Oloni on siis hyvä ja tasapainoinen, sellaisella hassulla tavalla. Ihan kuin olisi rakastunut, vaikka en sitä olekaan. Oikeasti en ole. En ole tavannut elämäni miestä, vaikka se pienesti toiveissani onkin ollut (ja samaan aikaan intuitioni, jota vakamuksella kuuntelen, on sanonut, ettei vielä ole sen aika. Se on kehottanut minua maltillisuuteen, mitä vastaan olen yrittänyt myös kapinoida lopulta alistuen...) Sisälläni silti kuplii ja pirskahtelee, ja oloni tuntuu vakaalta, vahvalta, tyyneltä ja levolliselta. Olen täynnä elämäniloa, sillä tavalla maltillisesti. Ja samaan aikaan jännittää, ihan kuin jotakin suurta olisi tapahtumassa... Viime vuosi eteni tunteiden tasolla räjähdyksenomaisesti kohti vuoden loppua, ikäänkuin kohti "suurta kliimaksia" vain purkautuakseen tuona mystisenä vuodenvaihdeyönä. Voimakkaat, negatiivissävytteiset tunteet, väsymys, kiukku, katkeruus, suru, epätoivo ja ne monet muut kärjistyivät, ja sitten yhtäkkiä, yhdessä yössä, tuli hiljaisuus ja rauha. Sellaiselta tuntuu nyt. Poissa ovat kiire ja ahdistus, tilalla tyyneys ja ajattomuus. En kuitenkaan ole tullut hulluksi, vaikka tällaisia kirjoittelenkin. Paremmin tuntevat taitavat tietää, että lähestyn todellista minääni melkoisella rytinällä.
Ja onneksi näin, sillä viimeisen kuukauden sisällä olen saanut kuulla uutisen kahden eri ystäväni ja yhden vähän etäisemmän kaverini lähestyvästä, vireillä olevasta tai tulevasta erosta. Tuollaisen uutisen kuuleminen on jokaisella kerralla yhtä pysäyttävää, ehkä juuri sen vuoksi, että tällä kertaa tiedän, mistä siinä on kyse. Nyt myös ymmärrän miten ystäväni uutisen kokivat, kun itse siitä heille aikanaan kerroin. Ovat syyt mitä tahansa, kyseessä on vaikea ja surullinen prosessi, joka ottaa oman aikansa. Jollakin vähän enemmän kuin toisella. Olen luvannut mielessäni, ja ääneenkin, olla tukena tarvittaessa, ja käynyt heidän kaikkien kanssa keskusteluja aiheesta, pitkälti kuitenkin kuunnellen ja parhaani mukaan tukien. Sanat ovat kovin vähissä, sillä jokainen kokee eron puolisostaan niin eri tavoin. Olisi paljon sanottavaa, mutta samaan aikaan tiedän, että lopulta meistä kaikkien tulee oivaltaa ja läpikäydä eroon liittyvät asiat itse, kukaan niitä ei voi lieventää tai poisottaa. Valitettavasti ja toisaalta onneksi, sillä niin kasvattava ja myös antoisa tuo prosessi on. Oman kokemukseni pohjalta nouseva tärkein ohje onkin tehdä valinta kahden asian välillä - jäädäkö paikalleen ja katkeroitua surussaan vai päättääkö selvitä ja mennä eteenpäin. Sen mukaan on muut valinnat tehtävä. Kumpikaan ei ole helppo ratkaisu, mutta tiedän, että eteenpäin on kannattanut mennä. Kaksi vuotta, ja elämä näyttää jälleen sen aurinkoisemman puolen kasvoistaan. Silloin se tuntui kovin pitkältä ajalta, näin jälkikäteen ajatellen, hämmästyttävän nopeasti tuo aika on kulunut.
Arki alkaa huomenna. Elämäni kevät täyttyy monenlaisista tapahtumista, tilanteista ja sattumista... Niistä kaikista ehkä jossakin vaiheessa lisää - matkaani pyrin taittamaan kuitenkin hivenen aikaisempaa hitaammin!
