Pieleenlaskettu

Nyt eivät menneet asiat aivan kuten Strömsössä. Vappuaatto, kevään juhla, ja istun kotona päivittämässä blogia sen sijaan, että olisin nauttinut ihmisen tai ihmisten seurasta, juhlinut sitä, mitä tänään kuuluu juhlia. Ei kuulunut suunnitelmaani istahtaa aloilleni muiden iltojen tapaan... Pah. Pettymys.

Ystäväni viettivät iltaa perheidensä (onneksi) tai uusien puolisojensa kanssa (onneksi) tai eivät muuten vaan taipuneet nyt lentoon kanssani. Jumppasin kaiken varalta myös pääni siihen kuntoon, että päätin lopulta tavata Miehen viime keväältä, ja ehdimme jo sopia tapaamisesta tänä viikonloppuna. Ymmärrän toki, että viikonloppu on vasta alkamassa tämän vappuhulinan jälkeen, mutta jollain tavalla odotin Miestä saapuvaksi joko tänään tai huomenna. Viikon mittaan tuumailin, että miksi tuo muuten niin hyvätapainen ei tahtonut tarkentaa hänelle sopivaa ajankohtaa, vaikka aloite itsessään olikin hänestä lähtöisin. Tänään sitten sain puhelun. Ei hän suoranaisesti tilanteesta vetäytynyt, mutta olosuhteet saivat sävyn, mistä johtuen tein itse aloitteen muutamasta askeleesta taaksepäin. Aika ei olisi nyt oikea tälle lähdölle. Ei olisi ehkä koskaan. C´est la vie!

Kun yksi ovi... niin toinen ovi. Kesää kohti kuitenkin. Hauskaa Vappua!

Levitä siipesi, Fenix!

Kun on luonteeltaan vakautta ja pysyvyyttä rakastava, suuremmat muutokset vaativat aina vähän enemmän pohdintaa. Jälleen ja viimein olen taas yhden sellaisen äärellä.

Muutos jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Harppaus tuntemattomaan tuntuu hallitsemattomalta. Varsinkin, kun sitä edeltävä päätös tuli tehtyä sen enempää harkitsematta, ja vähän myös kiukuspäissään. Silti samaan aikaan tunnen, miten onnellisuuden tunne kasvaa vain kasvamistaan. Pian olen vieläkin vapaampi kuin hetki sitten.

On aika palata kotiin. Vierasvuodet naapurikunnassa päättyvät, eivät odotetulla tavalla, mutta päättyvät kuitenkin kompromissiin, mistä hyötyvät (toivon mukaan) kaikki siinä mukana olevat osapuolet, ja johon myös em. tahot (toivon mukaan) lopulta tyytyvät. Loppuu se sellainen turha vertailu ja valittaminen, mihin olen jo äärettömän kyllästynyt. "Such is life, and then you die..." Erossa vaan kaikki maksavat valinnastaan kovan hinnan, riippumatta siitä, oletko ns. jättäjä tai jätetty. Elämä ei viivan alla tule edullisemmaksi kuin kahden jakaessa arjen kustannuksia. Sellaista se on, valinnoilla on hintansa. Joitakin asioita pitäisi kai miettiä jo ennen kuin suuriin muutoksiin ryhdytään?

Taloudellinen itsenäisyys on sekä voitto että tappio, etenkin sitten, kun se itsenäisyys on kirjaimellisesti totta. Tällaisena aikana, kun asuntokauppa kuitenkin jämähtää paikalleen, ei itsenäisyydestä voi puhua kuin vasta sitten, kun yhteinen omaisuus on lopullisesti toisistaan erotettu. Ja sekös se onkin sitten ihan vihoviimeinen vitsaus. Jälkiviisaana sanoisin, että omaisuus, se pienikin, realoisoitavaksi, puoliksi ja jakoon heti eropäätöksen jälkeen. Älkää hyvät ihmiset kompastuko samoihin kiviin, mihin minä olen polveni loukannut jo useammin kuin kerran.

Ja mutta voi, mitä mahdollisuuksia kesä onkaan tuomassa tullessaan... Näyttää vahvasti siltä, että Kaikkien aikojen kesä on täällä ihan kohta!

Ajankuvaa

Kun itse voi hyvin, jää aikaa myös muulle kuin oman elämänsä märehtimiselle. Ja ei, en tarkoita nyt tätä blogiin virtaavaa aivopohdintaa. Se on kuin "automaattikirjoitusta", aivopieruja, ajatuksia, jotka purskahtavat ulos ja sillä hyvä. Hetkellisiä tunnetiloja vailla energiasyöpön leimaa. Niin, siis silloin on aikaa katsoa ympärilleen.

Surullista on se, mitä silmien avaaminen kattaa eteen: parisuhdeongelmia ja yrityksiä ratkaista niitä, tai jo tehtyjä ratkaisuja; eroja, pettämisiä, ystävyyssuhteiden rikkoutumisia, loukkaamisia, välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, rakkauden nälkää, huomatuksi tulemisen tarvetta ja jopa addiktiivista vetoa kaikkeen siihen, mikä toista loukkaa. Viikon uutisvirta täällä rintamalla on ollut turhankin kattava. Ja minä tunnen sen kaiken itsessäni. Siksi haluaisin auttaa, viedä pois niiltä ihmisiltä paineen ja pahanolon tunteen, pohjattoman surun, vihan, katkeruuden, epätoivon ja näköalattomuuden, halata ja kertoa, että siellä tunnelin päässä on oikeasti valoa. Pitää vaan keskittyä valitsemaan oikein. Itsensä kannalta. Oikein.

Mitä enemmän tätä eronneiden, parisuhteissaan pettyneiden maailmaa kelaa, ja mitä enemmän muiden ajatuksia kuuntelee, sen vakuuttuneemmaksi tulen yhdestä totuudesta: Me naiset ja te miehet, me kaikki panostamme liian vähän itseemme ja omaan hyvinvointiimme. Haluamme huomioida, auttaa, tukea ja olla läsnä, mutta emme itse voi hyvin. Emme riitä itsellemme. Unohdamme tai jopa luovumme harrastuksista, ystävyyssuhteista, omista nautinnonlähteistä ja omista oikeuksistamme vain miellyyttääksemme toista tai toisia. Saadaksemme toisille hyvää, mutta siis luopumalla omasta. Ja niin sen ei pitäisi mennä. Olen huolissani kehityksen suunnasta, mihin olemme itsemme ajaneet, ja siksi nyt moni kuluneenkin viikon päivistä on tuonut mukanaan surullisia uutisia kriisiytyneistä, päättyneistä tai päättyvistä parisuhteista. 

On aika keskittyä olennaiseen. Itseään(kin) täytyy kuunnella, tehdä niitä asioita, mistä nauttii, tulee onnelliseksi, saa tyydytystä, joskus jopa vaikka toinen siitä mielensä pahoittaisi... Itseään ei pidä syrjäyttää toisista huolenpitämisen ja huomioimisen kustannuksella. Fokusointia, ystävät, fokusointia.  Lakataan suorittamasta, laatimasta aikatauluja, asettamasta tavoitteita ja tavoitteiden tavoitteita. Lopetetaan kilpajuoksu ajan kanssa, tehdään vain olennaisia asioita, karsitaan kaikesta turhasta... Sillä niinkin pärjää, ehtii ja saa.

Teleporttausta onnelliseen

Istuin kuuntelemassa luentoa mindfulnessista. Siellä meitä pyydettiin kirjoittamaan tarinaa omasta unelmaelämästä. Mietin asiaa vain todetakseni, että kyllä nykyinen rakentuu jo pitkälti siitä, mistä unelmoin.

Eivät unelmat saisi olla pelkästään sellaisia, jotka siintävät jossakin tulevaisuudessa. En minä kuuta taivaalta enää hamua, vain mukavan tasaista, mutta samalla vaihtelevaa, sopivan mutkaista ja mäkistä maastoa, missä aika-ajoin voi mitata elämänkuntoansa, sellaista kuin nyt. Tahdon läheisiä ihmisiä lähelle ja niitä vähän kauempiakin vähän lähemmäksi. Haluan myös  tehdä jotakin hassua, hypätä ilmaan ja kuvitella lentäväni, ajaa vuoristoradassa kovaa ja kiljua niin, että lapsia hävettää. Haluan pukeutua värilliseen tai mustavalkoiseen, vetää jalkaani nolot farkut, ne sellaiset, jotka ovat muodissa AIKUISILLA, ei kellään "täyspäiseltä nuorella", kulkea kesän kuumana päivänä rannalla bikineissä niin, että iholla tuntuu se auringonpaiste. Haluan nukkua pitkään, makailla sängyssä miehen kainalossa, katsella sadetta terassilla tai mieluiten parvekkeella, nauttia kävelystä tähtitaivaan alla, iloita syksyn putoilevista lehdistä ja talven ensimmäisistä pakkasista. Haluan tavallista elämää, joka täyttyy arkipäivän oivalluksista ja pienistä asioista, läheisyydestä ja lämmöstä. Haluan saada ja antaa rakkautta. Haluan sitä, mitä olen ja missä olen. Muutama sävy lisää... En pahastu niistäkään!

"Elämää et saa kiinni juoksemalla sitä kiinni. Pysähdy, niin olet sen keskellä." -Buddha

Pelkuri

Ajelin kokoukseen aamupäivällä. Radiossa joku mies lauloi: "...Mä en haluu tietää, onko meillä yhteistä elämää. Miten paljon vaivaa ja aikaa se vie, mutta silti huomaan vain sinut. Vain sinut.
Tunnustan, ahdistun..."

MITÄ se lauloi???

"...Yksin on mun sänky, yksin on mun pyykit. Yksin myöskin matkustan. Kahden raskas lasti uppoo nopeasti. Yksin myöskin vastustan. Mä haluun juosta pakoon ja takaisin yksinkertaiseen elämääni..." Mies paljastui Jore Marjarannaksi - ei minun makuuni, mutta osuvat sanathan tuo oli osannut kirjoittaa. Tai joku sen kavereista.

Whatsupp kilkattaa viestin merkiksi. Kerrot ajattelevasi minua, haaveilevasi jostakin mukavasta yhteisestä. Nyt tiedän, mistä tässä on kyse. Minähän olen pelkuri! Uskallan ihastua ja tykätä, mutta en uskalla antaa ihastua itseeni, saati pitää minusta "sillä tavalla". Voin leikitellä, flirttailla ja nauttia saamastani huomiosta, mutta en voi antaa toisen ihastua minuun. Siinä kulkee raja. Riskin raja. Liekö osa tarvittavaa matkaa sitten vielä tämäkin?

Hassu kontrasti muodostui tuon postauksessa olevan kuvan ja tämän tekstin välille. Facebookissa kiertää tällä hetkellä sellainen sovellus, mikä generoi nimen merkityksen "japaniksi". Sain tuloksena, että nimeni merkitsisi itsevarmaa, ja eihän se nyt aivan väärässäkään ole - kuten tästäkin tekstistä voi huomata! XDXDXD 

Iloista viikonloppua!

Kuussa tuulee

Haloo Helsinki: Kuussa tuulee

Olen linkittänyt tämän biisin ainakin jo kahdesti tänne, mutta teen sen vielä kerran. Kuunnelkaa ystävät sanoitusta; uskaltakaa nousta siivillenne ja lentää - uskokaa tulevaan ja siihen, että huominen tuo tullessaan jotakin uutta ja hyvää. Sulkeutuva ovi on aina myös mahdollisuus. Uskaltakaa sulkea ovia takananne.

~~~~~~~~~

"Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.
[---]
Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.
[---]
Mä heitin turhan pelon kauas pois,
et sydän vihdoin jotain tuntea vois.
Nyt seison reunalla,
mä olen valmiina.
[---]
Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan."

Etsimättä paras

Kuva: www.hidastaelamaa.fi

Luonnon herääminen kevääseen on aina yhtä henkeäsalpaavan kaunis tapahtuma ja ajankohta ihmisen elämässä. Vuosi toisensa jälkeen vihreä työntyy ulos maan uumenista, syvältä mullan seasta tai talveen virittäytyneen habituksensa lävitse valmiina taas täyteen loistoonsa. Yhä uudelleen kevät kerää itsensä, unohtaa menneen vuoden koettelemukset ja kasvaa ylpeänä kohti valoa. Se leikittelee auringonsäteillä, imee sen luovuttamaa energiaa sisäänsä ja heittäytyy lempeän tuulen vietäväksi - kesä on kohta täällä!

Tuosta kevään raukeasta terhakkuudesta meidän jokaisen pitäisi oppia jotakin... Parhaani olen tehnyt, vaan en kovin kummoisin tuloksin. Paljon tekeminen on ollut viime päivien, tai pitäisikö sanoa viikkojen, koodi kaiken sen keväisen sijaan. Ja niin nopeasti on aika rientänyt, että todella nopea on se, joka ehtii työntää sormensa väliin. Niin kuitenkin tapahtui. Mies menneisyydestä yllätti, shokeerasi ja jätti ilmaan sarjan kysymyksiä vailla vastauksia. Sanoi ohi juostessaan, että ehkä aika oli nyt vaan sopivampi. En osannut vastata siihen mitään. Mikä aika? Sopivampi? Ja kenelle? Kertoi ajattelevansa, pitävänsä ja haluavansa. Itse en pystynyt moiseen. En ollut ajatellut koko asiaa oikeastaan vuoteen. Enkä ole ihan varma, haluanko ajatella vieläkään. Moni asia puhuu vastaan, ja vain jokunen puolesta, mutta painavatko puolestaolevat sittenkin enemmän. Se toinen olkapäällä vaatii heittäytymään ja se toinen taas painaa jarrua kaksin koivin. Mitä tahdon ja tahdonko?

Taidan jättää asiat sattuman varaan; tulee mitä tilaa, haluaa tai toivoo tai sitten jotain ihan muuta. Oleellista lienee se, että on mukavaa elää hetkessä roikkuen, siitä nauttien ja sen suurempia suunnitelmia tekemättä. Jarkko Hakola lainasi blogissaan Rakkauden pohjasakkaa  Gangajia varsin osuvasti: "Niin yksinkertaista se on. Etsintä päättyy, kun oivallat, että etsimäsi aito ja kestävä täyttymys voi löytyä vain siitä, missä olet juuri nyt."

Pulled pork ja läsnäolemisen taito

 

Aamun uutiskierros kiinnitti huomioni iltapäivälehden artikkeliin, jossa parisuhdeterapeutti Justice Schanfarber selventää sitä, miksi naiset jättävät rakastamansa miehen. Olen sen verran vaikutteille altis, että lukemani aiheutti flashbackin menneisyyteen. Taas.

Tottahan tuo puhuu: "Nainen lähtee, koska mies ei ole henkisesti läsnä." Tai pettää. Reagoi tavalla tai toisella, koska ei sitä sanoiksi osaa pukea, miltä tuntuu, kun jää henkisesti yksin. Tai ei tule ymmärretyksi. Kenties mies pitää sitä turhana huomion hakemisena, tai toteaa, kuten exäni aikanaan: "meillähän on kaikki hyvin". Kaikki oli hyvin, kunnes ei enää ollut. Lakkasin haluamasta, kavahdin, en ollut kiinnostunut, tunsin vastenmielisyyttä, jopa inhoa, mutta rakastin, omalla tavallani. Vaadin, odotin, moitin, tuomitsin, epäilin, kyseenalaistin, hairahdin, mutta rakastin. Ja lopulta tulin jätetyksi, vaikka rakastin. En saanut yhteyttä häneen, hän ei ollut läsnä vaikka olikin paikalla. Läsnäoloa verotti milloin mikäkin, työ, uutiset, puhelin, netti, väsymys, kiinnostuksen puute tai sitten ei mikään erityinen. Hän ei vain ollut läsnä, en saanut sitä, mitä eniten tarvitsin, läsnäoloa. Välillä tuntui, kuin huutaisin tyhjyyteen, itkisin kuin yksin jäänyt pieni lapsi, "miksi et huomaa". Ääneen sanoin sen vain harvoin, puhuimme siitä silloin tällöin, muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. Enää en kuitenkaan syytä, sillä molemmilla meistä oli peiliin katsomisen paikka. Ja niin on totta vieköön tapahtunut. Onneksi.

Ennen eroa minäni täyttyi yksinäisyyden ja vaille jäämisen tunteesta parisuhteessa. Sellaiseen en enää halua palata. Kokonaisena se ei ehkä olisi edes mahdollista. Ihmisen tulee olla kokonainen voidakseen rakentaa ehjää, onnellista ja tasapainoista parisuhdetta. Ihmisen tulee olla onnellinen itsessään, olla tarvitsematta toista sen täytäntöönpanoon. Se toinen voi vain täydentää jo täynnä olevaa. Siksi tiedän, että myös minun on vielä kuljettava ja odotettava sen oikean kohtaamista, joka on samaan aikaan yhtä valmis, yhtä ehjä ja yhtä vahva.

Ja loppukaneettina Pulled Porkin osuus, onhan pääsiäinen. Ekaa kertaa ikinä. Ja ihan isseksein. Käyhän sekin?!

(Kuvassa repimistä ja viimeistä silausta vaille valmis. Nam!)

Tautinen sivutie

Poikkean totutusta sivuraiteelle, ja oma pää - oma mieli -päivitys jää nyt varsin ohkaiseksi, sillä...

Pahainen flunssa yllättää juuri silloin, kun sen ei tarvitsisi. Tällaisenä päivänä en keksi mitään muuta parempaa, kuin että olisi joku, joka peittelisi minut sänkyyni ja tulisi viereen köllöttämään päätäni ja selkääni silitellen. Toisi kuumaa mehua, pakottaisi juomaan sitä ja täyttäisi tyhjentyneen mukin. Sammuttaisi valot, antaisi nukahtaa kainaloonsa ja tyytyisi kohtaloonsa saada kiitokseksi samanlainen kohtelu tartunnan jälkeen.

Sen sijaan...

Keitin itse kuumaa vettä, ystävä muistutti mehun juomisesta eikä kylmä sänky houkuttele. Söin levyllisen salmiakkisuklaata vain poteakseni morkkista muutamaa minuuttia myöhemmin. Seuraavaksi kaivan esiin sarvikuonon, merisuolahiutaleita ja valutan kannun täyteen lämmintä vettä. Keuhkoja sekään poppakonsti ei paranna, mutta helpottaa oloa, tiedän sen. Ja olosuhteiden positiiviset ovat: Ystävä. Suklaa. Sarvikuono. Etäpäivä. Pitkä viikonloppu. Suklaa. Lämmin koti. Oma sänky. Suklaa. Kuuma vesi. Suklaa.