Syytä iloon

Sanoilla sanotaan olevan parantava vaikutus. Luin tänään kirjoituksen, mikä käsitteli aihetta myös vähän toisesta kulmasta käsin. Siinä puhuttiin sanojen parantavasta merkityksestä, mutta siten, että kaikki se hyvä, mitä puhutaan, muuttuu todeksi. Ja tietenkin myös päinvastoin: Valittaminen ja sen ruikuttaminen, miten huonosti asiat ovat, ruokkii myös tilannetta huonompaan suuntaa. Jostain menneiltä kouluvuosilta palautuu mieleen ajatus itseään toteuttavasta ennusteesta.

Eron jälkeen vaikeimpina aikoina opettelin aluksi olemaan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen kaikesta siitä, mitä minulla oli jäljellä sen jälkeen, kun perhe parisuhteen hajottua ja alkuperäisessä muodossaan lakkasi olemasta. Ensin osasin olla onnellinen vain lapsista. Seuraavaksi tunsin hyvää mieltä ystävistäni ja kantaperheestäni. Sen jälkeen pysyvästä työpaikasta ja niistä asioista, mitkä olivat vielä vakaita. Ajan vanhetessa noita ilon aiheita ja onnen tunteita ovat nostaneet pintaan lukemattomat eri asiat, pienet ja suuret, konkreettiset ja abstraktimmat. Joskus se on hiljaisuus ja toisinaan kaupungin valot ja melu, tänään sen tunteen synnytti valkea höyhen pensaan yhdessä oksassa. Piti jäädä oikein kuvaamaan sitä.

Elämä tuntuu mukavammalta ja helpommalta, kun siitä löytää enemmän syitä iloon kuin suruun, masennukseen tai epätoivoon. Toki niitä valittamisen ja surkuttelun aiheita ja syitä löytyy meidän kaikkien keski-ikäisten arjesta, mutta kuten sanoin, mukavampaa on kulkea sen kadun aurinkoista puolta. Ja hyvä tuntuu ruokkivan hyvää. Juuri kun teimme lasten isän kanssa periaatteellisia päätöksiä joidenkin roikkuneiden ja joidenkin välttämättömien asioiden suhteen, tilanne kääntyikin päälaelleen ja avautui uusi ovi uusiin mahdollisuuksiin. Huikeata, miten monet asiat ovatkaan mahdollisia, mutta siis nimenomaan mahdollisia eivät mahdottomia!

Ihana, upea, mahtava elämäni ja kaikki sen koettelemukset ja kolikoiden kääntöpuolet!

Tarina vailla loppua

"Tarinat eivät aina tarvitse loppua", totesi eräs viisas mies minulle tänään. Voi, miten suuri totuus tuohon sisältyikään. Kun on matkalle lähtenyt, miksi se pitäisikään päättää johonkin tiettyyn tilanteeseen tai tapahtumaan, miksei matka voisi jatkua tästä "ikuisuuteen"? Tietenkin voi, ja miten se tapahtuu? Elämällä hetkessä kiinni, ei tulevaisuudessa eikä menneisyydessä. Taito, mitä täytyykin vielä harjoittaa lisää.

Olen niin iloinen tuosta oivalluksesta! Näin tämä kuva alkaa hiljalleen rakentua. :))))) Ei se kuva vielä valmis ole, mutta mitä sitten. Tässähän on loppu elämä aikaa. Juuri nyt tuntuu siltä, etten enää (tai ainakaan toistaiseksi - hih-hih!) tarvitse deittiappseja elämää rakentaakseni, en ole tarvinut hetkeen, enkä ole niitä kaivannut. Toinen toistaan hienompia ihmisiä tulee vastaan kaikkialla minne kuljen. Nautin siitä suunnattomasti, sydän auki kulkemisesta, ihmisten läsnäolosta sekä ajasta itseni kanssa. Jossain heidän joukossaan on myös "se oikea", minulle tarkoitettu...

Nyt kuitenkin hetki kerrallaan ja sitä, mitä vastaan tulee - joku suunnitelma minunkin varalleni on tehty! Sen tiedän. Ihanaa!

Hyvä tässä hetkessä

Aina välillä yllätyn siitä, miten vahva on yhteyteni hörhöilyn maailmaan. Ja toisaalta, miten luontevasti arjen järki ja viisaus kulkevat sen kaiken kanssa käsikädessä. Huuhaa on osin oma salainen maailmani, mistä tietävät vain lähimmät ystäväni. Muut pitävät minua varmasti tai ainakin jossakin määrin jonkinlaisena järjen lähettiläänä, inhorealistisena ajattelijana ja rakenteiden rakastajana, mitä toki olenkin. Paljastumatta vaan jää, että kaiken sen takana on syvä usko intuitioon ja tahto kuunnella sen ohjausta. Toistaiseksi on ollut vain hyviä ja erittäin hyviä syitä toimia niin. Toistaiseksi kokemukset ovat olleet rohkaisevia, enkä koe syytä kritisoida tai muuttaa intuitiolähtöistä toimintatapaani. Niin olen toiminut jo pitkään. Oikeasti pitkään.

Eilinen ihana vierailu Ilon ja valon markkinoilla oli hyvin antoisa. Se rohkaisi edelleen kuuntelemaan itseä ja tekemään ratkaisuja oman hyvinvoinnin tunteeseen nojaten. Lisäksi iltapäivä vahvisti omia kokemuksiani prosessista, mikä käynnistyi pari vuotta sitten ja mikä on edelleen kesken. Ei kuitenkaan huonosti kesken, vaan vain matkalla kohti "sitä jotakin", mikä lopulta päättää tämän vaiheen elämässäni. Nyt myös tiedän, että se päätepiste siintää jo tulevaisuudessa, käsiteltävällä etäisyydellä nykyhetkestä. Suuria muutoksia oman pään sisällä joudun vielä läpikäymään, mutta harvoin niistä haittaakaan on.

"Kummallinen", vielä entistäkin syvempi rauha laskeutui eilen illalla sydämeeni. Tiesin, että voin lopettaa etsimisen, ja jatkaa elämistä. Elämä tuo lopulta eteeni kaiken sen, mitä tarkoitus on.

Ja nyt kukkien kevätmullan vaihtoon. Raasut ovat yrittäneet imeä elinvoimaa itseensä jo aikaa sitten ravintonsa luovuttaneista mullista. Syytä korjata tilanne!

Uusi, parempi aika

Upea auringonpimennys, superkuu, uusi kuu, uusi aika. Astrologisesti tätä ajankohtaa kuvataan monin eri sanankääntein, intensiiviseksi ja merkittäväksi. Olen ajan suhteen kovin utelias ja niin kovin valmis ottamaan vastaan sen, mitä se tuo tullessaan. Tärkein tuossa kaikessa kulminoituu oman hyvinvoinnin ympärille, siihen, että antaa aikaa itselleen, rauhoittumiselle ja tasapainolle, monin eri tavoin. Hyvä ruokkii hyvää, niin uskon, ja myös siksi haluan panostaa siihen enemmän kuin koskaan ennen.

Huominen vie minut ystäväni kanssa Ilon ja Valon messuille Wanhaan Satamaan. Messut tarjoavat kävijöilleen paljon ja kaikenlaista. Menen sinne sydän ja sielu avoinna, kukapa tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Vatsan pohjassa on sellainen mukava kutina... :)

Niin ja muuten, kiitos teille kaikille, jotka olette jakaneet tämän blogin kanssani. Kiitos <3

Fat Burn

"Fat burn" - todistus siitä, että reilun tunnin mittainen urakointi saattoi sittenkin kannattaa, ja ikuisuusprojektini "kesäksi kuntoon" saattaa olla taas askeleen lähempänä maalia. Kiitos vajaa vuoden vanhan hankintani, Polar Loop -hyvinvointirannekkeen, että edes joku antaa palautetta siitä, mitä kuvittelen saavani aikaiseksi. Joskus tietysti olisi "ihan mukavaa", että kotona odottaisi mies syli avoinna kertoen, että miten hyvältä näytän, vaikka suoritus olisikin jäänyt vain yritykseksi.

Hyvinvointiranneke ei takaa ihmisen hyvinvointia. Eilen, kun painelin asuinalueen raittia pitkin kuin myrskynmerkki, ei ulkopuolisille takuulla jäänyt epäselväksi, miksi tuo nainen lenkkeilee raivopäisesti hikeä etsien. Jos se heitä olisi sattunut kiinnostamaan. Kaikki se, mikä aikaisemmin teki kodista kodin, lehmän paskan haju, tyhjät kylätiet, iloisesti tervehtivät kanssaeläjät, pellonlaidat ja neljä joutsenta siellä kevään merkkinä sekä pienen kylän iloinen yhteisyys ahdisti nyt enemmän kuin vielä koskaan aikaisemmin. Yritys päästä maalta kaupunkiin ei muuttunut haaveista todeksi, vaikka sen eteen oli tehty töitä jo kolmatta vuotta. Toisaalta, tuo läpikäyty tunneskaala muistutti taas siitä tosiasiasta, että kyllä, olen valmis jatkamaan elämääni, heti, kun elämä päästää irti siitä viimeisestä oljenkorresta. Voi, kun elämä olisikin hallittavaa ja asiat tapahtuisivat siihen tahtiin, kuin itse haluaa.

Oma pää rakentaa maailmasta aina välillä kummallisen. Se käsittelee, surraa ja käyttää energiaani kuin varkain, ja toteaa jonakin päivänä taas, miten hyvä ihmisen on olla. Ei järki tunteiden perässä pysy, eikä aina osaa selittää tapahtunutta, kun se jo purkautuu itkuna ulos. Niin myös eilen. Ja vielä vähän tänä aamunakin. Kunnes tunnistin itseni tuosta suosta; lapsia minä ikävöin, sitä kodintunteen jatkuvaa läsnäoloa. Ei nelikymppinen nainen tarvitse niin paljon omaa aikaa ja itsenäisyyttä, kuin sitä nyt on tarjolla. Ei kroppa jaksa kaksikymppisen elämää enää kuten silloin joskus ennen. Nelikymppinen nainen kaipaa unta, liikuntaa, ystäviä ja perheen - sopivassa suhteessa toisiinsa nähden. Nyt yksi tuosta nelikosta jää vähemmälle kuin muut, ja aiheuttaa siten epätasapainontunteen mieleeni. Pahuksen itsestäänselvä totuus. Toivottavasti näin ei jatku hautaan saakka.

Kolmas vuosi

Siitä on nyt kaksi vuotta, kolmas uusi alkamassa juuri, eropäätöksestä, hetkestä, jolloin ikuiseksi tarkoitettu muuttuikin määräaikaiseksi. Kummallisen kauan alkaa tuosta ajasta olla. Välillä jään kiinni epäuskosta itseäni kohtaan; oliko kyseessä todellakin minun elämäni? Niin kauas toisistamme, ja silti uudella tavalla läheisiksi olemme lasteni isän kanssa kasvaneet. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huonommin myös mieleen palautuvat ne yhteiset hetket, jota rakkaudeksi kutsuttiin. Toisinaan jään oikeasti ihmettelemään, että todellakinko liki 20 vuotta tuon miehen kanssa elämästäni jaoin. Niin se aikaa vierii, tekee ihmisestä  uuden. Hyvällä tavalla uuden, ja toisaalta hyvin tutulla tavalla uuden, saman kuin joskus silloin ennen, vaikka ehkä hivenen laadukkaamman! ;)

Oliko se todella minun elämäni -tyyppiset ajatukset tuntuvat hassuilta, sillä onhan tuosta kaikesta todisteena pari kloonia minusta ja heidän isästään. Niin toisenlaiseksi elämä on kuitenkin muuttunut, niin paljon paremmaksi, jollakin tapaa. Eikä se paremmuus oikeastaan johdu ulkoisista olosuhteista, vaan siitä, mitä minussa, pääni sisällä, on näiden vuosien aikana tapahtunut. Sen verran opettavainen ja kasvattava prosessi tuo ero ja siitä eroon pääseminen on ollut, että kaikki pahakin muuttui lopulta hyväksi! Ehkä aika myös on alkanut kullata muistoja, mutta väliäkö sillä. Näin valitsin, päätin elää enkä katkeroitua, ja nyt, kaiken sen ansiosta olen se, mitä olen, itseeni tyytyväinen ja itsestäni pitävä aikuinen, mutta mieleltään silti varsin veikeä ja nuorekas, nainen.

Ilmassa on monia, lupaavia kevään merkkejä. Olen hyvilläni siitä kaikesta. Tämä kolmas alkanut vuosi itsenäisenä naisena on kuin kevät konsanaan, uusia mahdollisuuksia ja alkuja täynnä.

Tervetuloa elämä!

Rentoutunut ja onnellinen

Ihanaa olla nainen! Ihanaa olla minä! Ihanaa olla onnellinen nainen!

"Olit niin aurinkoinen, että sinua oli vaikea ohittaa"

Onnellinen nainen säteilee hyvää oloa, energiaa ja tuulta ympärilleen. Onnellinen nainen on viehättävä ja puoleensavetävä. Ihmiset hakeutuvat lähelle onnellista ihan vaistonvaraisesti. Onnellisen naisen lähellä on helppo olla.

Tuo onnellisuus ei kuitenkaan ole sattumaa. Syvältä sisältä pulppuava ilo, hymy ja sädehtivät silmät syntyvät valinnan seurauksena, valinnasta olla onnellinen. Itsetuntoa monin tavoin koetteleva avioero haastaa naisen, kuten miehenkin, tekemään valintaa; ollako onnellinen vai jäädäkö haikailemaan päättyneen perään. Ja jos valitset onnellisuuden, kuinka se tehdään?

Parivuotisen kovan työn, syvällisen itsetutkiskelun ja perusteellisen asioiden käsittelyn jälkeen, tai loppuvaiheessa, voin jo hengittää vapautuneesti. On vaan niin hyvä olla. Toki pintaa raapii milloin mikäkin arkinen oire, mittauttaa hyvinvointini tilaa, haastaa vahvuuteni, mutta syvällä sisällä  minun on hyvä olla. Siihen on tarvittu ämpäritolkulla kyyneleitä, erilaisia psykofyysisiä oireita, mustaa ja mustaakinmustempaa sävyä aamuauringon peittämiseen, mutta ennenkaikkea siihen on tarvittu oivallus siitä, mikä tekee minut onnelliseksi, mistä minun hyvinvointini syntyy. Oivallus siitä, ettei onnellisuuteni ole kenestäkään tai mistään ulkopuolisesta kiinni, vaan se täytyykin tehdä itse, on ollut ollut mullistavaa. On myös ollut mielettömän upeaa tuntea elävänsä, olevansa omissa housuissaan - tällainen minä olen, näistä asioista minä nautin, mutta mihin kadotin sen kaiken pariksikymmeneksi vuodeksi ja miksi? Miksi hylkäsin itseni, luovuin omistani, ryhdyin suorittajaksi? Miksi jätin hyvinvointini viimeiselle sijalle? Olisiko hiukkasen enemmän positiivista itsekkyyttä säästänyt jopa erolta?

Ei, mennyttä en kaipaa, enkä sitä takaisin enää halaja. Kaikessa kurjuudessaan ero oli ratkaisuna hyvä. Kaksi nääntynyttä ja toisensa näännyttänyttä ihmistä teki lopulta ratkaisuista ainoan oikean päästäessään toisensa vapaiksi, luopuessaan siitä, mikä sai molemmat voimaan huonosti. Se teki kipeää, jätti jälkensä, joiden siivoaminen olikin sitten se eheyttävä kokemus, meille molemmille. Sekä minä että lasteni isä voimme molemmat nyt hyvin, ja olemme onnellisia molemmat tahoillamme, hivenen erilaisessa elämäntilanteessa kuitenkin.

Eilen illalla, ensimmäistä kertaa ehkä ikinä, kuulin ventovieraan miehen lausuvan: "olit niin aurinkoinen, että sinua oli vaikea ohittaa". Miten mairealta se tuntuikaan, puhuiko hän minulle? Ja samaan aikaan tiesin, että puhui. Olin jo aiemmin vilkaissut itseäni peilistä, miltä näytin, kun oli niin helppoa ja mukavaa nauttia illasta ilman ulkonäöllisiä tai suorituksellisia paineita. Kyllä, kyllä se olin minä, joka hymyili peilikuvalleni.  Hyvä olo näkyi nyt jo siis uloskinpäin!


Näin naistenpäivän iltana tahdon muistuttaa, että meidän naisten tulee rakastaa ja pitää huolta itsestämme ja omasta hyvinvoinnistamme. Kukaan muu ei voi sitä tehdä puolestamme. Meidän tulee kohdella itseämme välillä ihan silkkihansikkain, olla armollisempia ja vähemmän vaativia. Meidän on sallittava itsellemme epäonnistumisia, virheitä ja mokia. Ystävän kanssa humaltuminen ja armottoman krapulan poteminen sitä seuraavana päivänä ei tee meistä huonoja ihmisiä. Eikä se, että murut jäävät lattialle tai lapset saavat toisten äitien tekemää ruokaa jonakin päivänä. Ei myöskään välistä jäänyt treeni tai häpeämätön itsekkyys ole aina pahasta. Niin meidän täytyy toimia, kuin sydän sanoo, kuunnella sielumme säveltä ja antaa hyvän olon tuoda tullessaan ja viedä mennessään. Ja sitten se kaikki muu... Se tulee kuin itsestään, kaupanpäälle ikäänkuin.

"0100100 - sieltä löytyy kaikki...

... nimi taikka numero, osoite tai DEITTI", lauloi esimurrosikää tavoitteleva kuopukseni hetki sitten... Pitäisikö sinkkuäidin olla iloinen mokomasta, vai sittenkin jotain ihan muuta?!!

Todella tiukka viikko alkaa olla selätetty, ja on aika laskeutua viikonloppuun. Luvassa on iloinen illanvietto hyvän ystävän seurassa ja keväthenkinen katselmus yöhön. Tai niin on ainakin suunniteltu. Sen aika on kuitenkin vasta huomenna.

Viikko on ollut kummallinen; samaan aikaan rauhallinen ja levoton, hyvä ja hirveä, energinen ja nuutunut. Onneksi perjantai-iltoihini kuuluu harrastus, joka tänäänkin johdatti minut ulos tuosta monisävyisen, mutta monin tavoin hyvän, viikon pyörityksestä. Tunnin ajan sain antautua kizomban & rumban rytmeihin, antaa hien virrata ja kehon keinua musiikin tahtiin... tietysti... mukavaa olisi ollut tanssia niitä myös miehen seurassa, ja jossakin muualla koulun liikuntasalissa!

Pienistä hetkistä on hyvä elämä tehty, eikä koskaan voi tietää, milloin se yllättää... Iloista ja rentouttavaa viikonloppua!

Hyperenergiaa ilmassa edelleen!

Iloa, valoa ja hyvää pössistä - siinä eväät tähän päivään! 

***smack!***

SHIT!

Radiossa annetaan juuri ohjeita työpäivän sujuvoittamiseen: "keskity vain yhteen asiaan kerrallaan..." Mutta entä jos keskittyminen ei kerta kaikkiaan onnistu? Entä jos ajatukset karkailevat paikkaan, mitä en itsekään tunnista? Entä jos...?

Vaikka jokseenkin pragmaattinen järki-ihminen olenkin, päädyin illalla kummastelemaan oloani. Aamulla tuo pöpperö ei ottanut hälvetäkseen liian lyhyiden yöunien johdosta ja nyt... Taas se olo vyöryy päälle kuin yleinen syyttäjä! Mitä ihmettä on tapahtumassa...? Taidan tarkistaa asian seuraavalta "henkiseltä suunnannäyttäjältäni" (www.astro.fi/astrokalenteri)...

***

No niin. Ei se olo ainakaan selkiytyvän näytä, ei edes tai ainakaan ulkopuolisten tulkintojen perusteella: "Tällä jaksolla käyt läpi melkoista alitajuista prosessia sisimmässäsi. Sinulla on ulottuvillasi jotain hyvin merkittävää, josta et kuitenkaan pysty luomaan selvää kuvaa päivätajuntaasi" tai eräästä toisesta kohdasta poimittuna: "Sinulta kysytään suurta luottamusta omiin tunteisiisi, rohkeutta niiden seuraamiseen ja avointa ymmärrystä suuriakin vastoinkäymisiä kohtaan" ja sitten toisaalta: "Muista että nyt asiat menevät aina oikeaan suuntaan tapahtui sinulle sitten mitä kauheuksia tahansa." Miten ne voivat sen tietää... Siinäpä kysymys pohdittavaksi!

Keskity tässä nyt sitten työntekoon?!? Ihanaa antaa tunteen viedä, järki pysykööt nyt lomalla näissä asioissa, kun ei siitä apua näytä olevan.

Tervetuloa kevät - olen niin valmis, Kuningasidean tahtiin tänään!

Pakahtuva sydän ja elämänilo

Kummallinen viikko sai arvoisensa päätöksen.

Nostin Hidasta elämää - olet jo perillä -korttipakastani kolme korttia vahvan intuition varassa, kuten yleensäkin, saadakseni selvyyttä ja toisaalta päästäkseni jonkinlaiseen lopputulemaan näiden viime aikaisten tapahtumien puitteissa. Kortit olivat kerrassaan pysäyttäviä: "Kuuntelen sydäntäni, luon uutta ja tiedän etten ole koskaan yksin". Pysäyttäviä ne olivat ennenkaikkea itselleni, muille niiden merkitystä on hivenen vaikea selittää.

Aina välillä (hmmm... hymyilyttää tämä oma kommenttini; "aina välillä" - pitäisi ehkä sittenkin sanoa "säännöllisesti" tai "tuon tuosta"...! Hahah!) tuntuu siltä, että on tarve selvittää omaa päätänsä ja niitä vahvoja aistimuksia, tuntemuksia ja mainittuja intuitiivisia viestejä, jotka vahvistuessaan tarvitsevat selitystä. Siksi siis nostin kortit tänään. Kaivaakseni itselleni selityksiä itsestäni ja omasta päänsisäisestä maailmastani. Uskon nimittäin yhä syvemmin itsensä kuuntelemisen tärkeyteen hyvinvoinnin perustana, ja siihen, että vastaukset ja ratkaisut ovat meissä kussakin sisällä, eivät kenessäkään muussa. Itseäni siis kuuntelen, ja sen perusteella toimin, silläkin riskillä, että se ei muita miellyttäisi. Utelen enää vain harvoin muilta vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin (mitä ne eivät siis todellakaan ole, niin konkreettisia kuin kysymykset, tarkoitan). Mieluummin vajoan jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, jolloin vastaukset alkavat löytyä kuin itsestään. Ja nyt puhun siis syvällisemmin ihmisenä kasvamisen ulottuvuuksista, en niinkään arkitajunnan sisällöistä. Tänään tähän uppoutumiseen tarjoutui oiva tilaisuus pitkähkön ajomatkan aikana, Haloo Helsingin pauhatessa taustalla.

Kas, ajatus karkailee nyt levottomasti, että postauksen pääidea tahtoo kadota... No, yhtä kaikki,
nostamiini kortteihin ja niiden hähkähdyttävyyteen palatakseni; Vuonna 1995 eräs ystäväni, silloin vielä vieras, johdatti minut huuhaan maailmaan mm. lukemalla käsiäni. Siitä tapahtumasta hän kirjasi paperin, tulkinnan, joka on kulkenut matkassani nyt sen kaksikymmentä vuotta. Siihen paperilappuun on kirjattu tuo samainen lause; et koskaan ole yksin... Silti tänään matkaa ajellessani jäin itselleni kiinni hyvin syvästä ihmisen kaipuusta, kahden välisestä suuresta ja intensiivisestä, intohimolla, välittämisellä ja yhdessäololla täytetystä rakkaudesta, sellaisesta, minkä todella haluaisin vielä kokea (uudelleen). En sitä tunnetta halua sen enempää tässä avata, mutta tiedän, kun se kohdalle osuu... Kunpa tuo kortti merkitsisi sitä, mutta tiedän, että sen merkitys on jotakin ihan muuta, ihan yhtä tärkeää.

Pää on täynnä ajatuksia, ja ne pitäisi voida purkaa kaikki nyt kerralla tähän "paperille"... Kello kuitenkin rientää, ja huomenna on työpäivä. On pakko malttaa mielensä juuri nyt, kun jäsentymättömia kirjainyhdistelmiä tulisi ulos kuin saavista kaataen... Oleellista lienee kuitenkin se, että sydämeni on pakahtumaisillaan tästä elämänilosta, intohimosta elämää kohtaan. Ja mistä se nyt yhtäkkiä tuli? Sen kun tietäisi! Niin nyt taas kuitenkin vaan on. Olisipa joku, jonka kanssa jakaa tämä tulva. Sen muotoa voisi tuskin ennalta arvata, mutta rakkautta tulvillaan se olisi!