ei ketään ole tultu hakemaan. Ja silti en viitsisi tai jaksaisi ryhtyä. Olisi vaan niin kiva puuhailla kotona, tehdä ruokaa yhdessä, makailla sohvalla tai sängyssä ja antaa ajan kulua. Yksin se kuitenkin on äärettömän tylsää näin pidemmän päälle.

Vietin tämänvuotisen nettideittielämäni viimeisen illan (tai niin ainakin toivon!) sellaisen ihanan miehen kanssa, jonka kasvottomat viestit saivat minut kyyneliin. Hän kirjoitti, minua sen enempää tuntematta, miten upea, ihana, fiksu ja mukava olen. Hän kertoi, että jos monikin asia olisi toisin, hän tahtoisi jakaa elämänsä kanssani. En toki niin naiivi ole, ettäkö en ymmärtäisi feikin mahdollisuutta tässä, mutta jos se kaikki, mitä hän kirjoitti olisi totta, olisin kuullut jotakin käsittämättömän kaunista, jotakin sellaista, mitä toivoisin kuulevani jonakin päivänä omalta puolisoltani. Se vahvisti joitakin aikoja sitten virinneen uuden ajan tunnelman omassa mielessäni, ei minuakaan ole tehty yksineläjäksi.

Josko Universumi olisi nyt hereillä...

Levoton

Levoton mieli levottomassa vartalossa. Väsynyt ja vaillejäänyt mieli autiossa avaruudessa. Yksinoloon kietoutunut elokuun viimeinen lauantaipäivä. Sellainen vähän alakuloinen, mutta melkein aurinkoinen.

Yksinoleminen kyllästyttää ja tuskastuttaa tänään. Ystävät ovat kaikki varattuja perheillensä tai parisuhteillensa. Sinkutkin. Eronneet ja epätoivoiset, kaikki jossakin. Istun sohvalla, kuuntelen "lazy afternoon" -musiikkia, se kun sopii tunnetilaan jotenkin vailla vertaa. Kaikki mahdollinen tekeminen on jo tehty, en jaksa keksiä ylimääräisiä aktiviteetteja. Olisi vaan mukava makailla jonkun kainalossa, höpöttää pehmoisia, nauttia läheisyydestä ja yhdessäolosta, olla laiska yhdessä. Sitä tunnetta kun ei voi korvata millään. Ei sitten millään. Kun on saanut pienen ensikosketuksen tuohon tunteeseen sen syvän ja pimeän jälkeen, ei se tahdo enää päästää irti. Missä on se hyvä ja tyytyväinen olemassaolevaan juuri nyt? Miksi ihoni huutaa kosketusta, sieluni hellyyttä, sydämeni rakkautta? Miksi en vain voi asettua tähän mikä on, ja olla tyytyväinen?

Yksinolo todella jo riittäisi. Viimekesäinen sinkkujengi jätti jälkeensä minut, muut löysivät parinsa, vanhan tai uuden, itse en siihen ollut valmis vielä silloin. Ja nyt, kun olisin valmis, mutta en halukas etsimään, niin tuskastun. Miksi "se oikea" ei vaan voi kävellä vastaan, kuin varkain livahtaa elämääni?

Tiedän, tiedän. Mutta silti tuntuu nyt tältä.

Se mikä on, on hyvä

Elokuu. Sunnuntai. Helle.

Aurinko hivelee istujaa lämmöllään. Levästä vihertynyt järvi ei kutsu uimaan. Ohitse kävelee nuori perhe lastenvaunuja työntäen onnellinen katse silmissään. Ikääntynyt pariskunta pysähtyy ihmettelemään veden vihreää pintaa ja kuumasti grillaavaa aurinkoa. Vähän enemmän kuin vain keski-ikäiset mies ja nainen vitsailevat leikkimielisesti toisilleen: "Kalevi ja Riki Sorsa!" Hyvännäköinen pariskunta pysähtyy portaille, vähän turhan viileinä toisiaan kohtaan, ajattelen. Ystävykset ovat parkkeeranneet vierasvenelaiturille pyyhkeittensä päälle tallentaakseen vielä annoksen D-vitamiinia ennen kuin syys koittaa. Isä poikansa kanssa, poika isänsä tukevassa otteessa, sylissä, onnellisena vilkuillen. Minä, mustavalkoisessa mekossani vasta toista kertaa, aurinkolasieni takaa toisia tarkkaillen. Hetken ehdin jo pohtia ja universumiltakin äänettömästi kysyä, löydänkö rakkautta enää koskaan... Ja kuin pyynnöstä saan vastauksen: "Eikö se ole siellä jo?"

Niin tietenkin, täällähän se, minussa itsessäni. Rakkaus. On osattava rakastaa ensin itseään täydestä sydämestä. Arvioimatta, arvostelematta, väheksymättä, vaatimatta lisää tai vähemmän, juuri tällaisena, virheineen, epäkohtineen, mutkineen ja kuoppineen. Minuna. Vasta sitten on mahdollista rakastaa toista aidosti, pyyteettömästi, ilman arvostelua, suuria odotuksia tai vaatimuksia. Vasta silloin sydän on auki toiselle, sydämelle, hetkelle, jossa ne voivat toisensa kohdata pysyäkseen vieretysten loppuun saakka.

Vesipullo, lihapiirakka kaupasta ennen sulkemisaikaa, laiska sunnuntai-iltapäivä auringonpaisteessa, kotikaupungin olohuoneessa, kahden itsensä kanssa, lämmön lempeästä hivelystä estottomasti nautiskellen. Teinirakkautta, ihastuneet katseet, useampikin, teerenpeli ja ne toista viekoittelevat eleet ja liikkeet, vanhempi mies itseksensä, iloinen juopporinki, toistensa seurassa hekin, lauma skeittailevia nuorukaisia matkalla kohti odotettua, kuumasti hohkava kerrostalon seinä, muistoja menneisyydestä, kirkkaan sininen taivas, oman kodin ovi. Sunnuntai. Näin on hyvä nyt.

Anna Puu: Ota minut tällaisena kuin oon

Kompromissiin taipunut

Pitkään jatkunut vääntö X:n kanssa, johon tartuin myös Voiko vitutukseen kuolla? -kirjoituksessani joitakin viikkoja sitten, päättyi lopulta kompromissiin. Urbaani sanakirjan mukaan kompromissi tarkoittaa "tilannetta, jossa on pyritty pääsemään kahden tai useamman henkilön kanssa tasapuoliseen jakoon/sopimukseen." Synonyymisanakirja pääsee määrittelyssään lähemmäksi tämänhetkistä mielentilaani: "Sopuratkaisu, myönnytys, sopimus", jossa "molemmat kiistan osapuolet antavat vähän periksi vaatimuksistaan." Paitsi, että minä, meistä kahdesta, taisin jäädä tappiolle mutta lasteni edun ja käräjäoikeusuhkailun vuoksi, jouduin taipumaan jokseenkin kohtuuttomaan tai vähintäänkin epäreiluun vaatimukseen. Sain sentään määräaikaistettua sen. 

Syntyneen kompromissin kunniaksi X näytti pistäneen nyxänsä kanssa juhlaksi julistaen sitä suureen ääneen sosiaalisessa mediassa. Myönnän, että välillä se kirpaisee jotakin toista päivää enemmän. Oloani parantaakseni kasasin tyynyt pinoksi sohvan nurkkaan ja käperryin niiden väliin lohtua saadakseni. Mieluummin olisin itkenyt rakkaan kainalossa, kironnut maailman vääryyttä ja pyyhkinyt kyyneleeni jatkaakseni elämää. Yksin, siis ilman puolisoa elävänä naisena, pyyhin kuitenkin kyyneleeni salaa itseltäni, viimeisen kerran tänä aamuna kuunnellessani uutta Lahti Unitedin biisiä Kioski. Lauloivatko ne sittenkin minun elämästäni?

- Ei, en laita kioskiani kiinni, en, vaikka kuinka koettelisit kestävyyttäni. Minä en kaadu, en enää.

"Kengät jalkaa, takas duunii
Vaik pääsin nukkumaa vast äsken mä hukun laskuihin uusiin
Matti kukkaros ja pankki perii velkojaan
Täs pattitilanteessa taskumattiin purkaa pelkojaan
Toiset selvii ja onnen löytää
Pysytään nöyrän et pystys leivän hoitaa pöytään
Ku pienest pitäen elämä ollu nousust laskuu
Se takataskuun jäi jo et kantaa ite vastuun"

Sattumia ei ole

Sunnuntai-illan lenkin yhteydessä törmäsin pitkästä aikaa erääseen vanhempaan naiseen, jolla oli jossakin määrin tärkeä rooli perheemme elämässä runsas 10 vuotta sitten. Kohtaaminen oli lämmin, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo aikaa, ja vaikka välillämme ei ollut sellaista yhteyttä, että olisimme päätyneet pitämään yhteyttä muutoin kuin jokseenkin säännöllisten tapaamisten muodossa.

Puolessa tunnissa vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset. Kuulumistenvaihto päättyi kuitenkin ajatukseen ulkomaanmatkasta, mahdollisuudesta, joka hänellä oli tarjota kohtuuhintaan. Kohtuuhintaan korostetusti esiin siksi, että viimeaikaiset elämänmuutokset ovat kiristäneet talouteni äärimmilleen (siitäkin huolimatta, etten ole ihan "eilisen teerenpoika" raha-asioissa), eikä minkäänlainen matka tule kuuloonkaan juuri tällä hetkellä. Hän siis tarjosi mahdollisuutta, mikä kolahti. Olinhan luvannut lapsilleni matkan, mikä ei toteutunut tänä kesänä, mutta mikä voisi toteutua ehkä ensi vuoden puolella, jos... ja jos... ja jos... Mutta, siis, voisi toteutua, mikäli muutama muu asia loksahtaisi kohdalleen vielä ennen sitä. Asiat, jotka eivät ole minusta riippuvaisia. Tapaamisen hän päätti sanoihin: "..., kohtaamiset eivät koskaan ole sattumaa!" Eivät niin, eivät ole, ajattelin. Olin ajatellut jo pitkään, sillä jo kauan, kauan sitten löysin eräästä kirjasta lauseen "matkalla maailmassa ei koskaan kohdata sattumalta". Tuo lause sinetöi myös yhden elämäni tärkeimmistä päivistä.

On mielenkiintoista, että tuo samainen lause seuraa mukanani vuodesta, tai voi kai jo sanoa, vuosikymmenestä toiseen. Jäin pohtimaan lausetta tämän blogini valossa, ja todeksihan se muuttuu, halusi tai ei. Viittaan tällä edelleen taannoiseen Naisen palapeli -kirjoitukseen, kuin myös tuohon jälkimmäiseen Naisen palapeli, vol 2 sekä viimeiseen Melkein perillä ;) -kirjoitukseen. Jokainen kohtaaminen tuntuu senkin valossa jollakin tavalla valoisalta, ei tarkoituksettomalta, tarkoitan. Ei edes tämän viimeisen Herrasmiehen kohdalla, jonka soittoa odotin viikon verran, kunnes lakkasin odottamasta. Oivalsin, ettei hän soittaisi, vaikka ihan herrasmiesten tavoin hän pyysi numeroni arvellen soittavansa. (No, toisaalta, ehkä todellinen herrasmies kykenisi kertomaan suoraan ja kasvotusten, ettei hän ole kiinnostunut minusta sen enempää...?) Yhtäkaikki: Ajatus asioiden tai tapahtumien tarkoituksenmukaisuudesta on ihan järkevä, hyvä vaihtoehto kaoottisen sattumanvaraisuuden sijaan.

Että sellaista kesäpäivän iltaa tänään täältä paikallisjunan vaunusta.

Voi itku ja jotakin muuta

Olen syntymässäni saanut lahjaksi omasta mielestäni monia hyviä ominaisuuksia. Osin niiden ansiosta, osin sen vuoksi, että olen aina ollut enemmän tai vähemmän sidoksissa sinne, missä nykyisin elän ja vietän aikaani, törmään paikasta riippumatta tuttuihin, puolituttuihin, ystäviin ja jopa sukulaisiin lähes aina liikkeelle lähtiessäni.

Avioeroni ja siitä selviytymiseni myötä olen jälleen löytänyt myös yhden ikiaikaisista piirteistäni (joka tosin, mainittakoon, katosi vuosiksi jonnekin tuntemattomille vesille), kyvyn olla läsnä heille, jotka seuraani hakeutuvat. Luonnollisesti eronnut nainen vetää puoleensa kaltaisiaan, ja niin on totta vieköön käynyt. Olen huono pintakeskustelija, joten keskustelut (kutsuttakoon niitä nyt vaikka sellaisiksi) sukeltavat melko nopeasti syviin vesiin. Toinen tyyppipiirteeni liittyy niinikään tapaani suhtautua toisiin; pyrin aina itse oppimaan kohtaamisista, enkä koskaan lähtökohtaisesti pidä omaa kokemustani, itseäni tai saavutuksiani parempina kuin muiden. Toisilla ihmisillä on toisin sanoen aina minulle annettavaa tai vähintäänkin minulla on heiltä saatavaa tai opittavaa.

Tänään saapuneiden puheluiden, viestien ja päivitysten jälkeen itkin päiväpeitolleni märän läiskän, en pelkästään surrakseni läheisteni elämäntilanteita, vaan myös mennäkseni elämässäni eteenpäin. Nyt näyttäisi olevan sen aika... Raisa kirjoitti Loppukiri-blogissaan muutama päivä sitten nolla-ajasta. Katselin postaukseen linkitetyn haastattelun, ja sieltä itseä koskeva oivallukseni todennäköisesti juontaa juurensa. Ei niinkään se nolla-aika, vaan se, että myös minä olen "sairastunut" vahvuuteen. Toki myönnän sen yhdeksi tyyppipiirteistäni, mutta niin on käynyt ja sellaista olen suustanut ulos päästänyt: "me vahvat naiset", "pärjäämme", "selviämme", "emme tarvitse miehiä", "kun osaamme ja pärjäämme ilmankin"...! Olen jopa saattanut herättää ihailua ja halua tavoitella sitä samaa, jos parisuhde on jollakin tavoin rakoillut, vailla tarkoitusta kuitenkin.

Ja tänään se iskostui korvieni väliin: Enhän minä sitä halua! En halua elää yksin. Tarvitsen ja haluan miehen rinnalleni, seurakseni, rutisteltavaksi ja puristeltavaksi, suukoteltavaksi ja lähelle. En enää halua olla yksin, vaikka pärjäänkin. En enää halua pärjätä yksin. Haluan jakaa arkeni, elämäni, kokemukseni, ajatukseni, tunteeni ja toiveeni jonkun kanssa. En enää halua pohtia yksin tai anonyymisti asioitani. Haluan nukkua jonkun vieressä ja herätä aamulla siitä samasta kohdasta. Haluan miehen elämääni, kumppanin rinnalleni. Tarvitsen seuraa. Vaikka elämäni on täynnä ihania ihmisiä, siihen ei mahdu ketään 'sillä tavalla' erityistä. Sydämeni itkee. Kuten eräs ihminen sanoi, toiveet on sanottava ääneen, vasta sitten alkaa tapahtua. En halua enää olla niin vahva kuin olen.

Eroa edeltävänä kriisiaikana suurin toiveeni oli, että X olisi tullut enemmän vastaan, antanut anteeksi, huomannut, että "vanhassa on se vara parempi"... No, se tarina päättyi, mutta näin jälkiviisaasti, itsensäetsiskelyyn kompastuneen näkökulmasta, ei se eronneenkaan naisen elämä herkkua ole, vaikka se aika ajoin varsin hulvatonta ja mukavaa onkin. Ei siinä ole mitään tavoittelemisen arvoista tai hienoa. Jos teillä on mahdollisuus valita, pitäkää, te vielä parisuhteessa elävät rakkaat kiinni omistanne, sallikaa ja hyväksykää puolisonne virheet, älkää yrittäkö muuttaa toista vaan käyttäkää se energia itseenne - tavalla tai toisella. Rakastakaa, pitäkää kiinni kynsin ja hampain, siinä se, reseptini onnelliseen. Niin minäkin teen, jos  kun saan vielä siihen mahdollisuuden.

Melkein perillä ;)

Upseeri ja herrasmies. Yksi menneiden vuosien lempileffojani. Richard Gere, tiedättehän, heikkouteni jo silloin!

Tapasin hänet viikonloppuna. Tai no, en varsinaisesti häntä, mutta hänen looalike-kopionsa paikallisessa yökerhossa. Olin menettää jalat altani, niin syvälle se katse porautui. Kuin herrasmies ja upseeri käytökseltään... Ihanaa, että sellaisia miehiä on vielä olemassa ja osuu kohdallekin.

En tiedä, saako kohtaaminen jatkoa. Numeroni hän pyysi, mutta odottelen edelleen yhteydenottoa. Tai en oikeastaan odota, sillä se kohtaaminen oli päiväunienarvoinen, ja sellaiseksi se on mukava jättää. Ja koska taannoin tulin julkaiseeksi osan erosta eroon -filosofiaani (Naisen palapeli), niin sanottakoon, että melko lähellä "sitä oikeaa" jo oltiin. Hän muistutti minua siitä, että todellisia herrasmiehiä on edelleen olemassa, ja sellaista kannattaa oikeasti odottaa. Uh!

Välitilat

En oikeastaan pidä välitiloista. Ajasta uuden ja vanhan työsuhteen välissä. Ajasta ennen ilmoittautumisen alkamista. Ajasta ennen tulosten julkistamista. Ajasta sen mikä on ja sen minkä pitäisi olla tai ajasta eron ja uuden parisuhteen välissä. Se on niin keskeneräistä, ei alkua eikä loppua vaan jotakin vain sen välissä, levotonta, dynaamista, aggressiivista, punaista, liikkuvaa, muuttuvaa, epävakaata. Se vie energiaa, stressaa, tahtoo lisää, vaatii ja haluaa, etsii totuutta ja entistä parempaa.

Silti sitä pitää sietää. Jollakin tavalla jatkuva muutos myös koukuttaa, välitila imee mukaansa, lupaa uutta, kenties parempaa, heruttaa, antaa odottaa, pitää jännitystä tai mielenkiintoa yllä. Se väläyttää mahdollisuuksia, valaa uskoa, vetää puoleensa, ei päästä irti. Välitila tarjoaa tilaisuuden tarkasteluun, etääntymiseen, suunnan muuttamiseen, hidasteluun, ajatteluun, etsimiseen ja lopulta myös valintaan. Oikeastaan välitila on ihan hyvästä ja tarpeen, ainakin joskus.

Ja mitä se tekee? Nähtävästi hyvää. Pakottaa katsomaan peiliin, täsmentämään ajattelua, mielipiteitä ja näkemyksiä, perustelemaan, vaihtamaan mieltä. Se silottaa särmiä, hioo timanttia, tyynnyttää, pakottaa odottamaan, jarruttamaan, malttamaan, sietämään, etsimään oikeaa ja totuutta. Lopulta sen päässä seisoo toivottavasti kiitos, tyytyväisyys tehtyyn, ymmärrys välitilan välttämättömyydestä, totuus menneen ja tulevan välissä vallitsevasta ajasta.

Välitilat ovat läsnä myös vakautta, rakenteita ja pysyvyyttä rakastavan ihmisen elämässä. Kenties muuttavat ihmistä parempaan suuntaan. Kenties.

Eat, pray, love

 "...Etsintäfysiikan laki kuuluu näin: Jos olet tarpeeksi rohkea jättämään taaksesi kaiken tutun eli kaiken talosta vanhoihin kaunoihin asti ja lähdet etsimään joko ulkoista tai sisäistä totuutta ja jos olet valmis pitämään kaikkea matkalla kohtaamaasi vihjeenä ja pidät kaikkia tapaamiasi ihmisiä opettajina ja pystyt antamaan anteeksi vaikeita tosiseikkoja itsestäsi, silloin löydät totuuden..." 




Pitkillä lenkeillä on minuun maadottava vaikutus: Asiat asettuvat uomiinsa, saavat oikeanlaiset mittasuhteet, pää tyhjenee tarpeettomista ajatuksista ja minuun alkaa virrata elinvoimaa kunnes olen taas täydessä tikissä. Tänään oli sellainen päivä, oli aika(a) kuunnella itseä. Ja kaikkea sitä kuulikin. Tein myös oivalluksia menneisyydestä ja tulevaisuudesta - niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Illan mittaan katselin elokuvan Eat, pray, love - en ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin. Ehkä silläkin, näkemättömyydellä, oli tarkoituksensa, se piti katsoa vasta nyt. Kokosin screenshoteista kuvan tähän muistuttamaan kokemuksesta. Kuten usein, niin myös tänään, kesken elokuvanautinnon, ajatukseni lähti laukalle etsimään vastaavia sisältöjä omalta polultani. Ja löytyihin niitä. Useampikin. Tunnistin ainakin seuraavat 12 virstanpylvästä näiltä kahdelta vuodelta, joiden kautta olen päätynyt tähän hetkeen. Matkahan ei suinkaan ole vielä päätöksessään, ja eniten jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa uuden parisuhteen rakentaminen sitten, kun sen aika on. Olenko muuttunut yhtään, olenko valmis, onko minusta siihen. Yhtä kaikki, nuo virstanpylväät ovat: Anna anteeksi, Päästä irti, Uskalla surra, Älä katkeroidu, Hikoile, Nauti, Naura, Tunne, Usko, Luota, Rakasta ja tule rakastetuksi... Onko niitä vielä enemmänkin, en tiedä, koska sitten ajatus jo karkasi.

Millaisia sinä löydät matkaltasi?


Kyselee, eräs "Antevasi" (= välissä oleva, rajalla elävä, one who lives at the boarder: Eat, pray, love)

Lasillinen elämälle

Blue moon - senkö johdosta vai sen vuoksiko vai miksi?

Pitkästä aikaa tuli taas tunne, että miten mukavaa olisikaan herätä toisen vierestä, syödä yhdessä, jakaa elämää ja kokemuksia, antaa aikaansa, kohdata katse, tuntea kosketus ja antautua siihen syvimpään nirvanaan. Miten ihanaa se olisikaan... olla yhdessä.

(Ja silti on hyvä näin.) 

Kupliva ilo, mielenrauha ja syvä seesteisyys, kaikki samassa vartalossa, koen itseni onnekkaaksi. Olen siunattu huikealla määrällä ystäviä, joiden kanssa olen jakanut tänä kesänä lukemattoman määrän yhteisiä tunteja, kokemuksia ja hetkiä. Se onnen tunne on niin kovin syvällä, että joudun nielaisemaan möykyn kurkussani. Onnellisuus on hyvästä, ystävyys on sitäkin enemmän. Kunpa jonakin päivänä voisin jakaa sen kaiken myös rakkaani kanssa, menettämättä osaa itsestäni entiseen tapaan. Onneksi on mahdollisuus valita itselle oikein...Sopivasti samankaltainen; pirskahteleva, vähän hullu, ikäisekseen nuori, ilonsekainen ja onnellinen.

Varmuuden vuoksi kirjasin, kehotuksesta toki, toiveeni lappuselle ja hautasin sen tyynyni alle kahdeksi yöksi, sinisen kuun öiksi. Varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksi, you know.

Ja lopuksi: Lasillinen elämälle, hyvälle elämälle. Se on nyt.

Rakkautta, rakkautta vain...?

Kirjoitin muutama päivä sitten naiseuteni palauttaneesta miehestä. Tai mainitsin, väliäkö sillä. Yksi ainoa tapaamisemme yli vuosi sitten synnytti välillemme ystävyyden liekin, tai jotakin sen kaltaista. Mies on herrasmies, komea, sporttinen, älykäs, koulutettu, hyväkäytöksinen, menestynyt urallaan, luonteeltaan sopivasti haastava, mutta silti vastaantuleva... kaikkea, mitä nainen voi toivoa. Parasta tässä kaikessa on, että tuo mies haluaisi minut. Vielä tänäänkin. Hän ei ole kadonnut elämästäni. Hän vetää puoleensa. Ei päästä irti. On kuin magneetti.

MUTTA

Minä en tahdo häntä.  Syvällä sisimmässäni minussa elää tunne, ettei hän ole minulle se oikea. On elänyt jo pitkään. Ja silti hän vetää puoleensa kuin magneetti. On vastustamaton. Todellinen haaste, kun kyseessä on kieltäytyminen. En vielä ole sitä hänelle kertonut, mutta en myöskään häntä tavannut, yrityksistään huolimatta. Nyt ojennan hänelle ruusun mielessäni, ihana mies, olet rakas ja löydät varmasti itsellesi sen oikean - minä en ole se. Ja josko jo pian... saisin kerrottua sinulle saman ihan oikeasti?

SADE: Cherish the day

JK klo 00:25: Ja miksi en siihen olen kyennyt? Koska tunne rakastetuksi tulemisesta on niin ihanaa! Sitä tunnetta olen kaivannut pitkään... Että joku ajattelisi kaikenaikaa, muistaisi viestein ja soitoin, odottaisi tapaamista... Väärinhän tämä näinkin on, mutta... Anteeksi, rakkaus, tämä pieni huijaus, mutta tarvitsen sitä juuri nyt...

Mielenmaisemia

Mieli kuin järvenpinta, auringonpaiste, kalojen täkynä kelluva koho, sydämessä ääretön rakkaus, sellainen valkoinen ja hopeinen, lämmintä valoa loistava hehku. Lintujen ylilento, korvissa soiva viserrys, letkeä lauantai. Ei kiirettä minnekään, taustalla tieto, että toinen rakastaa vaikka itse en sitä tahdokaan. Ystävyyden onni, iloinen naurunremakka, "me mennään uimaan!" Suuret silmät, lapsen katse, määrätietoisena kohti tulevaisuutta. Riski rusketusrajoista, laiskaa lautapelailua, etukäteen pitkälle valmisteltu ruoka. Teinien kikatus, wannabeteinien käkätys, odotusta, lepoa ja rauhaa. Utuinen ajatus siitä, mitä jos sittenkin...

Sateisten päivien jälkeen yksi aurinkoinen tekee ihmeitä, meille kaikille. On vaan hyvä olla, hyvä olla vaan. 

Gungor: I am mountain
Israel "Iz" Ka'ano'i Kamakawiwo'Ole : Somewhere over the rainbow

End of this discussion

Naisen palapeli, vol 2.

Entinen vaimo kommentoi tuota edellistä tekstiäni, päättäen sen kysymykseen "...Ehkä tuon oppimisprosessin takia on hyväkin, jos niitä askelia on matkan varrella enemmänkin sen sijaan että se seuraava prinssi uljas löytyy heti?"  Kiitos! Hänen innoittamanaan päädyin jatkamaan analyyttistä pohdiskelua kohdattujen miesten osalta, ja ulostamaan sen tekstiksi. Kuten kuitenkin eräs ystäväni on todennut, puheenlahjani ovat tekstitettyä versiota paremmat... En siis voi mennä takuuseen, kuinka ymmärretyksi tulen. :)

Kontakti ensimmäiseen "vieraaseen mieheen" tapahtui pian eropäätöksen jälkeen. Välillämme ei tapahtunut mitään, mutta tavallaan kohdata hän kosketti naiseuttani, joka oli saanut kolauksen. Hän muistutti siitä, että kyllä minustakin joku voi pitää, juuri tällaisena kuin olen. Hänen läsnäolossaan oli kunnioitusta ja arvostusta, sitä, mikä minulta oli hetki sitten viety. Hän olisi voinut olla todellinen laastari, mutta moraalisena naisena koin olevani edelleen naimisissa.

Seuraavaan mieskontaktiin menikin sitten useita kuukausia. Uudet kohtaamiset, jotka tapahtuivat siis kirjallisessa muodossa erilaisilla deittipalstoilla, palauttivat lopulta itsetuntoni. Runneltuna ja särkyneenä pienikin ystävällinen sana tai flirtti herätti kadonneen minäni, olin sittenkin nainen, josta miehet kiinnostuivat tai "kiinnostuivat". Mahtuipa joukkoon myös etäistä ihailua ja ihastumistakin, joka sai alkusysäyksensä vähän turhan pitkään jatkuneista katseista. Pitihän sitä kokeilla ajatuksena, juurikin pelonsekaisin tuntein, mutustella tunnetta toisesta. Treffeille minusta ei vielä silloin ollut, vaikka mieli sitä välillä tahtoikin. Silloin kirjoitin salaisiin kansioihini: "tänäänkin sä puhalsit muuhun henkeä, että jaksan tämän kaiken keskellä. Kiitos." Ei tuo miesrukka onneksi tiennyt, mitä hän minulle silloin edusti.

Kun olin saanut koottua itsetuntoni rippeet, uskalsin ryhtyä vähän tiiviimpään kirjoitteluun erään tai joidenkin kanssa, jopa pidemmäksi aikaa. Saipa jokunen ongittua myös puhelinnumeroni... :)  Yksi heidät palautti naiseuteni fyysisen puolen, ei fyysisesti kuitenkaan, vaan sanallisesti minua hellien. Sekin tuli juuri ajallaan, juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin. "Olet mielessäni ja sydämessäni", hän sanoi. Koska viimeksi joku oli sanonut niin, ajatellut minua siinä mielessä? Olin kaunis ja hyvännäköinen, niin minulle sanottiin.

Ennenpitkää prosessi johti myös niihin fyysisiin kontakteihin, joista ei tässä sen enempää. Sanottakoon vain, että paikkansa niilläkin oli. Tulin hyväksytyksi, halutuksi ja sain valettua uskon itseeni, etten ole sitä, mitä ex-mieheni minusta toistuvasti sanoi niinä vaikeimpina vuosina. Toki tämä vaihe todellakin vahvisti myös sitä, mitä haluan ja en halua! Sinisilmäiselle, ihmisistä hyvää uskovalle naiselle on helppo syöttää myös pajunköyttä. Se yksi kompastuminen opetti varovaisuutta, ja muistutti elämän realiteeteista. Läheisyyden ja hellyyden kaipuu sokaisi etsijän, ja etsijä oivalsi, että itseään on kuunneltava entistä tarkemmin. Sen jälkeen ryhdyin jakamaan pakkeja "sarjatuotannolla".

Ensimmäinen tapailumies ilmestyi kuvioihin noin vuosi sitten. Varovasti piti kokeilla, olisiko minusta tapailijaksi. Se ei tuntunut vielä hyvältä, joten hyvin lyhyeksi suhde jäi, kuin teiniromanssit konsanaan. Sellaiseksi ehkä itseni myös tunsin, teiniksi, bambiksi heikolla jäällä, ensiaskeleita uuden elämän prologissa. Tuntui kuitenkin hyvältä olla rakastettu hetken aikaa, pitkästä aikaa. Se korjasi minussa sitä rakkauden kohtaa, sitä suurta mustaa aukkoa syvällä sisimmässäni.

Tämän vuoden alussa pääni sisällä, elämässäni,  kääntyi täysin uusi lehti ja luku. Oivalsin, että onnellisuus ja hyvinvointi asuu minussa itsessäni, eikä sitä kukaan muu voi minuun istuttaa. Odotettu tasapaino ja eräänlainen seesteisyys valtasivat mieleni. Luonnollisesti se näkyi minusta myös ulospäin. Ja kuinka ollakaan, toinen tapailumies astui elämääni lähes kahdeksi kuukaudeksi. Kuten kuitenkin jokainen eroansa käsittelemään päätynyt, niin myös hän joutui myöntämään, että vielä oli jotakin keskeneräistä, eikä suhteemme voinut edetä sen vakavammaksi. Hänen kanssaan sain kuitenkin nauttia saadusta ja annetusta huomiosta, hellyydestä ja läheisyydestä. Hänen tehtävänään oli "vahvistaa minua niiltä osin, mitkä olivat vielä keskeneräisiä", kuten X-filesiini silloin kirjoitin.

Näin päädytään jotakuinkin tähän päivään. Palapelistäni puuttuu vielä palasia, mutta melko pitkällä jo olen. Tiedän, ettei elämäni rakkaus tule vastaan etsien, mutta kun olen valmis, se kolkuttaa ovella. On vaan jaksettava elää tätä elämää ja nauttia siitä päivä kerrallaan, kuten Eronnut mies juuri kirjoitti, keskityttävä itseensä, olemaan parasta mahdollista sitten joskus sille jollekin.