Valitsin erotessani selviytymisen tien. En siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta ymmärsin, että muutos minussa olisi välttämätön. En ollut onnellinen ja halusin löytää se olotilan uudelleen. En kadu hetkeäkään, olen siis pohjimmiltani onnellinen, tai oikeastaan hyvin onnellinen. Mutta kyllästynyt. Niin äärettömän kyllästynyt.
Sain eilen yhteydenoton 32-vuotiaalta nuorukaiselta. Komea kuin mikä, upea treenattu vartalo ja sellaiset luotettavat, sielukkaat vilkkusilmät. Hän olisi tahtonut tavata. Lupasi ajella tänään luokseni. Houkutteleva tarjous, mutta... Taisin joskus aiemminkin kysyä, että mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin, kun he täyttävät neljäkymmentä, eroavat ja jäävät itseksensä? Mikä musertaa nelikymppiset tai vähän sen päälle olevat miehet - me naisetko? Niin, me naiset, tai minä ainakin. Enkä tahdo olla sellainen enää, henkisesti supervahva, itsenäinen, pärjäävä, päättäväinen, ja jopa etäinen paikoitellen. Ei, haluan olla nainen, ottaa vastaan miehen ihailua, rakastaa, tulla vastaan, antautua ja olla läsnä. En halua enää olla niin vahva nainen. Tai ehkä haluankin olla vielä vahvempi, niin vahva, että voin olla heikko, säyseä, vähemmän tahtova ja kiltti.
Kyllästyttää sellaiset viikonloppuaamut, kun kaikki on mahdollista ja valinnat ovat vain itsestä kiinni. Kyllästyttää itsekseen puhelu tai ajattelu, tunteidensa tulkitseminen ja ymmärryksen etsiminen siihen, että mitä vielä pitäisi tehdä, jotta olisi enemmän valmis tai jossakin toisessa kohdassa. Ja jos elämäni oppiläksyistä toinen on sen muutoksen hyväksyminen, niin mistä silloin puhutaan, siitäkö, mitä minussa täytyy vielä tapahtua vai siitä, että on vielä oivallettava tai ymmärrettävä jotakin, ennenkuin olen valmis uuteen ihmissuhteeseen? Mistä lähden sitä kaikkea kaivamaan esiin, kun mikään ei nappaa juuri nyt. (Tiedän, on odotettava sopivaa hetkeä. Pah! Mutta kun en tahdo.)
Eräs ystäväni naurahti tällä viikolla, että "niin, kun tuon tien olet valinnut, ei sieltä ole enää paluuta." Tarkoittaako se, että on vaan uskallettava mennä eteenpäin, tietämättä mihin se lopulta johtaa, luottaen kuitenkin siihen, että se mikä kulloinkin on, on hyvä?
Todella puhutteleva postaus, en vaan osaa oikein nyt kommentoida niin kuin haluaisin, mutta samaa mieltä!
VastaaPoistaOlet ehkä tehnyt jo niin perusteelliset tutunkaupat itsesi kanssa, että tarvitset uusia peilejä, uudenlaista vuorovaikutusta nähdäksesi sen, mitä nämä jo käytetyt keinot eivät opeta. Eteenpäin vain, kannustaisin minä. Jos ei rohkeus vielä riitä hyppäämään suoraan pää edellä avantoon, voi sitä ehkä varovasti kuitenkin ensin kastaa varpaansa ja tunnustella omia reaktioitaan, vaikka sitten turvallisesti vielä laiturilla.
VastaaPoistaDialogi kasvattaa ja valaisee kai aina enemmän kuin monologi.
Tottahan tuo on, on, on. Kävin leffassa katsomassa Joy-nimisen leffan. Pienen oivalluksen siemenen se jätti. Katsotaan, mitä siitä kasvaa! Ja kyllä, eteenpäin, ei ole enää muita suuntia.
PoistaMiksi et tapaisi nuorta vilkkusilmäkomistusta! Hyvä seura ja intiimi läheisyys on hoivaavaa - ei kaikesta tarvitse seurata parisuhdetta!
VastaaPoistaEn näkisi välttämättä ollenkaan niin, että naisen "tehtävä" on latistaa miehestä ilo ja into. Pikemminkin ehkä niin, että keskimäärin naisella saattaa olla enemmän keinoja ylläpitää niitä itsessään ja elämässään.
Kiitos viestistäsi Hoo Moilanen! Mukavaa, että ryhdyit ajatusten vaihtoon kanssani. Tässä kirjoituksessa mainitsemani tilaisuus tuli ja meni, ja tarjosi mennessään jotakin muuta. Kirjoitan siitä myöhemmin vielä tällä viikolla.
PoistaSen sijaan tuo nuorukainen, hän löysi varmasti jotakin parempaa kuin minä. Kynnys oli minulle sittenkin liian korkea. Kymmenen vuotta enemmän ja olisimme todennäköisesti kohdanneet vain hoivataksemme toisiamme sen hetken.
Saattaa olla, että olet oikeassa tuossa jälkimmäisessä osassa kommenttiasi. Ehkä meillä naisilla on niitä keinoja enemmän kuin miehillä. Toisaalta en tahtoisi uskoa niin. En sitten millään.
Pienen hetken hoivakin voi olla arvokasta! :) Jos molemmat ovat aidosti läsnä.
VastaaPoistaTarkoitin sitä, että keskimäärin kai naisten on "lupa" tuntea voimakkaasti ja ilmaista itseään laajalla skaalalla menettämättä kasvojaan. Ja se edesauttaa yhteyttä omiin tunteisiin & sitä kautta hyvinvointia.
Ajattelepa tilannetta, että töissä oikein harmittaa ja stressaa. Jos mies pillahtaa itkuun, hän häpeää loppuikänsä. Vai mitä?
Näkisin, että edelleen miehen rooli on kapea-alaisempi kuin naisen. Toki me naiset voimme esim. parisuhteessa omalla olemisellamme ja jopa miehen sopivalla "hoivaamisella" (ilman että miestä paapottaisiin kuin lasta) näyttää tietä syvempään itsensä kohtaamiseen, jolloin ilo ja innostus pirskahtelevat iästä ja sosiaalisista normeista (liikaa) riippumatta!
Bussissa, kirjoitan vähän lisää.
VastaaPoistaPuhuit tekstissäsi antautumisesta, läsnäolosta, kiltteydestä päällepäsmäröinnin sijaan. Minulta ne tulevat ihan luonnostaan - omakehu haisee ;) - mutta ongelma on se, että ikäiseni neljänkympin rajapyykin aikoja sitten ohittaneet miehet ovat usein (anteeksi rankka yleistys) kyynisiä ja katkeria, henkisesti papparaisia, joissa ei paljon elämänilo virtaa. No thanks. Eli siis en etsi statusta ja materiaalista hyvää vaan ihmistä, joka on osannut varjella elämänilon liekkiään.
Olen viime vuosina tottunut viriiliin seksiin. Ihan parin luottoystävän kanssa on puhuttu siitä, että tuntuisi hankalalta tyytyä sellaiseen seksiin, jossa miestä pitää viritellä eikä voi olla varma siitä, että pystyykö hän tyydyttämään. Ja tämä siis sellaisen naisen suusta, joka saattaa orgasmin jälkeen pillahtaa itkuun silkasta läheisyydentunteesta. Aihe taitaa olla lähes tabu...
Niin, siis ymmärsin tuon kirjoituksesi sisällön ja olen kanssasi samaa mieltä. Tuppaan vähän oikomaan näissä kirjoituksissani aina, kun ajatukseni juoksee nopeammin kuin sormet toimivat! :D Tekstiini oli siis sisäänkirjoitettu, että miesten ei sallita tuntea ja kokea, ja kaltaiseni naiset ovat onnistuneet omalla toiminnallaan, tavallaan kohdata miehet ja kohdella heitä kuin märkää rättiä, latistamaan heidän itsetuntonsa ja oman arvon tuntonsa. (Ja eihän naiset tästä yksin ole vastuussa, sillä meistä jokainen valitsee, miten elämänsä elää...) Yleistäen tuntuu kuitenkin siltä, että miesten pitää ja kuuluu edelleen olla kovia ja tunteettomia. Se näkyy mainitsemissasi kyynisyydessä, katkeruudessa ja elämänilottomuudessa. Heillä ei usein myös ole taitoa puskea pintaan eron jälkeen sen mutavellin sisältä, vaan mieluummin etsitään uutta naista rinnalle, joka voisi jatkaa negatiivista hoivaa. Toki ymmärrän yleistäväni tässä kohdassa raa'asti, eikä totuus suinkaan ole mustavalkoinen.
PoistaJa mitä itseeni tulee, niin ero on ollut tässä paras opettajani. Epäonnistuin omassa avioliitossani kohtelemalla ex-miestäni väheksyen ja ajautuen lopulta kohtaan, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata pelkonsa. Hänestä tuli silmissäni harmaavarpunen ja sellaiselta myös hänestä varmasti tuntui. Ja mitä sen jälkeen tapahtui meille kahdelle? Hän löysi rinnalleen upean naisen, sopivan, sellaisen, joka rakastaa häntä itsenään, päinvastoin kuin minä. Minä sen sijaan olen tehnyt pitkän matkan itseeni ja löytänyt sen, mikä on ollut kadoksissa. Olen noussut hitaasti, mutta varmasti lentoon. Siipeni kantavat jo, mutta sisällä on selkeästi edelleen jotakin korjattavaa... Kirjoitan siitä tosiaan myöhemmin tässä viikonlopun aikana.
Ymmärsimme toisiamme emmekä ole mistään eri mieltä! Vaikka ei sekään olisi vaarallista! ;)
VastaaPoistaMinusta mielenkiintoinen kysymys on se, että miksi siinä liiton aikana kumpikin alkaa voida huonosti, jos alku on ollut lupaava. Mihin nainen on tyytymätön miehessä ja purkaa sitä kuvailemillasi tavoin? On oleellista, että naisen pitää voida kunnioittaa miestä. Jos nainen sysää puolisonsa tossun alle, miehessä pitäisi olla poweria pistää kampoihin! Muuten molempien tyytymättömyyden kierre syvenee.
Tony Dunderfelt puhuu kolmannen vaiheen miehestä, äijästä pehmon kautta aitoon vahvuuteen. Uskon, että hänen puheissaan on paljon perää. Naisen ja miehen ei pidä liiaksi muistuttaa toisiaan, jotta polariteettien tanssi luonnistuu ja eroottinen(kin) vetovoima säilyy!
Ehkä juuri naisen pehmeä vastaanottavuus kannustaa miestä pysymään miehuudessaan?
Tästä juurikin on kyse; kumpikin toimii parhaaksi katsomallaan tavalla, sen hetkisen ymmärryksensä puitteissa. Kenties onnistuminen edellyttäisi tietoisuutta ajatella, toimia ja tehdä, mutta kelläpä meistä sitä olisi riittävästi 20-vuotiaana - silloin, kun perusta hyvään parisuhteeseen rakennetaan yhteisen matkan alkumetreillä! Ei nainenkaan siis yksin ole vastuussa miehen pahoinvoinnista.
PoistaHauskaa, näyttävät pohtivan samaa asiaa myös Hesarissa juuri nyt: http://www.hs.fi/m/mielipide/a1453965470880?jako=b1232db5e4778f8b62e8fa2abd1bdd09&ref=fb-share
Tuo kysymys, 'miksi' on hyvin mielenkiintoinen. Sitä olen kysellyt ja pohtinut tässä blogissani näiden vuosien aikana käyttäen oman elämäni laboratoriota esimerkkinä. Oivalsin jossakin vaiheessa, että olen sittenkin itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja onnellisuudesta, ja että valinnat ovat lopulta omiani, eivät toisen aiheuttamia tai aikaansaamia. Se oli järisyttävä oivallus, monella, hyvin monella tapaa. Keskeistä lienee on ollut ymmärtää se, ettei miehessä ehkä ollutkaan mitään vikaa, vaan syy ja seuraus löytyivätkin minusta, siitä, mitä minä olen ja mistä palikoista minut on rakennettu. Toisaalta entinen mieheni oli niinikään vastuussa omastaan, valinnoistaan, tekemisistään ja ratkaisuistaan, siitäkin, miten hän minun uhitteluuni ja pullisteluuni reagoi. Miehessä olisi todella pitänyt olla "munaa" pistää minulle kampoihin, vaan eipä pistänyt, vaan alistui. Eihän sellaista miestä voi kunnioittaa?
Toivon, että tämä vaiheittainen pehmeneminen, egon vaikeneminen ja sydämen äänen vahvistuminen muodostaa jonakin päivänä sopivan alustan uuden suhteen luomiselle. Jos ei, matka jatkuu! ;)
Ehkä perusta rakentuu jo lapsuudenperheen kiintymyssuhteista, puuh? ;)
VastaaPoistaNuorena kun kasvetaan yhdessä aikuisiksi parisuhteessa, on melkoista tuurin kauppaa, että oikeasti on pohjaa yhteiselolle. Ja pitkälti suhteessa on kyse myös omista prosesseista siitä huolimatta, että kuka on vastapuolena. Ja olit tehnyt hyvää työtä eksäsi uudelle naiselle; sinun kanssasi timantti oli vasta hioutumassa! :)
Hah! Puuh!pa hyvinkin. Kyllähän ne juuret juontavat jonnekin syvälle lapsuuden maisemiin, tai jonnekin jo ennen sitä. Olemmehan tämän monimutkaisuuden ihmisyyden yksi ulottuvuus. Tässä kohti nostan käteni pystyyn. En tapaa syyttää vanhempiani siitä, mikä minulle kuitenkin näyttäytyi hyvänä ja turvallisena kasvualustana. Miksi minusta sitten tuli sellainen kuin tuli, ja miksi vaadittiin avioero ja pitkällinen prosessi sen jälkeen, että pystyi jälleen katsomaan kirkkain silmin eteenpäin, jääköön tässä vaiheessa ruotimatta sen "aika ennen avioliittoon johtanutta parisuhdetta" osalta. Se vaatisi ehkä jo uuden blogin, enkä näe oikeastaan mitään arvoa sen perustamiselle.
PoistaNiin se kuitenkin on. Nuoruuden parisuhde tuli minun kohdallani tiensä päähän, ja hyvä niin. Se avasi mahdollisuuden jollekin uudelle ja kauniille - meille molemmille, mutta ei itsessään enää voinut palvella siinä tehtävässä, mikä sille oli asetettu. En tiedä, onko pitkä parisuhde edes itsetarkoitus, tavoiteltavan arvoinen, sellainen kuin se oli joskus ennen. Ehkäpä parisuhteiden kuuluukin olla määrämittaisia tai toistaiseksi voimassaolevia? Iso peukku kuitenkin heille, jotka onnistuvat nuoruuden rakkauden vaalimisessa, yhdessä kasvamisessa ja puolison löytämisessä yhä uudestaan ja uudestaan.
Niin ja hyvä työ... Sinäpä sen sanoit: Taidan ottaa osan siitä kunniasta sitten kuitenkin itselleni! ;)
Juu, moninaista on, vaikka jätettäisiin sielunsopimukset sun muut karmat käsittelemättä! ;)
VastaaPoistaSitähän sitä "vain" toivoisi - soljuvan helppoa yhdessäoloa ja sielujen sympatiaa.