keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Tsatsikia ja viininlehtikääryleitä jälkiruuaksi

Kun stressi yllättää kesken kiireen, on syytä keskittyä vain olennaiseen. Niinpä päätin ravita itseni herkullisesti. Tein pikaruokana kasvispastaa ja jälkiruuaksi (kun en kiusausta kyennyt vastustamaan) herkuttelin saksalaisen ruokaketjun paketoimilla viininlehtikääryleillä ja pakkauksen mukana tulleella valkosipulisella tsatsikilla. Sanotaanhan sen, siis valkosipulin, sisältävän luontaista antibioottia, minkä toivon nyt ehkäisevän kaikkea sitä mille stressi minua parhaan kykynsä mukaan tuntuisi altistavan.

Stressin oletettuun laukeamiseen on aikaa noin kaksi viikkoa.

Silti kaiken tuon stressin takana maaperä on parempaa kuin pieneen ikuisuuteen. Edelleenkään ei ole kiire minnekään. Tiedän elämäni alkavan  tämän käynnissä olevan muutoksen jälkeen. Olen tällä hetkellä onnellinen, onnellisempi kuin miesmuistiin, ja se on kauan se. Kummallista, miten ihminen tarvitseekaan suuria muutoksia löytääkseen oman hyvinvointinsa ytimen.

Päivän Hidasta elämää - olet jo perillä -kortit jälleen kuvassa. Miten osuvasti ne pakasta nousivatkaan... :)



lauantai 23. toukokuuta 2015

Pääasia, että tuntuu

Kaikkeen ei voi varautua. Jotkut asiat tulevat hetkeen pyytämättä, yllättäen ja odottamatta, vaikka niihin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt osata varautua. Niin vaan olisi, mutta ei nyt eikä tähän.

Toiseksi viimeinen irtirepäisy entisestä elämästä lähestyy luvattoman nopealla vauhdilla. Luulen olevani siihen valmis, mutta yllättäen lapset eivät olleetkaan vielä samassa tilanteessa; oltiinhan irtautumassa heidän lapsuudenkodistaan, siitä, minkä jaoimme aikanaan ehjänä perheenä, perheenä, jonka elämä oli täynnä rakkautta.

Tänään on itketty ja surtu, etsitty keinoja päästää irti ja tarttua kiinni. Onneksi niitä on myös löydetty. Tiukat viikot ovat vielä kuitenkin edessä ennen varsinaista H-hetkeä. Ja senkin jälkeen koittaa vielä se viimeinen irtirepäisy, minkä kuvittelen kuitenkin olevan tätä pienempi, se hetki, kun koti myydään seuraavalle. Se hetki ei kuitenkaan ole nyt.

Äitinä täytyy taipua moneen. Ei riitä, että selvittää oman päänsä, kun on sarja pienempiä päitä tuettavana. Silti näen valoa tunnelissa, en pelkästään tunnelin päässä. Tämä on nyt SE, odotettu hetki, viimeinkin! Fenix lentää!

Sen kaiken (ja euroviisuillan) kunniaksi: Kippis (Rise Like A Phoenix)!


tiistai 12. toukokuuta 2015

Olemisen keveyttä

Jos sää olisi lämmin, voisi tuota pelkikattoon hakkaavaa sadetta kutsua kesäiseksi. Villasukat jalassa, villatakki päällä ja viltti tuon kaiken päällä luo kuitenkin illuusion siitä, mitä tavoittelen juuri nyt; syvää rentoutta, mielenrauhaa ja häiveen kesästä. Myönnettäköön, ei se kaukana enää ole. Fiilis on pitkän työpäivän jäljiltä sopivasti uuvahtanut, mutta hyväntuulinen. Eivät kaikki kompastumiset ole sitä, miltä ne näyttävät tai itsestä tuntuvat. Että sellainen työpäivä tänään.

Edessä on viikon verran aikaa itselle. Laatuaikaa tehdä sitä, mitä parhaimmaksi kulloinkin katsoo. Alkuun ajatus lasten vuoroviikkoisuudesta kuitenkin kauhistutti, oksetti ja ahdisti: Vain 26 viikkoa vuodesta saisin olla rakkaimpieni kanssa entisen 52 sijaan. Järjetöntä, absurdia ja sairasta. Ratkaisuun kuitenkin päädyttiin yhdessä neuvotellen ja toinen toistaan puolivastentahtoisesti vastaan tullen. Kumpikaan ei tahtonut luopua lapsista, vaikka puolisosta entinen tulikin. Lapsilta asiaa ei edes kysytty, sillä vanhemmat tahtoivat kumpikin, nyt siis kuitenkin eri asiaa kuin vajaa 15 vuotta aiemmin. Lastenvalvoja auttoi päätöksenteossa, vaati selvitystä, tarkkuutta ja lapsen edun tarkkailua. Vannoimme ja lupasimme, sillä tunsimmehan toisemme myös vanhempina, vertaista ei löytyisi, vaikka puolisoa parempaa lähdimmekin etsimään.

Aika kului, aluksi vai sitä jokatoista odottaen. Niistä välissä olleista löytyy tästä blogista useampikin maininta. Alkuun itketti joka kerta, ja ikäväkin oli fyysistä ja repivää. Tuntui, ettei siitä hengissä selviäisi. Kunnes sitten napsahti kerran, napsahti uudestaan ja vielä ainakin viidennenkin kerran. Liikunta auttoi itsensä uudelleen löytämisessä. Sitten ystävät ja kaikenlainen tekeminen. Lopulta siitä toisviikkoisesta ei ollutkaan enää valmis luopumaan. Omalle ajalle löytyi merkitys ja tarkoitus. Lapset tarvitsivat myös isäänsä, aikaa ja yhteistä tekemistä, isänsä tavalla, isänsä maailmassa, eikä se ollutkaan omaani huonompi. Silmäteräni saapuivat kotiin aina onnellisina, ja vain hiukan liian väsyneinä. Minustakin oli puhuttu, vaikka uusi puoliso jakoi osan lasteni arjesta. Lasten arki vaikutti tasapainoiselta, vaikken ollutkaan kaiken aikaa läsnä. Enkö siis ollut korvaamaton?

Olin. Ei Uusi äidin paikkaa vienyt, vaan täydensi lasten elämää mukavana, mutta aikuisena kaverina. Avarsi näkökulmia, antoi aikaa ja opetti uutta. Ja lapset olivat siitä iloisia. Entistä iloisemmaksi elo muuttui, kun he saivat siihen kaikkeen äidin hyväksynnän. Uudesta saisi pitää, vaikka kotona oli myös oma äiti odottamassa. Vuoroviikkolapsuus alkoi paljastaa todelliset kasvonsa. Monista varoituksista huolimatta kaksi kotia lasten puheissa kuulostikin hyvältä, oikealta ja onnelliselta ratkaisulta. Kaiken kruunasi kahden vanhemmat tyytyväisyys tilanteeseen. 24/7-vanhemmuus joka toinen viikko ei ollut liian raskasta yksin hoidettavaksi, sillä 24/7-itsenäisyys kompensoi sen kaiken seuraavalla viikolla. Oli pakko nostaa voiton merkki ilmaan: tämä oli se ratkaisuista kaikkein parhain, sillä se lisäsi koko perheen hyvinvointia kahdessa eri kodissa. Vannon vuoroviikkoisuuden nimeen.

Nyt on siis vapaan jokatoisviikkoisen aika. Huominen lupaa nautintoa, iltaa laatunaisten seurassa! Nam. Miksi ihmeessä haluaisin edes muuta?


lauantai 9. toukokuuta 2015

Äitienpäivänaaton tunnelmissa

Yllätyin huomattuani joidenkin käyneen lukemassa äitienpäivän aikaista kirjoitustani kahden vuoden takaa. Silloin kuppi elämässäni oli juuri kellahtanut nurin, eikä tulevaisuutta ollut näköpiirissä.

Tuon kuluneen kahden vuoden aikana olen, pelkoni kohdattuani, muuttunut jonkin verran - toivottavasti kuitenkin parempaan suuntaan. Ulkopuoliset eivät sitä välttämättä tavoita, mutta omassa päänsisäisessä maailmassani muutos on ollut valtava. Suurin oivallus on tapahtunut hyvinvoinnin ja onnellisuuden merkityksen ymmärtämisessä, ja siitä huolehtimisessa. Hyvinvoinnista ja erityisesti onnellisuudesta on tullut eräs elämäni "ykkösasioista".

Onnellisuus rakentuu monista eri tekijöistä. Ajattelen, että sen ylläpitämisen yksi ehto on riippumattomuus, tila, mikä ei ole sidottu kehenkään ihmiseen, aikaan tai paikkaan, vaan se läsnä kaikesta siitä huolimatta. Onnellisuus ja hyvä olo on ihmisen sisäinen mielentila. Enää en tunne tarvetta omistaa mitään tai ketään, ja siinä mielessä koen itseni hyvin vapaaksi suhteessa kaikkeen. Enää en myös kompastu vastoinkäymisiin kuten ennen, vaan pyrin löytämään asioista myös niiden hyvän puolen. Stressini ja suorittamistarpeeni on pienentynyt. Olen onnellinen vaikka asiat eivät aina menekään kuten oletin, odotin tai suunnittelin, vaikka talous onkin välillä varsin tiukalla ja vaikka elän yksin aikuisena perheessämme. En oikeastaan kaipaakaan tällä hetkellä mitään erityistä, näin on nyt hyvä. Riippumaton onni on läsnä elämässäni.

Meillä, minulla ja X:llä oli tapana kirjoitella yhteistä päiväkirjaa suhteemme alkuvuosina. Lueskelin nyt tuota kirjaa muuttolaatikoita pakkaillessani, ja törmäsin joihin muistoihin, mitkä olin jo ehtinyt unohtaa näiden vuosien melskeessä. Surullista oli huomata, että asiat, mitkä vaikuttavat eropäätöksen syntyyn reilut pari vuotta sitten, olivat läsnä parisuhteessamme jo seurusteluvaiheessa. Miksi en perääntynyt jo silloin, vaikka asia kävikin mielessäni useita kertoja? Olisiko pitänyt? Tai toisaalta, elin onnellisena vuosikausia tuon samaisen miehen kanssa, tulin äidiksi, kasvoin tytöstä naiseksi, näin elämää sen kaikilta puolilta ja rikastuin sen kaiken nähtyäni. Ei, ei elettyä elämää pidä katua, vaan siitä pitää olla kiitollinen ja onnellinen.

Kirjoitin vuodenvaihteessa (ehkä?) jotakin rakentamastani aarrekartasta. Tein tänään havainnon siihenkin liittyen: Ensimmäisen vuoden kartan keskiössä oli hyvinvointini, sen löytäminen, ylläpitäminen ja tasaaminen. Tämän vuotisen kartan keskiössä oli uusi koti, mikä näyttäisi nyt toteutuvan puolivälissä "kautta". Kun nämä kaksi merkittävää etappia eron jälkeen on tavoitettu, olisiko ensi vuoden kartan keskiöön aika nostaa uusi parisuhde? Hmmm... näyttää vahvasti siltä, että elämä tarjoaa minulle nyt juurikin niitä asioita, mitä haluan tai olen halunnut! Huh.

Iloa ja valoa äitienpäivään <3

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Autuas tyhjyys

Pitkä viikonloppu alkaa taipua jälleen arjeksi. Vappuaattoillan paikalleenjääminen olikin vain alkusoittoa seuraavan ja sitä seuraavan päivän iloittelulle: Ystäviä, kuohuviiniä, elämän iloja ja suruja, tukevia olkapäitä, lämpöisiä halauksia, pitkiä ja syvällisiä pohdintoja elämästä, ihmisistä, lapsista, miehistä ja naisista, eroista ja avioliitoista, yhdet mitäänsanomattomat pikatreffit,  musiikkia ja tuntitolkulla päätätyhjentävää tanssia. Täydellinen, nollaava ja elämän näkökulmasta antoisa viikonloppu. Elämä on kovin läsnä juuri nyt.

Tunne on mainio. Päässä ei juuri ajatuksia risteile, sen enempää kuin tunteita tai tarpeitakaan. Pitkä alkoholiton ilta paikallisessa yökerhossa antoi taas perspektiiviä elämään. Paljon perspektiiviä. XD

Entistä enemmän koen tarvetta keskittyä olemassa olevaan, jonkun olemattoman haikailun sijaan. Hassua, miten ihmismieli sen aina unohtaakin, ryhtyy katsomaan liiaksi tulevaisuuteen, etsimään ja odottamaan sellaista, mitä ei ole tällä hetkellä olemassa. Siitä tietoiseksi tuleminen antaa vahvuutta hidastaa tahtia edelleen, enkä tarkoita sillä välttämättä tekemisen määrän vähentämistä, vaan ennemminkin luopumista sellaisesta itselleni tyypillisestä päämäärätietoisesta, tavoitteellisesta ja kontrolloidusta elämänhallinnasta, mikä tosiasiallisesti ei ole edes mahdollista. Ajattomuus, aikatauluttomuus ja oman itsensä ja tarpeidensa kuuntelu saavat siis edelleen lisää tilaa elämässäni, sillä tunnen, miten tasapaino, onnellisuus ja hyvä saavuttavat levontonta mieltäni jo nyt... Mieletöntä vastapainoa arkisille pakoille ja välttämättömyyksille.

Hurraa hyvä olo!