Mutta koska niin oli elämäni kirjaan kirjoitettu, otin haasteen vastaan, tartuin sitä hihasta kiinni, mutten jättänyt mahdollisuutta vaille intuitioni suojelevaa viittaa. Tunteikas ja jossain määrin myös varsin intohimoinen aika huipentui tulikokeeseen, josta selvisin hengissä. Houkutuslintu oli lähetetty luokseni mittaamaan immuniteettiani ja toisaalta havaintokykyni tarkkuutta tiettyjen luonteenpiirteiden edessä. Olin horjahtamaisillani, pettämäisilläni itselleni antamani lupauksen, mutten sitten kuitenkaan tehnyt niin. Vastustin kiusausta, en heikoimpanakaan hetkenä tarttunut houkutukseen, mikä lopulta olisi ajanut minut samaan jamaan kuin joskus ennen muinoin entisessä elämässäni. Tulikokeen osa yksi, vuosimallia 2017, oli läpäisty.
Ja hyvä niin, sillä en osannut aavistaa, mitä lasteni isä punoi selkäni takana. Jälleen hän oli kerännyt saavillisen sitä itseään, minut sillä upottaakseen, saadakseen omat tekonsa häivytettyä ja itselleen mielenrauhan. Mikään ei ole riittävästi silloin, kun hän valmistautuu aseelliseen hyökkäykseen. Eikä syyllisiä ole muita, maali on aina tarkkaan valittu. Syytönkin sellainen. Ja kyllä, sain osuman. Itkuhan siinä taas pääsi. Hetken aikaa keräilin itseäni, pohdin vanhemmuuttani, kykyäni siihen, kun toinen sitä niin äärimmäisen voimakkaasti kyseenalaistaa. Kuten myös mielenterveyttäni tai mitä tahansa ominaisuutta minussa. Kaikkea sanomaani hän käyttää minua vastaan. Niin hän on aina tehnyt. Ja tekee ahdinkoon joutuessaan edelleenkin, huomaan. Puhaltelin, meditoin, tyhjensin ja maadoituin. Tällä kertaa jo nopeammin kuin aikaisemmin. Juuri nyt näyttää siltä, että myös tästä tulikokeesta selviäisin vailla suurempia vaurioita; pieniä naarmuja ei lasketa, ne paranevat nopeasti.
Sarkastisesti joudun nyt toteamaan, että leuka rintaan ja kohti seuraavia... Niin. Kyllä se polun pää siellä sittenkin häämöttää. Ymmärrän, että aikaansaatua on vielä pakko koetella, sen kestävyyttä varmistaa, jotta sen lopulta voi päästää vapaaseen lentoon ilman takaisinpaluun velvoitetta.
