Se tuntuu vieläkin

Viimeisen hääpäivän aattona. Se tuntuu vieläkin. Tullut kai jäädäkseen? Toivo, toiveikkuus, ilo. Sama se, mistä on kyse, mulla on hyvä olla. En enää kaipaa ketään, mutta odotan rakkautta. Olen onnellinen lapsistani ja omasta siivestä talossani, ystävistäni ja läheisistäni, elämästäni - mulla on taas se. Lasini on nyt puoliksi täysi. En enää kaadu, vaikka puhaltaisit.

Ikävä

Tänään tuli syvä ikävä, kun ymmärsin, että tämä loppuu oikeasti. Ikävä elämää kanssasi, kaikkea sitä meidän yhteistä. En ehkä koskaan enää nuku kainalossasi, herää läheltäsi, itke perääsi tietoisena siitä, että palaat. Ei koskaan enää pitkiä keskusteluja, telepatiaa ja ymmärrystä välillämme, sitä, mikä meidät yhdisti. Kohta olen yksin, ilman sinua, ja se on pelottavaa ja ahdistavaa. Mulla on sua ikävä jo nyt.

Jollakin tavalla tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä mulla on: lapsista, ystävistä, läheisistä ja rakkaista, jopa siitä, mistä joudun luopumaan. Hassua kyllä, olen yhtäkkiä onnellinen.

Se päivä lähestyy

Eron päivä lähestyy. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi kummalliset vapauden ja vapaaksi laskemisen, tietoisuuden ja hyväksymisen tunteet ovat olleet tänään kovin läsnä. Pidän miehestä, jonka kanssa olen jakanut elämäni, mutta en enää ole hänelle se oikea, eikä hän minulle.

Ymmärrän tai ajattelen ja tunnen niin, että lopulta vain himoitsit, et enää rakastanut. Minä rakastin loppuun saakka. Ja lopulta vielä halusinkin.