Elämä opettaa

Taidankin oikeastaan olla kovin kiitollinen elämälle kaikesta siitä, mitä se minulle tarjoaa. Pitkin matkaa se on nostanut eteeni tulevien haasteiden tasoa ja vaatinut minua kohtaamaan itseni varsin alastomana totuuden edessä. Vasta sen kaiken läpikäytyäni olen valmis jatkamaan elämääni, sen olen ymmärtänyt.

Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut, enemmän kuin kerran, punnitsemaan sitä, kuinka valmis todella olen uuteen parisuhteeseen, kuinka ehjä olen sisältä ja koska olen valmis ottamaan seuraavan merkittävän askeleen. Elämä on lähettänyt eteeni sarjan kokelaita, jotka ovat koskettaneet sydäntäni pintaa syvemmältä, jäämättä kuitenkaan pidemmäksi aikaa. Olen saanut osakseni jotakin sellaista, mitä en muistini avulla menneisyydestä enää tavoita. En tiedä, olenko kokenut koskaan mitään niin hyvää ja kaunista, kuin tänä syksynä olen osakseni saanut. Tuntemattomissa on jotakin taikaa.

Olen käynyt heidän kanssaan hienoja keskusteluja, jotka ovat nostaneet tunteita pintaan puolin jos toisinkin. Ne ovat jättäneet ilmaan ymmärryksen siitä, että tunne on kohdallaan, kahden välinen vetovoima tapissaan, mutta silti juttu ei etene pidemmälle nyt, mutta joissakin muissa olosuhteissa asiat myös voisivat olla toisin.

Aikani kohtaamisia pohdittuani hetkellinen pettymys on aina muuttunut täydeksi ymmärryksesi siitä, että ihmisen tulee olla toiselle tarkoitettu, oikea siinä hetkessä. Viimein tänään ymmärsin sen myös itseni kannalta; nämä kerrassaan ihanat ja upeat tyypit tulivat elämääni hetkeksi opettaakseen, että en saa ripustautua enää kehenkään, enkä tarvita ketään. Vapauden tulee olla täyttä molemmin puolin. Elämän ympyrän on sulkeuduttava minussa itsessäni, jotta kykenen lopulta siihen, mitä ihanteelliselta parisuhteelta odotan, sitä, mistä aikanaan kirjoitin. Ilahduttavaa kuitenkin, että olen jo näin pitkällä, pidemmällä kuin vielä hetki sitten. Ilmankos oloni onkin ollut niin tajuttoman hyvä viimeiset kuukaudet. Ilmankos.

Hauskaa, miten elämä systeeminä toimii. Kyse on lopulta vain ajoituksesta, että asiat ja palat loksahtelevat paikoilleen.

Näihin tunnelmiin on hyvä nukahtaa, tietoisena siitä, että maailmaan mahtuu paljon hyvää, paljon rakkautta ja paljon kaikkea sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Näistä pienistä askeleista muodostuu minunkin elämäni upea tarina.

Vähän liian väsynyt ja...

Kiire tai melkoinen määrä tekemistä töissä verotti tehokkaastakin naisesta ylimääräiset mehut. Ehdin jo mainita asiasta ääneen, kunnes sain taas nukuttua kunnon yöunet lempeän meditaatiohetken ansiosta, ja niin elämä paljasti valoisammat kasvonsa. Aika pienestä se sitten lopulta on kiinni.

Oli ihanaa herätä virkistyneenä, eikä lähteminenkään ollut sellaista pakkopullaa kuin muutamana edellisenä aamuna. Päivästä oli tulossa hyvä. Töihin kävellessäni vastaan tuli pari nuorta miestä pyörillänsä, joista toisella oli kuulokkeet korvillansa ja hän lauloi ääneen. Sitten vastaan tuli kolmas nuori mies, joka jutteli puhelimellensa kasvot aurinkoisina. Myöhemmin törmäsin vielä joihinkin muihin valopilkkuihin. Mieleni alkoi virkistyä, katseeni kirkastua. Illansuussa lapset palasivat kotiin. Koettu ikävä oli ollut molemminpuolista, ja voi sitä tunnetta, kun kuopus kampesi pitkin iltaa lähelleni halaillen milloin enemmän ja milloin vähemmän pitkään. Kaikki oli taas kovin paikoillaan, tunsin itseni onnelliseksi aina vaan.

Tänään vietän jo syyslomaa mökkimaisemissa yhdessä lasten kanssa. Syvä kiireettömyys ja suorittaminen hiipuu tavoittamattomiin, ja pimeä laskeutuu ympärille odotettuun tapaan. Lehtien haravointia ja hyppyjä valmiisiin kasoihin, selfieitä tummuvan järven rannalla, ilonpisaroita yhteisestä ja läsnäolosta, odotettua lepoa sieluun saakka. Hiljaisuuden rikkoo se, kun Tinder kilahtaa pitkästä aikaa matchin merkiksi. Viesti alkaa: "Hey honey, how are you? What are you upto?" Satunnainen vierailija vieraalta maalta on löytänyt minut, eikä katoa ensimmäisten viestinvaihtojen jälkeen. Ei siinä sen enempää, mutta aloittaisipa joku mahdollisempi joskus viestinsä yhtä lempeästi. Tuntui se mukavalta, myönnettäköön.

Että mikäs tässä ollessa.

Kevennettyä

Kevyt lauantai.

Edellispäivien treenit ja tehokas työviikko tuntuvat vielä eri puolilla kroppaa. Heräsin syvästä yöunesta hivenen pöllämystyneenä, mutta ystäväni onnistui houkutella minut aamukahville ihmisten pariin. En ollut sitäkään aikaisemmin kokenut; siis vain bad hair day -pipo päähän, vähän väriä ripsiin ja pikasuihkun kautta aamukahville. Olipa ihanaa, vaikka poikkesikin merkittävästi totutusta. En koskaan aikaisemmin ollut istunut kahvilassa pipo päässä! Loppupäivä piti sisällään ihan yhtä paljon tai vähän.

Consit ovat taas valkoiset, minttukrokanttisuklaa ei aiheuttanut odotettua morkkista, Vain elämää-tallenne itketti hiukan, mutta eilisiltainen Posse sitävastoin nauratti enemmän, ystävien Facebook-päivitykset olivat pääsääntöisesti positiivia, eikä huomiseksikaan ole suunnitelmissa mitään. Sitten huomasin olevani jo illassa. Tarjoaisikohan tv jotakin mielentilaan sopivaa, vai tyytyisinkö tallenteisiin? Tällaiset ei-mitään-merkittävää-päivät ovat ihania.

Tollea luettuani huomasin pohtivani itseäni kahdella tapaa: Mieleni kaipasi miestä lähelle, muuminä ei sitä tarvetta tunnistanut. Ymmärsin, että on aika uskoa sitä toista. Miehen aika ei ole vielä.

Ihana ystävyys

Läheisissä ihmisissä on se(kin) hyvä puoli, että he saavat kiinni usein juuri siitä oikeasta tunteesta... Tämän linkin sain eräältä rakkaalta ystävältäni vastapallona... <3

Läsnä tässä hetkessä

Tekstin kirjoittaminen takkuaa. Siitä on tullut jotenkin hankalaa. Tai ehkä ajatukset ovat niin suuria ja sisäisiä, ettei niitä tee vielä mieli oikein kirjoitella. Tai ei se ehkä ole sitäkään. Tekstiä ei vaan synny entiseen tapaan. Ei ole mitään erityistä sanottavaa. Syvällä minussa on tyyntä ja rauhallista, ja sitä kaikkea ympäröi rakkaus. Enkä puhu nyt rakkaudesta mieheen tai mihinkään muuhunkaan erityiseen, vaan sellaisesta universaalista rakkaudesta kaikkea ja kaikkia kohtaan. On vaan niin hyvä olla, ei kiirettä minnekään, vain tässä ja nyt. Tästä kirjoitin myös elokuun lopulla, eräänä kuumana, aurimoisena kesäpäivänä, kuten myös kahdesti noin kuukautta sitä aikaisemmin teksteissäni  "Mielenmaisemia" ja "Onnenkyyneleitä", silloin kun olin jo matkalla, näin jälkikäteen ajatellen, kohti tätä oloa ja tasapainoa.

Sen olon ytimessä on tietynlainen ajattomuus, irtautuminen menneisyydestä ja ei-tarve odottaa mitään tulevaisuudelta. Se heijastelee kenties passiivisuutta ulospäin vaikka oikeasti olen sosiaalinen, tapaan paljon ihmisiä, harrastan ja teen töitä. Ihmiset tuntuvat myös viihtyvän seurassani, mikä tuntuu mukavalta. Olen voinut olla monen tukena ja lähellä, kun sille on jollakulla ollut tarvetta tai sitten olen vaan voinut nauttia varauksettomasta yhdessäolosta. Sillä tavalla pyyteettömästi puolin ja toisin, ollut vaan. Treffeistä ja etsimisestä olen päästänyt irti. Tinderin kuvia heilauttelen vain harvakseltaan, muille palstoille minulla ei enää ole asiaa. Touhuan sitä, mikä tuntuu mukavalta ja nautin hetkistä sellaisenaan. Olen jäänyt itselleni kiinni jopa ärsyttävien asioiden hyväksymisestä, joka naurattaa aina välillä. En tietääkseni ole kuitenkaan sekoamassa... tai harvapa sen itse tunnistaa?! Hih-hih!

Eckhart Tollen seurassa olen viihtynyt hyvin. Ei se ihan kevyttä ja nopeaa luettavaa ole ollut, mutta koukuttavaa jollakin tavoin, kuitenkin. Lukukokemuksena se on vahvistanut omia tuntemuksiani ja antanut joillekin havainnoilleni merkityksen. Sopii tällaiselle teoreetikolle, käsitteellistää asioita niitä paremmin ymmärtääkseen. Avioeron hyväksymisestä se alkoi, sen ymmärtämisestä, että ketään ei voi omistaa. Se poisti minusta menettämisen pelon, jota olen kai potenut jollakin tapaa koko ikäni, syitä sen enempää erittelemättä. Yksi asia johti toiseen, ja tällä hetkellä olen kovin vapaa monessa mielessä. Olen kuten haluan, teen mitä lystään, en selittele tai odota selityksiä, stressaan vähemmän, en ole käymistilassa. Kaikenlaisesta kontrollista vapautuminen on tehnyt hyvää. Kellottomuus, itsenäisyys ja erillisyys; siinä kai ne tärkeimmät. Mieli ei enää karkaile tulevaisuuten, en enää pyri johonkin muualle kuin missä nyt olen ja teen asioita ollakseni onnellinen ja voidakseni hyvin, en haikaile enää minkään enemmän perään. Toki ymmärrän ottavani vasta ensi askeleita tällä uuden elämäni polulla, mutta aika ihanaa on juuri nyt, uskotteko?