tiistai 20. syyskuuta 2016

Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Taivas itkee kanssasi

Rakas Ystävä. Tänään kääntyy uusi sivu elämäsi kirjassa. En tiedä, halusitko sinäkään sen päivän koskaan tulevan, mutta ehkä olit sen suhteen vähemmän naiivi kuin minä aikanani. Tai ehkä et. Nyt tuli kuitenkin sinun vuorosi. Suren sitä kanssasi. Olisipa avioliitot tehty kestäväksi, parisuhteet pidemmäksi, ihmiset sen sisällä elastisemmiksi. Olisipa, vaan ei.

Tänään seison vierelläsi, ojennan käteni ja autan sinua pysymään pystyssä. Otan mukaani paketin nenäliinoja, leveät hartiat ja tukevat jalat. Voit nojata minuun, antaa itkun tulla ja vavisuttaa vartaloasi. Tänään saat luvan olla heikko. Tänään sinun ei tarvitse olla vahva. Tiedän, miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa, kun se, minkä uskoit kestävän ikuisuuden lakkaakin olemasta, kun se, jota rakastit, ei enää muodostakaan parisuhdetta kanssasi. Ystäväni, tänään sinun on päästettävä irti ja uskottava siihen, että jonakin päivänä olet taas ehjä. Usko riittää tai edes pieni, ohikiitävä hetki jotakin sen suuntaista, mutta usko siihen, että vaikka tänään voimasi ei sinua jaksa pitää pystyssä, jonakin päivänä se tekee sen taas. Puolisosta luopuminen, perheen hajoaminen osiin, lapsenuskon järkkyminen ja unelmien särkyminen sattuu joka puolelle sinua, sen tiedän. En voi viedä sitä kipua sinulta pois, mutta voin valaa sinuun uskoa huomisesta. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan, mutta taas jonakin päivänä voit nostaa katseesi ylös ja katsoa rohkeasti, avoimin silmin eteenpäin. Tulevaisuus odottaa sinuakin. Niin kauan kun kuitenkin tarvitset, seison tukenasi irti päästämättä.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Syystuulia

Niin päättyi loma ja jäivät kesän riennot, joita aikaisempiin nähden oli kuin olikin harvemmassa. Syystuuli toi tullessaan varmuuden siitä, että tämä jatkuvien muutosten kierre ei pysähtyisi kesään. Erot koettelivat ystäväpiirissä, pitkiä parisuhteita hyvinkin läheltä joutui puntariin, ja kuten ennenkin, vain harvat niistä selvisivät kuiville vaurioitta. Toisaalta, yhä useampi heistä myös koki saavansa eron myötä uuden mahdollisuuden tehdä jotakin toisin, vastoin suunnitelmia ja erityisesti itsensä kanssa, oman eloonheräämisen ja kasvun näkökulmasta. Olen entistä varmempi siitä, että Universumi käy tällä hetkellä läpi suurta murrosta, mikä lopulta johtaa johonkin parempaan. Ehkä johonkin sellaiseen, missä materiaalinen hyvinvointi jää henkisen hyvinvoinnin varjoon. Zeniläinen ajatus siitä, että se mikä on on hyvä, vahvistuu sydämessäni. Jatkuva muutos ei sittenkään ole hyvää tai pahaa, se vain on, ja se on hyvä. Rauhoittava ja myös vapaaksi laskeva tulokulma elämään.

Ja mitä miehiin tulee, niin Ruusuinen jäi, kuten kerroinkin. Ei tosin kokonaan, pidimme yhteyttä vielä tovin lähes päivittäin. Sitten viestittely alkoi köyhtyä sisällöltään ja hiipui lopulta olemattomiin. Olimme molemmat valmiita jatkamaan matkaamme, päästämään irti siitä, mikä ei tässä ajassa ollut mahdollista. Mielenkiintoista tietenkin oli myös se, että kohdalleni on sen jälkeen osunut jokunen varsin mielenkiintoinen tyyppi, sellainen ei-niin-perusjamppa, jotka ovat katselleet elämää tältä samalta laidalta kanssani. Niistä tuskin sen enempää kerrottavaa syntyy, mutta keskeneräisen palapelin paloja hekin, ja hyvä niin.

Koen elämäni hyvin tasapainoiseksi juuri nyt. Töitä, paljon liikuntaa, aikaa lapsille ja ystäville sekä sitten se joku sinä päivänä, kun hän vastaan sattuu tulemaan. Kukapa sitä tietää, vaikka se olisi jo huomenna. Olen siihenkin nyt valmis, olen kokonainen ja riitän itselleni.