Herrasmiehet ovat.

"Herrasmiehiä on vaikea nykypäivänä löytää, toivoani en kuitenkaan ole menettänyt", vastasin sille yhdelle, joka kohteliaisuuttaan, kuulemma, sai sydämeni kiivailemaan hetken verran.

Vuoden vaihtuminen on merkityksellistä myös muutaman päivän päästä. Vuosi sitten kirjoitin, miten liikkuminen piti minut hengissä, ei oikeastaan mikään muu, paitsi lapset totta kai. Nyt tilanne on toinen. Terveys on rajoittanut liikkumistani, tuota hengenravintoani, jo jonkin aikaa ja mielekkyys joka-aamuiseen heräämiseen on löydettävä jostain muualta. Ja se on totta vieköön löytynytkin. Hyvin monin eri tavoin.

Kirjallisuus on vakiinnuttanut paikkansa elämässäni. Optimismikaan ei ole koskaan kadonnut, edes vaikeimmalla hetkellä, ja itse asiassa olen siitä kovin ylpeä. Taipumuksenani on ollut löytää asioista se kääntöpuoli, joka puhaltaa kuihtuneeseenkin ilmaa. Sen avulla olen selvinnyt tähän saakka. Nojapuihini lukeutuvat myös myös monesti todetut ystäväni, uudet (hetkelliset) tuttavani, jotka ovat vakuuttaneet itsetuntoni aina oikeassa kohdassa... Ja ne monet, erikseen mainitsemattomat ihmiset, asiat ja seikat. Oikeastaan kaikki on ihan kamalan hyvin. Fenix on noussut tuhkasta, pudottanut ne loputkin siipiensä väleistä ja lentänyt jo hyvän matkaa kohti tulevaisuutta. En voi kuin olla onnellinen siitä kaikesta.

Siipeni siis kantavat, ja huomaan vaativani lisää. Ei enää riitä, että selviää, pitää myös nauttia, ja nauttia lisää, saada enemmän... Mistä tämä kyltymättömyys elämään johtuu? Miksi mikään ei tunnu riittävän, vaan tahdon aina jotakin lisää? Onko se hyvästä vai pahasta? Mistä löytäisin vastauksen. Ja jos jotakin lisää, niin mitä se olisi? Ja jos ei, niin mitä se sitten olisi?

Jossakin vaiheessa tätä vuotta kuvittelin, että seuraavaa vuodenvaihdetta, tätä tulevaa, en viettäisi yksin, vaan nostaisin maljan rakkaani kanssa, katsoisin silmiin ja tuntisin, miten nousen arjen yläpuolelle tuossa tunteessani. Pukeutuisin kauniisti, ottaisin vastaan rakkaudentunnustuksia, pieniä suloisia yllätyksiä, tanssisin aamuun saakka tuon ihanan rintaa vasten nojautuen, ajattelisin, miten kaikki olisi ikuista...

Sen sijaan... No, kukapa tuosta tietää. Onhan tässä aikaa vuoden vaihtumiseen vielä muutama hetki... :)

Hyvää Joulua!

Jouluaatonaattoyö. Valvon sian kanssa. Se lämmittelee uunissa, minä yritän pysyä hereillä ja vakuuttaa seuranaisen taidoillani. Huonosti. Silti aatonaattoyö on aina ollut minulle merkityksellinen jouluun valmistautuessa. En halua luopua siitä, vaikka nyt yksin sitä vietänkin. Lapset vein isällensä jo aiemmin muutaman kyyneleen tirauttaen. Useammassa kohdassa tänään. Silti näyttää siltä, että selviän hengissä. Haluan uskoa siihen, vaikka tiedän sen olevan vaikeata. Ensimmäinen joulu ilman lapsia.

Tuntuu hyvältä taputella tämä vuosi hiljalleen, ja siirtyä kohti uutta, entistä parempaa. Sitä odotellessa vaivun kuitenkin Joulun syvään rauhaan läheisten ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä.

Hyvää ja rauhallista Joulua!

Rakas Joulupukki

Tässä päivänä muutamana olen antanut ajatusteni kulkea ja niputtaa yhteen kuluneen vuoden kokemuksia, voidakseni tiivistää muutamalla sanalla sen, mitä uutta reppuuni on kertynyt, ja nimenomaan uusien ihmisten kohtaamisen tai keskustelun sekä lyhyeen tai hyvin lyhyeen päättyneiden tilanteiden ansioista.

Alkuun tilinpäätös muodostui listaksi piirteitä, mitä en ainakaan tulevaisuudeltani halua. Sittemmin lista muuttui jonoksi ominaisuuksia, mitä elämäni miehestä haluaisin löytää, jotta hän olisi sitä, mitä etsin. Erään ystäväni silmät pyörähtivät ympäri ainakin sen 360 astetta tuossa eilen illansuussa, kun kerroin, että voin jälleen lisätä yhden ominaisuuden tuohon vaateiden listaan. Kiitos siitä katseesta, tunnistat varmasti itsesi, jos tätä kirjoitusta luet. Katseesi ansiosta huomasin ymmärtää, että ei sellaista miestä olekaan, joka vaatimukseni täyttäisi, paitsi ehkä unelmissani, jotka nekään eivät aina kestä päivänvaloa. Ha-ha!

Tuolla ystävälläni on hämmentävä taito kysyä sopivassa kohdassa juuri oikeita kysymyksiä, jotka yleensä auttavat minua pääsemään elämässäni eteenpäin - ennemmin tai myöhemmin. Tällä kertaa otin sen askeleen yllättävänkin nopeasti, sillä joskus aikaisemmin olen vastustanut hänen lausumaansa suuren hämmennyksen vallassa, jopa usean kuukauden ajan, vain voidakseni myöhemmin myöntää hänen osuneen jälleen kerran oikeaan.

Yön jälkeen siis, tänä aamuna ymmärsin tuon katseen merkityksen, ja oivalsin, että enhän minä sentään voi listata vaatimuksia toiselle - silloinhan palaisin johonkin menneeseen, enkä ottaisi mitään opikseni olleesta ja särkyneestä. Niinpä yritin löytää käänteisesti, itseäni ja omaa "etuani" kuitenkaan väheksymättä, vastauksia kysymykseen, miten haluan voida tulevaisuudessa, ja miten toinen ihminen voisi tuoda siihen jonkinlaisen lisäarvon, mitään minulta pois ottamatta. Listan pituudesta en ole aivan varma, että tuleeko siinä mainituksi kaikki oleellinen, mutta tässä vaiheessa tuntuu mukavalta osata sanoa "ääneen" joitakin asioita. Melkein voisin hieman röyhistää rintaani, taidan sittenkin olla edes pienesti kehityskelpoinen, ainakin teoriassa!

Mutta siihen yhteenvetoon: Nyt ja tulevaisuudessa haluan voida vähintäänkin näin hyvin, kuin nyt voin, toivottavasti vielä himpan verran paremmin. Toivon, että ihminen, jonka kanssa elämäni jaan, saa minusta esiin sen kaiken hyvän, mitä tiedän minussa asuvan: valoisuuden, elämänilon, kyvyn hullutella ja pitää hauskaa, taidon käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti, halun tehdä hyvää pyyteettömästi, innon käydä keskusteluja yhteiskunnallisesti ajankohtaisista aiheista sekä tarpeen rakastaa ja tulla rakastetuksi, helliä ja tulla hellityksi, arvostaa ja tulla arvostetuksi, kunnioittaa ja tulla kunnioitetuksi ja lisäksi antaa ja ottaa vastaan. Toivon myös, että uusi parisuhde vahvistaa entisestään minussa rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä ja suvaitsevaisuutta, mutta myös armollisuutta sekä itseä että toisia kohtaan. Parhaimmillaan uudessa parisuhteessa ei tarvitsisi vaatia, odottaa tai pelätä, vaan se syntyisi kahdesta ihmisestä ikäänkuin itsestään, ja saisi voimansa heidän välisestä energiastaan, siitä intensiivisestä kahden välisestä hyvinvoinnista, mitä ihmissuhde kauneimmillaan on.

JK: Jos mä olisin mun mies <3 (Suvi Teräsniska)

Itsenäisen kipupiste

Juhlapäivät tekevät kipeää. Menneeseen elämääni kuuluivat juhlat ja niiden järjestäminen tai niihin osallistuminen tai juhlan löytäminen arjesta, yhdessä. Se oli ihanaa. Nyt ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Tai oikeastaan paljon vähemmälle. Itsekseen elävää ei kutsuta samalla tavalla mukaan kuin parillista. Ymmärrän sen, toisaalta.

Pidän juhlista tai siitä tunteesta, että nostetaan malja, tehdään vähän parempaa ruokaa, istahdetaan nauttimaan tunnelmasta ja jakamaan se toisen kanssa. Siksi itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, syntymäpäivä, juhannus, lasten juhlapäivät tai onnistuminen työssä tuntuu tällä hetkellä sekavalta ja ristiriitaiselta - ei ole ketään, kenen kanssa sen jakaisi. Enkä siis tarkoita, että olisin yksin, en ole. Ympärilläni on valtava joukko rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, mutta kaipaan sitä "omaa", läheistä, jonka kainaloon käpertyä, jota voisi katsoa silmiin ja tuntea, miten sydän pakahtuu onnesta... Sitä vaille eläminen tekee tosi kipeää, päivä päivältä kipeämpää.

Tämä upea kotimaamme juhlapäivä nosti pintaan jälleen yhden kipupisteen. Melkein jo ajattelin selviäväni joulusta, mutta nyt en enää olekaan varma. Kenen kanssa minä sen kaiken jaan? Ihminen tarvitsee mahdollisuutta jakaa omastaan, tehdä toisen kanssa, tuntea olevansa yhtä toisen kanssa. Kovasti toivon, että saisin vielä joskus mahdollisuuden siihen kaikkeen...

Kirjoitin otsikkoon itsenäinen. Olkoot se ylistys Suomelle sekä ylistys jokaiselle elämässään itsensä ehjäksi ja kokonaiseksi kokevalle ihmiselle. Eräänä päivänä minäkin kuulun siihen joukkoon, en kuitenkaan vielä, vaikka luulin niin.

Onnea Suomi! Kuussa tuulee - onhan täysikuun yö...

Eräs repivä joulukuinen maanantai

Somebody I used to know (Gotye)

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end, always the end
So when we found that we could not make sense
Well you said that we would still be friends
But I'll admit that I was glad it was over

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Now you're just somebody that I used to know
Now you're just somebody that I used to know

Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
But I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
And you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Somebody
(I used to know)
Somebody
(Now you're just somebody that I used to know)

(I used to know)
(That I used to know)
(I used to know)
Somebody

Tästä päivästä muodostui syystä tai toisesta jotenkin erityisen kivulias. Heräsin aamulla painajaiseen, joka jätti yleissävyn koko päivään. Aamu jatkui ikävällä sanailulla X:n kanssa, eikä päivä sen kummoisemmaksi muuttunut tunnelmaltaan, vaikka iltaa kohden se paranikin jonkin verran. Tänään olen kokenut oloni kovin yksinäiseksi, orvoksi, onnettomaksi ja nurkkaan heitetyksi, sellaiseksi pieneksi, joka huutaa silmät kyynelissä, että minäkin olen jonkin arvoinen. 

Vaikka avioliittoni olikin hyvä lähes koko sen ajan, minkä se kesti, sisältyi siihen yksi sellainen piirre, joka kivuliaisuudessaan nousi tänään pintaan. Olin X:n mukaan hyvin usein väärässä tai syypää erilaisiin asioihin. Minä olin aina se, josta virhe piti löytää, vaikka kuinka yritin puolustautua. Tänään se tuntui siltä, että enkö minä muka koskaan ollut oikeassa tai oikeutettu hyvään kohteluun, oikeudenmukaisuuteen ja nautintoon. Teinkö muka aina jotakin väärin? Tänään sain taas maistaa tuota ikävää kohtelua, vaikka yritinkin hoitaa asian sulassa sovussa. Pyysin ja toivoin ystävällisesti, että minua kohdeltaisiin lasteni äitinä, ei ilmana. En minä ilmaa ole. Omasta mielestäni. Yritin sanoa, että olisi mukava, jos minua edes tervehdittäisiin, ja parhaimmillaan vaihdettaisiin muutama ystävällinen sana, vaikka vain smalltalkia. Sen enempää en pyytänyt. 

Vastaukseksi sain muistuksen, miten olin itse käyttäynyt viime kesänä, kun lapset ensimmäistä kertaa lähtivät isänsä ja tämän uuden puolison kanssa kesälomalle, ja minun oli tarkoitus jäädä yksin kahdeksi viikoksi. Ennen sitä ja sen jälkeen, jokaisella kerralla, olen niellyt oman ylpeyteni, ollut kohtelias ja ystävällinen, koska pidän sitä tärkeänä esimerkkinä lapsilleni ja yleisemmin hyvänä, korrektina aikuisten käytöksenä.., Ja silti, suoraan puukotuksena alavatsaan - "muistatko, miten itse käyttäydyit silloin, eihän se ole mikään ihme, jos toinen säikähtää moista ja vetäytyy...". Puoli vuotta sitten. Aikuisten elämässä. Olen myös selittänyt silloisen käytökseni tai reagointini useaan kertaan, miksi en tervehtinyt tai pomppinut riemusta tai kutsunut kahville. En pystynyt yli-ihmisyyteen, kuten ei moni mukaan vastaavassa tilanteessa. Olisi kai pitänyt. Silti olen yrittänyt olla ystävällinen tuolle naiselle lasteni elämässä. Miksi minä olen hänelle kuin ilmaa?

Yritän tässä kirjoittaessani miettiä, mitä elämä tahtoo minulle nyt kertoa. Pakottaako se irtautumaan ystävyydestä, joka minun ja lasteni isän välille jäi, vai mitä tästä pitäisi oppia? Etääntyä? Kadota? Lakata olemasta? Kummallista, miten sivut elämäni kirjassa kääntyvät paikoitellen turhankin vauhdikkaasti. Vielä eilen, kun illalla istuin kirkonpenkissä kuuntelemassa messua täyden salillisen seassa, olo tuntui hyvältä ja olosuhteetkaan eivät herkistäneet aikaisempaan tapaan. Ja heti aamusta sävy on jotakin ihan muuta...

Ja mitä siihen Tinderiin tulee, palasin takaisin. Itsekseen ja seinille puhuminen alkoi yksinkertaisesti riittää. Tarvitsen vahvistusta siihen, että olen jotakin. Riitänkö, onkin sitten asia erikseen. Surkeaakin surkeampi päivä. Toivottavasti huominen herää valoisampana.

 

Kaamoksen ihmislaboratorio

Syksyn pimeä on aina vetänyt puoleensa. Muistan jo nuoruudesta sen tunteen, kun sai pukea villapaidan päälle ja tuntea olevansa lämmin kasvoja vasten vihmovasta tuulesta huolimatta. Vanhemmiten syksyn lumous muutti muotoaan. Väriloiston sammuessa kroppa alkoi vaatia hiilareita yli tarpeen. Se alkoi myös kontrolloida yöunieni laatua venyttämällä nukahtamisaikaa myöhäisemmäksi, lisäämällä levottomien unien määrää ja samassa suhteessa myös verottaen yön kokonaislaadusta siten, että aamut olivat aiempaa vaikeampia. Tuota kaamostunnelmaa hallitakseni sijoitin jo vuosia sitten kirkasvalolamppuun. Kyllä, se on ollut hintansa väärti.

Näin syksyn tullen huomaan käpertyväni yhä syvemmälle itseeni, omiin ajatuksiini ja omaan kotiini - kuin valmistautuakseni talven mittaiseen kamppailuun. Kesän juoksut ovat enää vain hilpeä muisto jossakin minussa. Minussa, joka samaan aikaan kuitenkin puolihuolimattomasti ihmettelee, että minäkö se muka olin ja että miten ihmeessä siihen juoksuun kykenin. Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin omassa henkilökohtaisessa ihmislaboratoriossani, jossa seuraan omaa käyttäytymistäni, ajatteluani ja tunteita valtavan analyyttisesti, mutta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa.

Jorma Ronkainen puhuu tuoreessa julkaisuissaan "On" pään sisäisestä melusaasteesta, siitä, mikä ei jätä rauhaan, miltä on vaikea suojautua ja mitä ei pääse pakoon samalla tavalla kuin ympäristöön liittyvää melusaastetta. Välillä se väsyttää, sekä itse melusaaste pään sisällä sekä se, että sen vaientaminen on niin mutkikasta. Tänä iltana se kuitenkin onnistui. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vietin aikaa lasten, kotiaskareiden ja käsitöiden parissa - ja kas, pää alkoi vaieta. Sen tapahtuessa myös väsymys otti tilaa, lisää tilaa ja taas lisää tilaa. Enää ei ollut kiire mihinkään.

Tänään lopetin / keskeytin / laitoin hyllylle Tinderöinnin, ja päätin odottaa taas hetken "parempia aikoja". Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja sitä paitsi aikaa vapautui oikeaan elämään, siihen, mikä lopulta on jotakin, vaikka sitten ilman niitä potentiaalisia kumppanikandidaatteja.

Jamie Woonin: "Night Air"n myötä levollista kaamosaikaa...

Sitä saa, mitä saa tai tilaa?

Aistit auki- ja hetkessä kiinni- elämisessä on puolensa ja puolensa. Aamun Ommmm-tuokion jälkeen nostin kortin Hidasta elämää -pakastani saadakseni eväitä tulevaan päivään. "Tämä on hyvä päivä",  se sanoi. Helvetistäkö sinä sitä tiedät, ajattelin, mutta silti huuleni kaartuivat hymyyn. Josko sittenkin? Josko aamun ensisävelet eivät sävyttäisikään tätä päivää?

Kollegan aamuinen tapaaminen ja vertaistuki, kirkasvalolamppu ja taatut tunnit rauhallista ruuhkan purkamista lupailivat hyvää, kunnes sairastunut lapseni lähetettiin kotiin. Hetken irvistelin, mutta sitten oivalsin: Elämähän se tässä jälleen opettaa minua, siitähän tässä on kyse, keskittymisestä olennaiseen. Ei mikään työ tai kiire ole niin tärkeää kuin lapsen lähelle pysähtyminen. Kiireet lakkasivat olemasta sillä hetkellä, kun näin pienet kasvot edessäni. Työn näkökulmasta minulle tarjoutui juurikin kaksi päivää aikaa purkaa TODO-listaani kaikessa rauhassa etäpäivien muodossa. Samalla myös ilta rauhoittui, kun välttämättömyydet karsiutuivat pois ja syntyi tilaa sille, mitä olin jo pitkään mielessäni toivonut, rauhallista iltaa lasteni kanssa.

Hassua on myös se, että eilen kävin "isolla kirkolla" kuuntelemassa työhyvinvointiin liittyvää luentoa. Sessiossa pyydettiin jokaista ensin lohkomaan tyhjä ympyrä sen mukaisesti, millaisen osuuden työ, perhe, ystävät, oma hyvinvointi, parisuhde sekä koti  & ympäristö erottavat kokonaisuudesta. Kauhistuin piirrostani. Työ vei aikaa aivan liian paljon, parisuhteelle varattu aika siirtyi "oma hyvinvointi" -lohkoon, perheelle sen sijaan olin jättänyt tilaa jokseenkin sopivasti. Toisessa kuvassa meitä pyydettiin täyttämään sellainen ympyrä, jossa em. lohkot olisivat "tätä toivon"-muodossa. Siihen huomasin piirtäväni työlle selkeästi vähemmän tilaa (1/4), perheelle saman verran, omalle hyvinvoinnille saman verran kuin ensimmäisessäkin kuvassa ja uutena piirsin tähän jälkimmäiseen kuvaan myös lohkon parisuhteelle. Taidan siis olla suhteellisen vakavasti liikkeellä?

Lopuksi kirjasimme asiat, mitä tarvitsen muutoksen saavuttaakseni, ja iloa ja energiaa tuottavat voimavarat. Tarpeeni olivat selkeitä: Lisää unta ja läheisyyttä. Tyhjentävä vastaus. Ei vaadi selityksiä. Jälkimmäistä listaa olisin voinut jatkaa pidempäänkin, tyydyin kuitenkin kolmeen ensimmäiseksi mieleen nousseeseen: hyvät ihmissuhteet (ml. lapset), liikunta ja työ. Siinäpä se.

Voi tätä elämää ja sen suomia oppeja. Tästä päivästä taitaa todellakin tulla hyvä.

Kääntyvä tuuli

Vitutus yllättää joka kerta. Sitä tunnetilaa ei muilla käsitteillä voi ilmaista. Vitutus on vitutus. Piste. Ja sitä se on nyt.

Hyvä ja tiivis päivä käänsi tuulen suunnan odottamatta ja yllättäen. Tarkoituksenani oli vain kysäistä muutamasta esiin tulleesta, lapsiin liittyvästä asiasta, joista kuulin kiertoteitä pitkin, en suoraan lapsilta tai heidän isältään. Koska en saanut kysymykseeni täsmällistä vastausta, ja koska olin itse jo väsynyt, tilanne eskaloitui odottamattomalla tavalla.

Tai ei ehkä sittenkään. Tapani kysyä joitakin tiettyjä asioita on ilmeisesti väärä, sillä olen poikkeuksesta onnistunut ärsyttämään kyselylläni X-miestäni sekä ennen että jälkeen eron. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun ärsytys tarttuu, nousee mittaansa ja keskustelu siirtyy asiasta toiseen, siihen, mistä ei oikeastaan ollut edes kyse. Niin kävi tänäänkin. Ne muutamat arkitodellisuudesta eristetyt ja siltä suojatut puheenaiheet nousivat jälleen keskustelumme kärkeen, mikä johti väistämättä ensin ilmiriitaan, sen jälkeen molemminpuolisiin asiattomuuksiin ja lopulta vielä näennäiseen rauhaan ja sovintoon. Tuttu tarinan kaari jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Vie paljon energiaa, ei johda edes tyydyttäviin lopputuloksiin ja saa aikaan paljon pahaa mieltä. Ikävän tästä kaikesta tekee kuitenkin se, että tunnetila tahtoo jäädä päälle, vaikka siitä tietoisesti pyrkiikin eroon. Näin nukkumaanmenon aikaan se ei suinkaan ole se odotetuin taso, jonne haluaa päästä hetkeä ennen unen tuloa.

Raha on keskustelunaiheista se viheliäin. Ero on järjettömän kallis ratkaisu, ja joissain tapauksissa sen synnyttämän ahdingon sietäminen ja hallinta on toiselle vaikeampaa kuin sille toiselle. Eron jälkeinen talouden sopeuttamisen aika tuntuu ikuisuudelta, etenkin, kun kohennusta siihen ei ole odotettavissa. Arki rakentuu rahan vuoksi ja sen osalta sarjasta valintoja ja tiukempia valintoja, nykyään vain harvoin itsestäänselvyyksistä. Sitä vastaan voi yrittää taistella tai sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Itse olen valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kykenen sen vuoksi säilyttämään siihen liittyvissä keskusteluissa malttini varsin hyvin. Siitä toisesta en ole ihan samaa mieltä sen enempää hänen tilannettaan perkaamatta.

On siis tympeää, että seesteinen ja hyvä olo muuttuu äkillisesti joksikin ihan muuksi, mikä heilauttaa pientä siivua minusta hetkellisesti. Huomenna asiat ovat taas paremmin. Siihen on uskominen. Lienee syytä olla kiitollinen taas tästäkin päivästä, aika pienillä tappioilla siitä selvittiin, sittenkin.

Viereisen polun kulkija

Olin aikeissa aloittaa kirjastosta lainaamani kirjan lukemisen, mutta kulkija viereiseltä polulta kysäisi omassa blogissaan (http://www.eronnut1973.blogspot.fi), että jos en usko löytäväni Häntä nettideittipalveluista, niin mistä sitten? Vastasin hänelle, kuten tavallista, sen, mitä sylki suuhun toi ja "kynä paperille" piirsi:

Fenix Minussa17. marraskuuta 2014 21.16

Sen kun tietäisi? Ei ainakaan baareissa juoksentelu. Ehkäpä tapaan Hänet parkkipaikalla, kaupan käytävällä, juostessani palaverista toiseen tai siellä palaverissa, lenkkipolulla, rappukäytävässä tai... kotiovella? :D

Vastauksen tallennettuani jäin hetkeksi oikein miettimään, että näinkö oikeasti ajattelen, parkkipaikalla (onko siellä koskaan muita samaan aikaan?), kaupan käytävällä (kuka siellä ketään oikeasti pysäyttäisi?), juostessani palaverista toiseen (minuuttiaikataululla? Jep.) tai siellä palaverissa (NOT! Ja sitä paitsi valtaosa heistä on vielä naisia!), lenkkipolulla (...), rappukäytävässä (joita ei elämääni mahdu montaakaan) tai kotiovella (romantikko!). Näin ajatellen uuden miehen löytäminen alkoi yhtäkkiä vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. No, toisaalta, ajattelin, eihän tähän vauhtiin kukaan edes ehtisi mukaan.

Eipä kai, jos siihen niin asennoituu. Olenko siis valmis jatkamaan yksin lopun ikääni? En. Jatkan toisin sanoen haaveilua. Eikös joku viisas ole joskus todennutkin, että kun oikein toivoo ja uskoo siihen, mitä toivoo, se toive toteutuu... Toivossa on hyvä elää.

Sen verran tuo ajatus taas rullaa yhden asian ympärillä, että lienee viisainta sammuttaa valot ja sulkea silmät tältä päivältä. Kaikki muu jääköön viivan alle. Aurinko paistaa taas huomennakin!

Sunnuntai-illan ratoksi

www.hidastaelamaa.fi

Viikonlopun leppoisa ja rauhallinen luonne, ja vähä tekemisen pakko on taas tehnyt hyvää. Vaikka erotessamme vastustin sydämeni pohjasta vuoroviikkojärjestelyä lasten asumisessa, on pakko vetää sanojaan takaisin. Tämän pian vuoden mittaisen kokemuksen pohjalta pidän sitä tällä hetkellä ainoana oikeana vaihtoehtona, etenkin tilanteessa, jossa minä ja lasteni isä elämämme.

Vuoropuhelu välillämme toimii, luotamme toisiimme vanhempina, joustamme järjestelyissä ja autamme toisiamme tarvittaessa esimerkiksi äkillisen esteen tullen. Kunnioitamme toisiamme ja olemme myös kyenneet säilyttämään avoimen keskuteluyhteyden sekä ystävyyden välillämme.  Lapset ovat tervetulleita molempiin koteihinsa aina. Me molemmat vanhemmat pidämme lapsiimme yhteyttä heidän ollessaan toisen vanhemman luona. Tapaamme satunnaisesti myös porukalla viikkojen aikana. Lapsilla on kaksi kotia, vuoroviikkoisuus ei heidän omakertomansa mukaan rasita heitä ja he voivat silminnähden hyvin, vaikka perheemme onkin jakautunut kahteen talouteen pysyvästi.

Näin äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta järjestely ei niinikään ole hassumpi. Eikä kuulemma miehenkään tai isän näkökulmasta.

Ne viikot, kun lapset ovat kotona, ovat intensiiviä ja tietyllä tavalla tauottomia. Päivät menevät putkessä töihin, töistä, treeneihin, treeneistä -juoksuna, ja sitä tuntee olevansa kovin tehokas. Tosin tulokset eivät puhu puolestani. Sain lapsilta viime viikolla huomautuksen, että alusvaatteet alkavat olla lopussa, kun äiti ei ole pessyt pyykkiä riittävän tehokkaasti - kuulemma kahteen viikkoon. No, en allekirjoita tuota täysin, mutta myönnettäköön, kyllä siinä totuuden siemen piilee.

Silloin, kun lapset ovat viikon isällä, on aikaa itselle ja omille tarpeilleen. Aikatauluttomuus on ehkä sen ajan parhaita puolia. Saa olla ja mennä tai olla tekemättä ja menemättä juuri sen mukaisesti, mikä itsestä tuntuu hyvältä. On aikaa omille ajatuksille ja oloille, toisaalta myös ystäville ja läheisille, miksei myös uusille tuttavuuksille. Sinä aikana ehtii ladata itsensä täyteen ja lapsiin liittyvä ikäväkin kasvaa sillä tavalla sopivasti, että he ovat kovin tervetulleita taas kotiin kaikkine puolinensa.

Vaihtopäivä on tässä järjestelyssä ehkä se vaikein meille kaikille. Siitä selvitään usein sillä, että kaikki antavat tilaa toisillensa. Olemme myös valinneet vaihtopäiväksi arkipäivän, jotta viikonloput eivät täyty vaihtamisesta, vaan lapset ja vanhemmat saavat viettää ne ehjinä. Arkipäivät kun ovat muutenkin täynnä kulkemista, niin siinä samalla myös koti vaihtuu sopivasti.

Akut on nyt siis ladattu. Arki koittaa huomenna ja tuo tullessaan melkoisen määrän taas työtä. Hyvä niin. Muutaman päivän päästä aarteeni palaavat taas kotiin.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Teoria miehistä...

...illan TV-tarjontana tekee hyvää. Riittävän viihteellista, sopivan terapeuttista. Ja muutenkin päivän tunnetila alkaa keventyä, ihan vaan sillä, että olen sen antanut velloa. Olisin saattanut juoda lasillisen hyvää punaviiniä hyvälle fiilikselle, mutta (onneksi) sitä ei kaapista löytynyt. Kauppareissulla kävelin Alkon ohi "muina miehinä" ja nyt maksetaan hintaa sitten siitä kävelystä. :D

Olen tänään istunut huomattavan paljon aloillani ja antanut ajan kulua. Tietoisena kaikista tekemättä olleista hommista istuin silti. Istuin silti, vaikka kroppani huusi lenkille ja liikkumaan. Oli hienoa uhmata kaikkea itsessään, ja vaan istua. Pestyt pyykit sentään lajittelin melkein kaappiin. Huomenna lienee syytä olla vähän tehokkaampi. Kesärenkaat pitäisi pestä talviteloille. YÖK. Kaikkeen sitä joutuukin itsenäisenä naisena.

Eräs ystäväni sanoi viime syksynä, jossakin kohti kaikista vaikeinta aikaa, että tämä linkitetty biisi kuuluu minulle. Nyt sitä voi jo kuunnella eri tavalla kuin silloin: Juha Tapio: Aito rakkaus. Sävyttäköön tämä tätä loppuiltaa... :)

PS/ Ja ei, ei HÄN kävellyt vastaan kaupassa. Ehkäpä HÄN pelastaa minut huomiselta autonrengatepisodilta... Ai, miten niin epärealistista haaveilua?

Terveiset minä-minä-maasta

  

Terveiset yksinäisten maasta oon päivät täällä ikävöinyt sua ollut sateisella rannikolla kivi ilman toista jota vasten hioutua.

Terveiset minä-minä-maasta se on kovin tärkeä ja kiireinen muistan paremmin kuin luulet kuinka toisillemme oltiin leipä jokapäiväinen.

(---)

Ja nyt mä parhaani teen täällähoidan toimet hoidan työt siedän kaiken kun mä tiedän et on toisenlainen totuus kun mä tiedän on ne yöt...

Juha Tapio ja Anna Puu: Planeetat, enkelit ja kuu

Elämän virta vie minua vauhdilla. Syksy on hujahtanut silmissä ja kuluvan vuoden päätös siintää jo horisontissa. Levottomuus mielessäni lisääntyy. Se pitkään jatkunut harmonia painuu taka-alalle, ja tunne suuresta muutoksesta tai sen tarpeesta lisääntyy. Itsensä kuuntelu avaa oven tuntemattomaan. Olisi niin paljon helpompi kontroilloida tulevaisuutta ja hallita sen suuntaa. On jossakin määrin ahdistavaa, ettei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Samaan aikaan pelkään, etten löydä ketään rinnalleni ja toisaalta uskon kaikkeen mahdolliseen onneen, mitä maa päällänsä kantaa. OIkeastaan en edes haluaisi tietää seuraavan päivän sisällöstä, saati siitä, mitä ensi vuonna tähän aikaan teen. Malttamattomuus on pesiytynyt minuun. Miksi? Sitä kysyn itseltäni.

Ihmisen läheisyyden kaipuu on läsnä jo lähes päivittäin. Koen, että jokin selkä tässä erosta eroon -prosessissani on taittunut.Yksin pärjäämisen eetos ja uho hämärtyy toisen ihmisen ikävän kirkastuessa. Lapsen uskossani odotan, että unelmieni mies, herrasmies, tulisi ja löytäisi minut, ja eläisi kanssani hamaan loppuun saakka. Samaan aikaan tiedän, että itse tässä pitäisi aktivoitua. En vaan koskaan ole ollut kovin hyvän onnenetsijä. Ja eikös se vanha sanontakin muistuta siitä, että ei se onni etsien löydy vaan eläen. 

Tätä tekstiä rakennellessani huomaan muodostavani lauseiden epäyhtälön: Odotan, toivon ja haluan + en uskalla, viitsi tai saa aikaiseksi + kaipaan + olen saamaton = hanki elämä. Ha. Ha. Ja silti mieleni on levoton. Se sellainen tunne, joka käy sisällä, ei anna vastauksia, mutta osoittaa tarpeita, mutta mikä ei ilman vastauksia johda toimintaan. Tiedän sen. Silloin on vaan elettävä hetkessä. 

Astrologit selittävät tätä aikaa seuraavasti: 

H-HETKI ON NYT KÄSILLÄ

Elämme nyt ihmiskunnan historian merkittävimpiä aikoja sekä monien profetioiden että konkreettisten tutkimusten pohjalta. Maapallo ja koko maailmamme muuttuu tulevien 20 vuoden aikana ratkaisevalla tavalla. Palaamme kosmiseen tasapainoiseen järjestykseen kuka helpommin ja kuka vaikeammin.

Juuri tällä hetkellä Mars ja Pluto ovat yhtymässä keskenään ja tarjoavat mahdollisuutta tarrautua kosmiseen rytmiin välittömästi. Se ei vaadi mitään muuta kuin välitöntä läsnäoloa jokaisessa elämäsi hetkessä.

www.astro.fi

On kai aika ottaa järki käteen, tarttua lauantaipäivän askareisiin ja itseään niskasta kiinni... ehkä kohtaan hänet kaupassa kohta?

Vuoden kierto

Isänpäivä. Toiset päivistä vaativat enemmän happea kuin toiset, vaikka elämä onkin jo melko mallillaan. Olen onnellinen, ja silti, tänään, haikeus sävyttää mieltäni. Laitoin lihakastikkeen eilen illalla leivinuuniin. Täällä ei tänään ole ketään sitä syömässä kanssani, mutta hyvää sitä varmasti tuli. Olisi kelvannut isänpäivän juhla-ateriaksi. Onneksi arkenakin täytyy syödä! 😄

Fyysisen eron vuosipäivä lähestyy. Tänään on ensimmäinen isänpäivä ilman lapsia ja lasten isää. Kuukauden päästä on ensimmäinen joulu ilman lapsia ja sen jälkeen vielä vuoden vaihde. Hiljaa mielessäni kuitenkin tiedän, että kun vuosi vaihtuu seuraavaan, olen jaloillani enemmän kuin koskaan.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut nauttimaan hetkistä, ja olemaan suunnittelematta ja kontrolloimatta tulevaisuutta entiseen tapaan. Muutos on tehnyt hyvää. On aikaa antaa ajan kulua, aina ei tarvitse tehdä mitään, olla sosiaalinen tai riittävä. Riittää, että on itselleen läsnä ja valmis kohtaamaan tunteensa ja ajatuksensa. Istua aloillaan, juoda kuppi teetä, antaa sävelten siirtyä tajunnan läpi korvasta toiseen. Niin on hyvä nyt. Toisaalta voin mennä ja tehdä asioita juurikin niin paljon kuin sieluni sietää. Mahdollisuus valita on tullut elämäni tietoiseksi sisällöksi.

Se liittyy myös uusi mies -projektiini, jos sellaista nyt on edes olemassa. Olen suhteellisen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin, vähemmän kuitenkin todellisessa elämässä. Kokemukset ovat olleet hyviä tai vain kasvattavia. Elämäni miestä, herrasmiestä, en silti vielä ole kohdannut. Uskoni hänen tapaamiseensa, jonakin päivänä jossain, vahvistuu kaikesta huiolimatta. Käsitykseni siitä, mitä uudelta suhteeltani odotan, alkaa olla selkeä. Onko se sitten realistinen, kukapa tietää?! On joka tapauksessa tehnyt hyvää kohdata kauneutta, hyvyyttä ja kohteliaisuutta, mikä kohdistuu itseen. Naiseuteen liittyvä itseluottamukseni on vahvistunut sen murskauduttua avioliittoni viimeisinä vuosina ja eron myötä lähes olemattomiin. Tuntuu mukavalta huomata, että kelpaan monelle ihan vaan tällaisena kuin olen. Ja silti minun ei tarvitse miellyttää ketään. Voin valita, kenen seurassa haluan jatkaa tutustumista, ja jos yksinolo tuntuu paremmalta, voin antautua sille.

On sunnuntaiaamu. Aamu? Kello on kohta 13. Aamuteeni on vielä kesken. Suihku kutsuisi, en vaan ole vielä sinne ehtinyt. Kroppa huutaa liikuntaa, jalan vamma estää suuremmat ponnistelut. Psykofyysinen ihmisolemus on juurikin nyt tässä. Lapset palaavat kotiin iltapäivällä. Elämä on läsnä.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Piste

Ajattelin jo lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, mutta Euroviisujen voittajabiisi synnytti tarpeen päivittää tänne (ainakin kerran) vielä jotakin...

X:n uusi ystävätär oli mukava ja fiksu, ja sopi mainiosti puolisoksi lasteni isälle. Oli luonnollista ja helppoa halata häntä ja toivottaa onnea yhteiselle tulevaisuudelle. Tuntematon uhka oli kaikonnut, ja sen takaa oli paljastunut ihminen, josta myös lapset pitivät. Se tuntui hyvältä. Ja mikä parasta, koin itseni entistä vapaammaksi tuon tapaamisen jälkeen. Eikä tapaaminen suinkaan jäänyt viimeiseksi. Vappuna mahduimme samoihin juhliin vailla minkäänlaista kitkaa tai erimielisyyttä. Sen sijaan vietimme muutaman hetken mukavia turisten, X exänsä ja nyxänsä kanssa. Oli siinä tuttaville puheenaihetta! :D

Kaiken tuon jälkeen on tapahtunut jo taas vaikka ja mitä. Nettideittielämäni on aktivoitunut, ja se vaikuttaa varsin mukavalta, kätevältä ja helpolta tavalta tavata uusia ihmisiä kaikessa rauhassa (tai rauhattomuudessa). Aika näyttää, onko niiden tuttavuuksien joukossa "hän" vai ei, mutta piristää se tällaista pienesti "erakoitunutta" mieltä. Että sellaista se nyt on. Ja kesä on vasta edessä!

Rise Like A Phoenix - tunnemaailmani tulkki - Conchita Wurst. 

"Waking in the rubble
Walking over glass
Neighbors say we’re trouble
Well that time has passed

Peering from the mirror
No, that isn’t me
Stranger getting nearer
Who can this person be

You wouldnt know me at all today
From the fading light I fly

Rise like a phoenix
Out of the ashes
Seeking rather than vengeance
Retribution
You were warned
Once I'm transformed
Once I’m reborn
You know I will rise like a phoenix
But you're my flame

Go about your business
Act as if you’re free
Noone could have witnessed
What you did to me

Cause you wouldn’t know me today
And you have got to see
To believe
From the fading light I fly

Rise like a phoenix
Out of the ashes
Seeking rather than vengeance
Retribution
You were warned
Once I'm transformed
Once I’m reborn

I rise up to the sky
You threw me down but
I'm gonna fly

And rise like a phoenix
Out of the ashes
Seeking rather than vengeance
Retribution
You were warned
Once I'm transformed
Once I’m reborn
You know I will rise like a phoenix
But you’re my flame

Lennossa taas!

Sain muutama aika sitten maailman parhaan arvion nykyisestä elämäntilanteestani sekä perheeni voinnista. Esikoiseni kertoi voivansa vuosi eropäätöksen jälkeen hyvin. Syiksi tai perusteluiksi hän mainitsi neljä asiaa: 1) urheilu, 2) musiikki, 3) ystävät sekä se, että 4) me olemme hänen isänsä kanssa niin hyvissä väleissä. Lasten suurimpia pelkoja erotilanteessa oli se, että perhe hajoaa. Tällä hetkellä elämme kuitenkin sellaista onnellista tilannetta, että lapsilla on edelleen äiti ja isä, jotka erillisyydestään huolimatta pitävät toisiinsa yhteyttä, tapaavat lapsia myös yhdessä ja mahtuvat saman pöydän ääreen silloin tällöin. Olisinko enää parempaa voinut toivoa. Nyt tiedän, että ero oli meidän kaikkien kannalta paras mahdollinen ratkaisu ja pisteen I:n päälle se sai nykyisestä tilanteesta. Lapset ovat jälleen onnellisia. Heillä on kaksi kotia, joista molemmista he puhuvat koteina.

Ja miten tähän tilanteeseen tultiin?

Vuoden se vei, tai hiukan vaille. Se vaatii tiukkaa itsetutkiskelua, anteeksi antamista, vastaan tulemista, toisen kunnioittamista ja lasten rakastamista. Vuosi sitten en voinut kuvitella, että jonakin päivänä voisin tavata X:n uuden ystävättären. Nyt olen kuitenkin jo siihen valmis. Huomenna se tapahtuu. Tapaan hänet yhdessä lasteni kanssa, jotta heillä olisi helpompaa jatkossa viettää myös aikaa hänen kanssaan, pitää hänestä ja hyväksyä hänet isänsä kumppaniksi ilman pelkoa siitä, että he loukkaavat äitiä tai että äiti suuttuisi. Tiedän, että en voi kuin nousta omien tunteideni yläpuolelle. Ja itse asiassa, enää se ei ole työ eikä mikään. Olen vapaa katkeruudesta, vihasta, surusta ja ikävästä. Olen valmis nousemaan lentoon, olemaan lennossa taas. Siipeni kantavat ja elämä odottaa. Se on ihanaa!

Toinen asia, mistä haluan kertoa, mikä kertoo edelleen lasteni hyvinvoinnista ja sen kautta erotyöskentelyn onnistumisesta, on eräs keskustelu, jonka kävimme lasten kanssa tässä taannoin. Se meni jotakuinkin näin:
- äiti, sun pitäis mennä tonne!
- ai minne?
- no tonne sinkkutreffiohjelmaan, joka alkaa telkkarissa
- what?? Pidättekö mua jotenkin epätoivoisena?
- No ei.....
- Pitäiskö mun löytää poikaystävä itselleni vai...?
- (hymyilyä ja tirskuntaa - ei vastausta)

Tuntui hassulta käydä tällainen keskustelu omien lastensa kanssa. Sitten ymmärsin, he ovat myös valmiita jatkamaan elämää. Luottamus ilmeisesti meihin vanhempiin on palautunut sellaiselle tasolle, että uudet ihmiset eivät enää ole tunnistamaton uhka tai merkki vanhemman etääntymisestä tai hylkäämisestä. En kyllin voi kuvata sitä onnen tunnetta, minkä nämä kaksi episodia muodostavat. Sanottakoon nyt vain, että tässä se on, elämäni, ihana ja rakas sellainen.

Tuhkat on siis puristeltu siivistä, siivet on kiillotettu ja tulevaisuus odottaa täynnä valoa, toivoa ja uskoa. Sen myötä saattaa olla, että tämän blogin tarve on täyttynyt ja kirjoittaminen päättyy tähän.

Tai kukapa tästä elämästä tietää... :)

Kevät

Kulunut viikko on pitänyt vauhdin tapissaan päivästä toiseen: paljon tekemistä, paljon ihmisiä, paljon ajatuksia. Viikon kliimaksi oli eilisilta, riemukas tapaaminen vanhojen kollegojen kanssa. Olin niin onnellinen saadessani jakaa ajatuksia upeiden naisten kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä: työstä, miehistä, lapsista, keski-ikäisen naisen nautinnoista.

Olen niin onnellinen. Viimeinkin on taas aikaa ystäville ja halua viettää sitä heidän kanssaan. Ja miten paljon niitä ihmisiä onkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen on kovin koukuttavaa, antoisaa ja energisoivaa. Kun ahdistuksesta rakentunut kuori päälläni on viimein murtunut ja kuivunut kokoon, koen lähes uudelleen syntyneeni. Silmät ovat avautuneet ja tunnistan jälleen itseni - olen palannut kotiin.

Toisaalta eilisiltainen yöjunamatka kotiin oli kovin konkreettinen esimerkki myös nykyisestä elämäntilanteestani. Täydestä vauhdista, ystävien ja ihanien ihmisten luota, väsyneenä junan kyydissä kotiin, missä ei ole ketään, eikä ketään odottamassa. Ei valoja, jotka kertoisivat odotuksesta. Ei ääniä, ei mitään. Vain seinät ja tyhjä sisus. Myös aamu valkeni paitsi upeana myös vähän liian hiljaisena. Olisi ollut mukava käpertyä kainaloon ja olla vaan.

Nettideittileikki on vähän väsyttävä kanava etsiä ketään. Ja epäaito. Tinder arpoo kasvoja, joita pyyhkäisen oikealle tai vasemmalle. Miten sillä perusteella kenestäkään voi saada mitään irti, vaikka ihan hauska peli onkin? Keskustelun avauksia, toistuvia kysymyksiä ja uteluja, seksiseuraa ja laastareita. En jaksa innostua sitten kuitenkaan. Kaipaan ihmissuhteilta jotakin enemmän. Laitan niihin itseni likoon ja pelkään tulevani satutetuksi, siksi olen niin hidas syttymään tai astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja nykymaailmassa pitäisi olla heti valmis tapaamaan seksin merkeissä. En vaan ole sellainen. Ollut koskaan. Kyllä ihmisestä jotakin täytyy tietää, mutta ei kahvitreffit riitä kellekään. Sellainen perinteinen tutustuminen ja tunteiden tunnustelu.

Ajattelin, että en tee tänään mitään. Silti joku sisälläni käskee suihkuun ja liikkeelle - onhan ilma mitä parhain. Ja kirjaston kirjatkin pitäisi palauttaa.

Onnellinen vai pannukakku?

Hih-hih-hiii! Olen ollut niin kiireinen, että blogitekstitkin ovat jääneet ajatuksen tasolle vallan. Olen myös aina ollut huono kirjoittaja silloin, kun elämä luistaa ja maistuu. Roikun totaalisessa urheilukoukussa tai oikeammin siinä tunteessa, minkä se saa aikaan. Työnteko sujuu, nautin myös siitä. X-suhde tasapainottuu päivä päivältä, ja kokonaisuutena tilanne näyttää olevan sen verran tasapainossa, että rohkaistuin ottamaan elämässäni pienen seuraavan askeleen. Kyllä. Kirjauduin nettitreffisivustolle ihan omalla kuvallani, ja rehellisesti itsestäni kertoen. Avaruudesta löytyi sellainen maksuton juttu, joka sopii nykyiselle budjetilleni huomattavasti paremmin kuin ne maksulliset versiot. Mainoksia siellä toki vilahtelee joka välissä, mutta väliäkös tuolla.

Olen ollut palvelun rekisteröitynyt käyttäjä nyt 5 päivää. Profiiliani on tarkasteltu 254 kertaa. Olen saanut 8 flirttiä, ja käynyt seitsemän miehen kanssa keskusteluja. Näistä neljä on jättänyt minulle yhteystietonsa. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ! Olen suorastaan ällikällä lyöty tuosta maailmasta. Kaksikymmentä vuotta sitten mentiin reilusti baariin ja otettiin kontaktia, jos otettiin. Nyt asiat tapahtuvat ihan kamalan nopeasti.

Myönnän, onhan tilanne imarteleva, ja nostaa itsetuntoa - olen sittenkin kiinnostava, ainakin jollakin tapaa. Toisaalta, jotakin tuossa tuollaisessa puolianonyymisessä toiminnassa kuitenkin katoaa. Miehistä (ehkä sen enempää kuin naisistakaan) ei saa sitä samaa käsitystä, mikä syntyy oikeasti kohdatessa. Vieraan kanssa sähköinen keskustelu on myös vähän hassua tai kummallista, vaikka on siinä toki jokin sellainen kiehtovakin puolensa.

Otan tämän kokeilun sellaisena empiirisenä tutkimusmatkana. En ehkä edelleenkään ole valmis antamaan itsestäni sen enempää - edes puhelinnumeroa tai sähköpostia - vieraalle, mutta harmitonta flirttailua on turvallista ja helppoa harrastaa nimimerkin takaa. Siksi toisekseen, se vähäinen "ylimääräinen aika" elämässäni, jonka tähän kokeiluun käytän, menee tällä hetkellä pitkälti ei-
kiinnostavien-hahmojen torppaamiseen. En toisin sanoen ole kovin vakavalla mielellä liikkeellä.

Toisaalta, joudun myöntämään, että ehkä se sellainen reaalinen mahdollisuus uusien ihmisten löytämiseen syntyy tällaisissa palveluissa. Ei lenkkipolulla ketään voi kiskaista hihasta vain kertoakseen miten komealta tai puoleensa vetävältä toinen näyttää. Lasten harrastuksissa tilanne on vielä vaikeampi, saati sitten tilanteissa, joissa on läsnä vain naisia. Missä muualla eronnut, elämässään kiinni oleva nainen voisi kohdata miehiä. Ei ehkä missään nykypäivänä, varsinkaan, jos niitä kotiin jää odottelemaan. Tämä lienee siis jonkinlainen kokonaisedullinen ratkaisu, mikäli siihen etsimishommaan ihan tosissaan ryhtyisi. On myös totta, että mistäpä sitä koskaan tietää, milloin leikki muuttuu todeksi.

Kevät! Nyt se on täällä!

Laske kymmeneen ennen kuin...

1 ------------------------- 2 ----------------------------- 3 ------------------------------ 4 ------------------------- 5 --------------------------- 6 ----------------------------- 7 ------------------------------ 8 ------------------------- 9 --------------------------- 10 --------------------------- Puuuuuuuuuuuhhhhhhhhhh -----------------------------

OMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMM

Kas noin. Siinä päivitettävät asiat. Tilanne meni jo ohi, sain sen hallintaan oman mielen "manipulaatiolla" - yksi aikakausi on siirtymässä vahvasti menneisyyteen.

Vuosipäivän kynnyksellä

"Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään."
Kukkurukuu - Mariska

Vuosi sitten sain vastauksen pitkään mieltäni kaihertaneeseen ja usein esittämääni kysymykseen: Rakastatko minua vielä vai et. 

Varsin pitkältä tuntuneen, vuoden kierron läpikäyneen, prosessin aikana olen tutustunut itseeni uudelleen, nähnyt oman elämäni toisenlaisessa valossa, pelkoineen, syövereineen ja tunnemylläköineen. Olen myös päässyt kokemaan, miltä tuntuu nostaa pää esiin tuhkan seasta ja valmistautua uuteen lentoon. Matka on sitten lopulta ollutkin hyvä kokemus, vaikka aika ajoin olin valmis heittämään hanskat tiskiin, ja toteamaan, että kaatukoot, kun kerran kaatumaan on lähtenyt. 

Matka on ollut myös hyvin opettavainen. Viime päivinä olen käynyt läpi tunteita tilanteessa, jos X "ajaa ystävä- ja sukulaispiiriin sisään" uutta nuorikkoansa. Mietteliääksi ei siis enää ole pistänyt se, että hän on nyt uuden onnensa löytänyt, vaan se, millaisena minut nähdään ko. porukoissa sen jälkeen? Mikä on minun asemani? Putoanko pois jostakin? Lakkaanko olemasta? Onneksi myös vastauksia alkoi löytyä lähes yhtä nopeasti kuin kysymyksiä syntyä. Tuttu joukko miehiä ja naisia tervehti minua kuten ennenkin tavatessamme eräässä lähtötilanteessa - jokainen heistä halasi, joka, myönnettäköön, yllätti positiivisesti. En enää määrittynytkään entisen puolisoni kautta, vaan olin jotakin ihan itsenäni.

Tämä oli herättävä kokemus: miksi ajattelin, etten olisi enää merkityksellinen joillekin sellaisille ihmisille, joille sitä olin aiemmin ollut, eromme jälkeen?! Päädyin siihen, että ilmeisesti sitä särkyy niin syvältä sirpaleiksi, että myös suhde toisiin ihmisiin on käsiteltävä uudelleen - mitä sellaista minussa on, että olen tärkeä tai merkityksellinen joillekin myös ilman puolisoani. Eikö olekin kummallista? Naimisissa ollessaan sitä kuvittelee olevansa kaikenlaista huomaamatta, että itsetunnossa tai minäkuvassa on särö, joka pitää korjata, vaikka sitten eron kautta.

Tulevaisuus ei enää ole jotakin, mitä ei ole olemassa. Tulevaisuus on, ja teen sitä itse aktiivisesti kaiken aikaa. Olen oman tulevaisuuteni tekijä. Ja se tuntuu järjettömän hyvältä. Pudonneet narut ovat jälleen käsissäni ja tiedän, en pelkästään usko, että pärjään elämässäni vastedeskin. Tämä koettelemus ei minua kaatanut ja tuskin enää kaataakaan. Kolhii se mokoma jatkossakin, mutta eikös se ole normaalia meille kaikille!

@ThePlaceIlove - BecauseI'mHappy

Niiiiiiniiiiiin

Hieno mies se Fischer - lukee ajatuksiani, silloin kun en siihen itse kykene.

Lauantai-iltana, kieltäydyttyäni ystävien kutsusta illanviettoon räkätautiini vedoten, sain ajatukseni melkoiseen umpisolmuun. Pelko, ahdistus ja paniikinomainen tunne yksinkulkemisen loputtomuudesta kamppasi minut, jos ei yllättäen, mutta ainakin vähän salaa. Miljoonia ajatuksia virtasi kaoottimaisesti sisään ja ulos päästäni, ja ainoa vaihtoehto oli käydä nukkumaan toivoen, että levoton mieli rauhoittuisi aamun valjetessa.

Fischer kirjoittaa: "Kun alat kiinnostua ympärilläsi olevista ihmisistä tutustuaksesi heihin, alat saada ystäviä. Joistakin noista ystävistä saattaa tulla rakastajia, mutta rakastajien etsiminen pitää sekä ystävät että rakastajat poissa! (---) Päämääräsi (toistaiseksi) on tutustua ympärilläsi oleviin ihmisiin ja  solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan. Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, ovatko he "sopivia kumppaniehdokkaita"; tarkkaile vain, ovatko he kiinnostavia ihmisiä, joihin haluaisit tutustua. Kehitä niin monia positiivisia suhteita molempaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa kuin voit. Voit tutustua näihin mahdollisiin ystäviin missä tahansa oletkin. Kun menet ruokakauppaan ja lähetät positiivisia värähtelyjä ja osoitat kiinnostusta muihin ihmisiin, vedät ihmisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. (---) Jos olet löytänyt onnellisuutta sisältäsi ja lähetät siitä värähtelyjä ulospäin, ihmiset nauttivat seurastasi."

AI niin. Miten se jo näin nopeasti livahti käsistäni tuo ajatus. Oma tarvitsevuus oli kammeta ajatuksista tärkeimmän seljälleen. Ehjäksihän olin ryhtymässä, itseäni kokoamassa, mutta mitä tässä oli päästä tapahtumaan?  Oma erooni osaltaan vaikuttanut tarverykelmä yllätti selän takaa. Täytyypä olla tarkempana ja valppaampana jatkossa.

Tasapaino ja onnellisuus itsensä kanssa - niitä kohti sateisena sunnuntaina! Glee Cast antakoon tahdin: Singing In The Rain/Umbrella

Surkeaa...

...sairastaa yksin.

Tauti yllätti yön jälkeen. Ei kaatanut täysin, mutta hiljensi vauhtia merkittävästi. Olo on surkea, ja yksin sairastaminen vielä surkeampaa. On sellainen "miesflunssa"-olo. (Hih-hih-hiiiiiii....!)

Kummallista aikaa on tämä. Kirjauduin kahdesti, ensin eliittikumppaniin ja sitten match.comiin, ja poistin profiilin samantien. En pysty enkä kykene sellaiseen, en. Mutta että ihmisen kaipuu alkaa näemmä olla sitä luokkaa, että mieli halajaa jotakin, keinolla millä hyvänsä. Olen siis parantunut jostakin. Mmmmmmmm. Mukavaa. Silti en tiedä, ryhtyisinkö vielä mihinkään. Ehkä, jos joku veisi jalat alta. Jännittävää.

Onneksi kevät on vasta aluillaan, eikä minulla ole kiire, Näin on oikein hyvä, mutta paremminkin voisi ehkä olla. Se antaa myös mahdollisuuden raakaan valintaan. Ei tarvitse tyytyä mihin tahansa, vaan voi odottaa sitä oikeaa. Ja se on mahtavaa se.

Talvilomalle siirtymisen tunnelmissa (no, siis, mitäpä muutakaan ajankohtaa sairastamiselle? Viime vuoden puolella eräs viisas sanoi, että stressitasoni oli niin korkea, etten edes voisi sairastua, joten myönteinen puolensa tässäkin on - jee!)... Hyvää viikonloppua!

Periaatteen nainen?

Kun eropäätös vuosi sitten, tai kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa, tehtiin, päätin, että käsittelen asiat juurta jaksaen läpi enkä lähde paikkaamaan kurjaa oloani laastarisuhteilla. Tämä päätös on pitänyt, mutta tänään kun sain taas tuta X:n siirtoja, jouduin pysähtymään: Kuinka pitkälle tätä prosessia voi jatkaa? Miten kauan asioita pitää käsitellä? Koska olen lopussa, aloittaakseni "uuden elämäni"? Loppuuko tämä koskaan? Vai olenko jo valmis ottamaan sen seuraavan askeleen? Ja jos, niin mikä se mahtaa olla?

En ole kovin innoissani tästä elämäni murroskohdasta. Edellisestä vapaasta elämänvaiheesta on lähes 20 vuotta aikaa. Baareissa en jaksa enää juosta ja eivätkä prinssit ovelle ratsasta. Seuraa kaipaisi, joskus enemmän, joskus vähemmän, kuten ennenkin. Toisaalta en millään "jaksaisi" aloittaa sitä sellaista tutustumisen ja mittailun vaihetta, mikä on täynnä riskejä tämän ikäisenä. Olisi niin mukava elää vaan sellaista tasaista, vakaata ja pysyvää elämänvaihetta, vaikka samaan aikaan tiedän, että se ei nyt ole mahdollista. Saadakseen jotain, pitäisi aktivoitua muunkin kuin urheilun suhteen, mutta olen onnettoman huono siinä. Jos kuitenkin on passiivinen eikä katsele ympärilleen, voi takuuvarmasti nauttia omasta itseriittoisesta elämäntyylistään ihan hamaan loppuun saakka. Voi pah, että on monimutkaista. Sitä on niin jumissa näissä omissa periaatteissaan, että pitäisi kai oikeasti ryhdistäytyä ja rohkaistua. Ehkä sitä onkin jo valmis. Johonkin. Ehkä. Tai ainakin keväällä. Tai viimeistään kesällä...

Ystävyydestä

Jos asuisin Amerikassa, huominen voisi tuntua raskaalta, autiolta tai tyhjältä. Päivä, joka siellä on täynnä romantiikkaa ja rakkautta... Onneksi asun kuitenkin Suomessa, voin keskittyä ystävyyden ylistämiseen ja sen tunnustamiseen, miten ystävät pitivät minua pystyssä, kun oikein horjuin ja olin heikko. Ystävät ympäröivät minut läsnäolollaan, henkisellä ja fyysisellä, he olivat saatavilla, pyytämättä, tutut ja tuntemattomat. Ystävyys osoitti vahvuutensa elämän hauraassa kohdassa, ja parasta siinä oli, ettei kukaan osoittautunut ei-ystäväksi, mutta sitäkin useampi osoittautui ystäväksi. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Toivon, että myös minusta löytyy joskus sellaista viisautta ja osaamista, että kun aika on, olen läsnä ja ojennan käteni ystävälle, läheiselle, tutulle tai tuntemattomalle, olen saatavilla ja kykeneväinen painamaan omat sen hetkiset tarpeeni taka-alalle antaakseni läheiselle sen, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee. Hyvän on saatava kiertää.

Hyvää Ystävänpäivää!

Itsensä herra

Vastoinkäymiset - ystäväni, tätä nykyään. Ei niistä eroon näytä pääsevän, joten lienee syytä muuttaa omaa suhtautumista niihin. Tavoistani poiketen ostin kuitenkin yhden siiderin arki-iltana, ja päätin nauttia siitä kirjoittamisen lomassa nyt, kun ilta rauhoittuu vähitellen yöksi. Rentouttakoot nyt aavistuksen enemmän, kun olin pakotettu välipäivään urheilusta kahden edellisen päivän tiukan treenin aiheuttamien lihastuntemuksien vuoksi. Normaalisti olisin siis juossut kieli pitkällään tätä kurjaa oloa pois, mutta en siis tänään.

Kyky suhtautua vastoinkäymisiin kehittyy kaikenaikaa. Romahdus ei enää ole totaalista, ja näyttää siltä, että vain kevyt mielen nyrjähdys tai paha mieli kuittaa asian, joka  vielä muutama kuukausi sitten olisi saanut aikaan huomattavasti suurempia ja vakavampia oireita. Tuntuu hyvältä olla vahvempi. Törmäsin myös varsin osuvaan tulkintaan tästä päivästä, joka päättyi näin: "...Olet ehkä unohtanut, ettei kukaan ulkopuolinen voi päättää sinun elämästäsi. Vapauta siis itsesi." TOTTA! Meinasin taas unohtaa sen. Hyvä, että muistutit! 

Kukaan ulkopuolinen ei voi päättää minun elämästäni. Rakennan siitä itselleni hyvän. Joskus voin joutua tekemään valintoja, jotka satuttavat toisia, mutta ovat itseni kannalta välttämättömiä. Toisaalta, valitsen myös itse, tai päätän, minkä asioiden annan vaikuttaa itseeni, ja miltä suojaan itseni. Ehkä pitäisi olla entistä tarkempi, entistä herkempi itsensä suhteen, ja sivuuttaa tai toissijaistaa sellaiset asiat, jotka eivät lopulta merkitse paljoa.  Toisaalta on panostettava entistä enemmän niin asioihin joilla on merkitystä. Ehkä tämäkin liittyy edelliseen kirjoitukseeni - olla ehjä ja kokonainen, ja tehdä kaikkensa tullakseen sellaiseksi. 

Kuten vanha tyyneysrukous asian ilmaisee: "...Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeus muuttaa ne jotka voin, ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan." Voisiko sitä enää viisaammin sanoa, vaikka asiayhteys poikkeaakin alkuperäisestä!

Aikainen lintu jne.

Sisäinen kello herätti lauantaiaamuna työaamun aikaan. Yrityksistä huolimatta silmät eivät pysyneet kiinni, niin mukavaa kuin olisikin ollut nukkua vähän pidempään. Etu, josta ei pääse nauttimaan joka viikonloppu.

Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin, ei-minkään-tekeminen antaa aina tilaa ajattelulle, niin myös tänä aamuna. Jatkoin "Jälleenrakentaminen"-kirjan lukemista kohdasta Rakkaus. Luku alkoi kysymyksellä, mitä rakkaus on. Siitä muutama ajatus ja oivallus.

Fischer kirjoittaa ehdottomasta rakkaudesta ja itsensä tarkoituksenmukaisesta rakastamisesta: "...haluan rakkauteni olevan lämmin hehku, joka palaa sisälläni lämmittäen minua ja ihmisiä, joiden kanssa olen kosketuksissa. Ystävieni olisi lämmin ilman, että heidän tarvitsisi todistella olevansa rakastettavia. He vain yksinkertaisesti tuntisivat lämpöä ollessaan lähellä tultani!" Siitä rakkaudessa on kysymys.

Rakkaus toiseen ei saa olla ehdollistettua: "jos teet kotityöt, jos hoidat osuutesi, jos saan mennä kavereitteni kanssa, jos harrastat säännöllisesti seksiä kanssani... Niin sitten rakastan sinua ja pystyn olemaan lähelläsi niin paljon kuin tarvitset." Ei mikään rakkaussuhde voi pidemmän päälle toimia niin, että rakkauden tai hellyyden määrä, jota toisille osoitat on sidottu oman hyvän olon ensisijaisuuteen. Siis vanha periaate, "jos haluu saada, on pakko antaa". Eihän se niin mene.



Ajattelen nykyään entistä vahvemmin niin, että kaksi itsessään ehjää voivat muodostaa toisiinsa nähden ehdottoman yhteyden. Silloin kummallakin on mahdollisuus tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Silloin ei tarvitse miellyttää toista, tai olla kuin Marionettinukke, joka tanssii saadakseen jotakin hyvää myös itselleen. Ehdoton rakkaus ei vaadi, mutta se edellyttää nimenomaan sitä, että "oma ympyrä" on ehjä, että ihminen rakastaa itseään, kokee oman ainutlaatuisuutensa, arvokkuutensa ja tärkeytensä merkittävänä asiana.

Minun liekkini palaa monissa asioissa - töissä, ystävyyssuhteissa, lasten ja jopa vieraidenkin kanssa. Parisuhteen osalta sitä täytyy sytytellä uudelleen, että uskaltaisi taas joskus rakastaa, luottaa siihen, että riitän ja kelpaan tällaisena kuin olen, muutenkin kuin vain puheissa. Hyvässä vauhdissa jo kuitenkin olen. Työ itsen ja oman itsetunnon kanssa on ollut suuri loikka eteenpäin. Enää peilistä ei katso menneisyyden haamu, väritön, hajuton ja mauton keski-ikäistyvä perheenäiti vaan jotakin paljon parempaa... :)))

Fischer listaa kuusi tapaa rakastaa - onneksi on, mistä valita! ;)

Ja oikeasti ihmisen tapa rakastaa on sekoitus monia tapoja. Oleellista on ehkä tunnistaa ja ymmärtää se oma tapansa.

1. Romanttinen rakkaus sisältää paljon lämpöä, tunnetta ja tunteellisuutta. Se on "sähköinen" tapa rakastaa.
2. Ystävyysrakkaus on edellistä viileämpää, ja siitä puuttuu romanttisen rakkauden intohimo.
3. Pelaava rakkaus suhtautuu rakkauteen pelinä, jossa on tietyt säännöt.
4. Tarvitsevan rakkauden tapa on täynnä omistamista ja riippuvuutta.
5. Käytännöllinen rakastaja tarkastelee realistisesti rakkauskumppaniaan ja päättää rationaalisilla ja älyllisillä perusteilla, onko rakkaus sopivaa,
6. Epäitsekäs rakastaja saattaa olla jokseenkin muihin keskittynyt ja hyvin halukas tyydyttämään toisten ihmisten tarpeet

No niin. Tässähän sitä taas olikin. Huomenta vaan!

Jälleen yksi tutkimusmatka itseen

Ajattelin kirjoittaa rivin tai kaksi, ellei se muutu jopa muutamaksi...

... Vaan ei muuttunut. Sanottavaa olikin kovin vähän. Mietin, että pitäisikö lopettaa nämä jorinat tähän. Avioero alkaa olla puitu.

Kuukauden päästä olen ollut puoli vuotta virallisesti... vapaa. Matka vapaaksi pitkän ja hyvän avioliiton jäljiltä on ollut niin ikään pitkä, vaiherikas, mutkikas ja jyrkkä - pääsääntöisesti vain yhteen suuntaan. Viimeiset kaksi vuotta on myös satuttanut, haavoittanut ja jättänyt jälkensä, mistä ei vielä ole välttämättä täyttä selkoa. Onneksi matka on myös vahvistanut, korjannut ja lopulta eheyttänyt. Vapaus vaikuttaisi olevan hintansa väärtti, sitten kuitenkin. Olen tällä hetkellä enemmän oma itseni kuin vuosiin - mihin kadotinkaan jotakin niin itseeni kuuluvaa, ja miksi. Siksikö, että yritin miellyttää, hoitaa ja hoivata, aliarvioiden sinua omien heikkouksieni edessä. Pelkäsin menettämistä koko liittomme ajan. Nyt olen kohdannut pelkoni, ja kasvanut siinä, siitä, noussen vähitellen sen yläpuolelle - pelko on selätetty ja hallinnassa. En pelkää enää.

Minä pärjään. Voin hyvin. Nautin elämästä. Olen myös ihan onnellinen. Ei elämä täydellistä ole, mutta riittävän hyvää tähän elämänvaiheeseen. Suhde X:ään alkaa olla kunnossa. Keskusteluyhteys toimii, lasten asiat hoituvat mutkitta. On asioita, joista emme keskustele, mutta ne eivät enää kuulu sinulle eikä minulle. Olen hyväksynyt erillisyytemme. Näin on nyt hyvä. Liittomme kävi loppuun, juovutti ja sai toimimaan väärin monella tapaa. Nyt olen löytänyt omat rajani, tai ainakin luulen niin. Yksin on ihan hyvä olla. Se ei ahdista, eikä toisaalta liiaksi riemastutakaan - että siihen tottuisi, nimittäin, sillä en minä sitä tavoittele. Uskon, että prinssi valkealla ratsullaan löytää minutkin jonakin päivänä. Sitten, kun aika on. Ja sitten yksinäisyys saa väistyä, yksinolosta en luovu silloinkaan. Enkä kaikesta siitä omasta ja henkilökohtaisesta, mikä saa minut voimaan näin hyvin. Toistan siis, paremmin kuin vuosiin.

Olen elossa taas.

Kaikenlaista irrallista

Analyyttinen viikonloppu alkaa kallistua arkeen. Kun ei tee "mitään", on tilaa ajattelulle, ehkä liikaakin. Sellaista oli nyt. Luulin olevani jo vahvoilla, mutta viisi pistettä korvassani paljastivat jotakin muuta kuoren sisältä. Siellä ne olivat: Ajattelu ja tunteet, huolehtiminen ja liika ajattelu, pelko, viha ja suru - salaa läsnä. Sitten kun niitä pisteitä vähän ärsytti, täytti ajattelu tyhjän olemisen tilan. Unissanikin. Yllättävän paljon se kuluttaa energiaa, siis vaikka ei tee mitään. Pakottaa ajattelemaan, käsittelemään ja astumaan taas pienen askelen eteenpäin, lähemmäksi todellista vapautta, valoa, joka on niin lähellä, mutta silti kaukana, vielä työn ja matkan päässä.

Menneestä irtautuminen vaatii aikaa. Ja monenlaisia tunteita. Kun itse jää ja toinen lähtee, käsittely on erilaista. Ennen kuin pääsee sitten oikeasti siihen uuteen elämään kiinni, irti pakollisista rasitteista, sellaisista, kuten entinen yhteinen koti, joka ei tahdo mennä kaupaksi. Tai sitten niiden monien asioiden hyväksyminen, sietäminen, unohtaminen... Toisaalta, ehkä vapaus on sitten toisenlaista, vapaampaa, kun kaiken käy läpi ydintään myöten?

Sellaisesta rakastetuksi tulemisen tunteesta alkaa olla aikaa, jo nelisen vuotta. Kun siis viimeksi tunsin, että olen sille toiselle tärkeä, korvaamaton ja ykkönen. Neljään vuoteen en ole sitä kenellekään ollut. Siis siinä mielessä. Omalta osaltani epätoivoista räpiköintiä, toiveita, odotuksia ja turhia yrityksiä sekä niitä seuranneita pettymyksiä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi niin tapahtui, miksi se toinen lopulta lähti, otti ja luovutti. Ja löysi uuden niin nopeasti. Onneksi koen pärjääväni hyvin itsekseni. Oma ympyräni sulkeutuu hiljalleen ehjäksi. Ja sitten kun se on ehjä ja saumaton, olen taas valmis rakastamaan, antamaan itsestäni ja jakamaan - kuitenkin toisella tavalla kuin ennen. Enää en ole valmis luopumaan, uhraamaan, alistumaan, joustamaan tai sietämään oman hyvinvointini kustannuksella. Nyt tiedän, että myös minulla on oikeus olla onnellinen. Ja ehkä jossakin joku vielä haluaa rakastaakin minua, juuri tällaisena, vaikka kuulinkin niin monta kertaa viimeisten vuosien aikana, miten kukaan ei voisi kanssasi elää, viihtyä tai rakastaa. Hetken aikaa uskoinkin siihen. Nykyään jo paljon vähemmän. Varovaisesti uskallan jo ajatella muutakin, vaikka sitoutumiseen onkin vielä pitkä matka. Luottamus parisuhteeseen on rakennettava täysin uudelleen.

Tein tuossa muutama viikko sitten itselleni suunnitelman tälle vuodelle. Kuvitteellisen, intuition varassa rakennetun. Katselin sitä suunnitelmaa nyt viikonloppuna, ja huomasin sen jakautuvan neljään osaan. Ensimmäisessä vaiheessa keskityn omaan itseeni, hyvinvointini ja terveyteni edistämiseen, itsetunnon kohottamiseen ja tyytyväisyyden tunteen vahvistamiseen. Toisessa vaiheessa kiinnitän lapset juuriltaan tähän uuteen elämään vahvemmin, tuen, kannustan ja vahvistan onnen tunteen löytämiseen uudessa elämäntilanteessa, kolmanneksi panostan uuden kodin rakentamiseen sekä kauniiden yksityiskohtien ja tasapainon löytämiseen. Neljänneksi on sitten mahdollisen uuden kumppanuuden aika... En tiedä, onko järjestys oikea, mutta sellaiseksi se nyt muodostuu päässäni.

Sekava kirjoitus kuvannee varsin osuvasti kaaosta päässäni. Liikaa ajatuksia, flunssainen olo ja unta vaille. Tervetuloa maanantai!

Tavallisen elämän pauloissa

Hyvän olon osuus kasvaa päivä päivältä. Vuosi sitten, kun eropäätös tehtiin, tuntui siltä, ettei tästä selviä hengissä yrittämälläkään. Jokainen selvitty minuutti, päivä ja viikko oli voitto. Tulevaisuus oli jotakin, mitä ei ollut olemassa, elämä roikkui epätoivoisesti kiinni menneisyydessä. Kaikki pelotti, näytti synkältä ja mahdottomalta. Ilman sankkaa ystäväjoukkoa en varmasti olisi pysynyt pystyssä. Tutut ja puolitutut osoittivat tukeansa pyytämättä, silloinkin kun sitä vähiten osasi odottaa. Kaikista eniten hämmästyin lähes tuntemattomien ihmisten lämpöisistä, ystävällisistä ja aidoista sanoista, eleistä ja teoista. En koskaan ollut henkisesti yksin, vaikka olo kovin yksinäiseltä tuntuikin pitkään. Vielä tänään eräs tuttava kertoi ajatelleensa minua... Osaisinpa jonakin päivänä laittaa tämän kaiken saamani hyvän kiertoon. Ehkä osaankin?

Tänään oloni tuntui tavalliselta, tasapainoiselta ja hyvältä. Kesken iltatoimien oivalsin, että olin iloinen, tyytyväinen ja jopa onnellinen monista elämäni asioista, eikä mikään erityinen huoli, pelko, tarve tai suru painanut mieltäni. Tuntuu hyvältä elää juuri näin tällä hetkellä. Jollakin tavalla tunne omasta kyvystä selvitä erilaisista asioista, tarvittaessa vaikka yksin tästä eteenpäin, tuntui vahvemmalta ja varmemmalta kuin aikaisemmin. Osaisin, voisin ja pystyisin mihin tahtoisin. Tunnistin itsessäni jotakin minulle hyvin tyypillistä tulevaisuuden uskoa ja itsevarmuutta - "Hei minä! Missä olinkaan ollut kaikki nämä kuukaudet!" Ja mikä tuntuu erityisen hyvältä, olen taas alkanut kiinnostua muidenkin asioista ja kuulumisista omieni sijaan. Oikeastaan, jos joku nyt kysyisi, en löytäisi mitään ihmeellistä kerrottavaa: omia ja jälkikasvun harrastuksia, ulkoilua, ruuanlaittoa ja vähän liikaa töitä, mutta onnekseni loistavien tyyppien seurassa.

Onpa mahtavaa olla taas elossa! :) :) :) :) :)

Toivottavasti tämä tunne jatkuu mahdollisimman pitkään, jotta ehdin taas vahvistua vähän ennen seuraavaa kuoppaa - joka toivottavasti on taas edeltäjäänsä loivempi. Boom!

Dilemma-sta toiseen

Jäin kiinni itselleni ihan kummallisesta tunteesta - en tiennyt, että sekin kuuluisi käydä läpi eroprosessi aikana. Ilmeisesti näin kuitenkin on, sillä en tiedä, mistä muusta olisi kysymys.

Vuoroviikkoisena vanhempana aikaa itselle jää luvattoman/pelottavan/järjettömän/tarpeettoman paljon. Jotenkin tuntuu varkaalta käyttää itseen aikaa niin paljon, kun sitä lopulliseen eroon asti käytti  itseensä vain vähän, ja paljon ellei jopa erittäin paljon lapsiin ja perheeseen, kotiin. Nyt tuo kaikki tulee tehtyä viikossa ja sitten on se toinen mokoma lähes sataprosenttisesti itselle. ITSELLE! Nelikymppisenä naisena voin tehdä puolet vuodesta mitä haluan. Ei tarvitse pyydellä lupia, tuntea huonoa omaa tuntoa eikä jättää tekemättä tai menemättä. Se tuntuu kummalliselta.

Nyt kun sitä kuitenkin on harjoitellut jo jonkin aikaa, olen oppinut myös nauttimaan omasta ajasta. Koti pysyy siinä kunnossa, mihin sen aamulla lähtiessään tai illalla nukkumaan käydessään jättää. Pyykkiä tarvitsee pestä vain harvakseltaan. Ruokaa ei tarvitse ehkä laittaa lainkaan, jos on sattunut evästämään riittävästi lounasaikaan. Voi pyörähtää siellä tai täällä silloin kun tuntuu siltä. Voi nukkua pitkään tai olla nukkumatta. Voi harrastaa tai olla harrastamatta. Käydä jossakin tai olla käymättä. Tulla kotiin tai olla tulematta. Omalla tavallaan se on aika hauskaa - onhan moisesta "vastuuttomuudesta" aikaa jo lähes 20 vuotta. Oh-hoh.

Samaan aikaan, kun siitä on oppinut nauttimaan, siitä myös on OPPINUT nauttimaan. Kukaan ei vaadi, kysele, odota, halua, tarvitse, toivo, kiukuttele, oikuttele, kyseenalaista... On ihanaa olla yksin itsensä kanssa. Oikeastaan se on ihan mahtavaa. Niin mahtavaa, että kun vuoroviikkovapaaäidistä tuleekin vuoroviikkoläsnäolevaäiti, äitiä ärsyttää. Kaikki ne rutiinit ovat taas läsnä. Pitää olla esimerkki, jaksava, venyvä, paukkuva, kiinnostunut, ehtivä, taitava, osaava - olla äiti. Vapaus ei olekaan sitä samaa kuin silloin ennen. Elämääni mahtuukin kukkasia, itse kasvatettuja, joista pitää pitää huolta. Säikähdän omaa ärsytystäni. Miksi tunnen sellaista, omista elämäni tähdistä, omista rakkaistani, elämäni keskipisteistä? Olenko muuttumassa epä-äidiksi tai jopa huonoksi äidiksi, sellaiseksi, mitä en mielestäni ole, mitä en koskaan ole ymmärtänyt?

Päätin osoittaa armollisuutta itseäni kohtaan. Ehkä tämä onkin vain erokriisin yksi muoto - reagoivathan kaikki muutkin, lapset ja se X, miksi en siis minäkin. Helpotuksen hymähdys. Taidankin olla ihan inhimillinen. Ihminen. Tavallinen. Vielä kun olisi joku, jonka kainaloon käpertyä puolikuntoisena hymisemään, olisihan se ihan kiva, tällaisena kylmänä talvi-iltana, pitkän päivän päätteeksi. Sitten joskus.

Kuin sattumalta lapsi laittoi illan viimeisellä automatkalla soimaan tilanteeseen ja tunnekaaokseen sopivan biisin - Kuningasidea / Oma pää

Pisaroiden valossa

Kun neljäkymmentä vuotiaana saa mahdollisuuden punnita elämänsä osa-alueita uudelleen, avautuu sen myötä lukuisia uusia ovia vanhojen sulkeutuessa selän takana. Asiat, joita ennen piti merkityksellisinä, eivät yhtäkkiä olekaan mitään ja päinvastoin. Ja erityisesti päinvastoin. Se tuntuu hyvältä. Vaikka asia ei ihan niin mustavalkoinen olekaan. Eihän elämä alusta ala, vaan jatkuu toisennäköisenä.

Lisääntynyt "vapaa-aika", joka ei aikaisemmin ollut niin tärkeää tai tarpeellista omasta mielestäni, on nyt pakottanut pohtimaan asioita, mistä pitää, mitkä tuottavat hyvää oloa syrjäyttämällä pahaa oloa ja mikä rentouttaa kiireen ja tekemisen keskellä. Pakottanut huolehtimaan itsestään eri tavalla kuin aiemmin.

On ollut mahtavaa löytää liikunnan ilo. Ja se, miten se hoitaa särkynyttä sydäntä ja mieltä. Hikipäässä juostu lenkki, tahdonvoimalla tehty lihastreeni tai "hulluna" veivattu jumppa ovat kunnon kehittymisen, vartalon muutosten ja pienentyneen vaatekoon johdosta palauttaneet vähitellen kolauksen kärsineitä oman arvon tunnetta ja itsetuntoa. Jospa sitä ehtisi vielä tällä jälkimmäisellä nelikymppiskaudella puhjeta kukkaan tasapainoisena, hyvin voivansa aikuisena naisena...!

Viikonlopun kulttuuripläjäyksenä taulu nimeltänsä Toipilas, joka on Helene Schjerfbeckin öljymaalaus kankaalle vuodelta 1888. Sain kuvakopion rakkaalta ystävältäni eilen. Sen antaessaan hän muistutti katsomaan maalausta tarkasti - se verso on oikeasti vihreä, elossa. 

Mitä minä sanoin

Odotan kovasti sitä valkenevaa aamua ja päivää, kun X:n tempaukset eivät enää hetkauta, suututa, loukkaa, raivostuta, itketä, hämmästytä, okseta, ahdista tai kun ne eivät enää myös hymyilytä, miellytä, ilahduta tai mitään muutakaan. Alan olla varsin kyllästynyt reagoimaan yhtään millään tavalla. Kerrankin neutraali kuulostaisi varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

En tiedä, pitäisikö tässä hämmästellä omaa kyvyttömyyttään irtautua lopullisesti tai päästää irti. Vai pitäisikö sittenkin ihmetellä tunteiden määrää, niiden variaatioita ja vaihtelutiheyttä. Miksi ihmeessä hyvin alkanut uusivuosi teki taas laadussaan notkahduksen. No, juu. Onhan siihen selvä syy, joka ei toivottavasti toistu montaa kertaa. Sovitusta kun on pidettävä kiinni tällaisessa eropelissä, eikä mitkään selitykset, mielenliikahdukset tai tunteiden palokaan voi tehdä sitä mitättömäksi. Jotta tiedät. Minun selkäni kyllä kestää!

Irrottautumisia

Bruce Fisherin mukaan erosta eroon pääseminen ja uuden elämän jälleenrakennus on 19 askeleen prosessi. Hänen mukaansa jokainen näistä vaiheista muodostaa ns. jälleenrakennuskuution, minkä käsiteltyään on askeleen lähempänä "vuoren huippua", paikkaa tai tilannetta, jossa sopeutumisprosessi uuteen on käyty vaihe vaiheelta onnistuneesti läpi. Prosessin tueksi hän on kirjoittanut kirjan "Jälleenrakentaminen".

Olen lueskellut tuota kirjaa jo jonkin aikaa (muutaman kuukauden) ja käynyt vähitellen läpi kutakin kuutiota. Tänään törmäsin kuutioon, jonka parissa luulen työskenteleväni parasta aikaa. Kysymys on "irrottautuminen" -nimisestä kuutioista. En vielä tiedä, miten pitkällä siinä olen, mutta luulen päässeeni hyvään vauhtiin.

Olen koonnut Spotify:in, jo eroprosessin alusta alkaen, soittolistaa biiseistä, jotka ovat auttaneet minua yhtäältä eteenpäin ja toisaalta käsittelemään kulloinkin pinnalla olevia tunteita. Musiikki on ollut minulle merkityksellinen tunteiden ilmaisun muoto oikeastaan aina. Sanoitukset, joskus myös sävel auttavat purkamaan tunteita, rypemään niissä ja luopumaan niistä kun aika on, menemään eteenpäin. Jotenkin myös mystisellä tavalla "oikeat" kappaleet ovat osuneet tarjolle. Ehkä myös korvat etsivät sellaisia, ken tietää.

Yhtä kaikki, tänään siirsin tuolta soittolistalta (N=193) yhteensä 84 biisiä uudelle soittolistalle "entinen elämä". Olin kuunnellut ne satoja kertoja läpi. Sieltä löytyi viimeisen avioliittoviikon biisit kullekin päivälle jne. Nyt biisit oli loppuun kuunneltu. En tuota toimenpidettä suunnitellut, vaan tein sen kesken jonkin muun toimen. Välittömästi sen jälkeen olo tuntui taas vähän paremmalta. "Meidän biisit" yhteisen elämän, sen hyvän ja sen huonomman ajan osalta, oli nyt siirretty syrjään. Jatkossa listalla olisi vain tulevaisuuteen suuntaavia, ei menneisyyttä märehtiviä tai menetettyä rakkautta vaikertavat balladeja. Viimeiseksi tai ensimmäiseksi tallenteeksi, miten sitä nyt haluaa katsoa, imaisin sinne Ainoat oikeat leffan tunnussävelen "Kun aika on". Kannattaa kuunnella. :)

Löytö - ei sen enempää, eikä vähempää

No siinä se nyt seisoi. Silmieni edessä. Etsitty, kadonnut totuus. Se, mitä polun tässä vaiheessa pitikin kai löytää.

Lueskelin ystävältäni saatua kirjaa "Johdatuksessa", jossa Niina-Matilda Kuusisto kirjoittaa seuraavasti (s.38):

"Siinä se tuli, niin monien kompastuskivi ihmissuhteessa oikein järkäleenä. Aivan kuin suhteessa toisen tehtävä olisi auttaa toista olemaan jotenkin parempi. Pyh! Aivan täysin typerä ajatus. Ihan suututti oma tyhmyys. Naisen ja miehen oli tarkoitus puhaltaa tuli toisiinsa ja ylistää pelkällä olemassaolollaan sitä, mikä toinen oli. Tarkoitus ei suinkaan ollut hönkiä toisen tuleen asioita, joita hän ei omakseen kokenut ja sitten vielä kummastella, miksei toisen tuli palanut. Pyyteetön puhdas rakkaus sellaisenaan oli todella tärkeä. Oli tähdellistä rakastaa toista aivan juuri ja jetsulleen sellaisena kuin hän oli."

Kuten sanottu, ei tähän paljoa lisättävää ole. Aika pitkälle tai syvälle olen jo ehtinyt tässä vuoden aikana peruuttaa, mutta vielä näköjään löytyi ulottuvuus, joka kosketti. Osui ja upposi, sanotaan.

Nöyräksi tämä erosta eroon -prosessi todella opettaa. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun koko soppa on puitu ja pinottu siihen vaiheeseen, että on valmis jatkamaan elämäänsä - hiukan uudenlaisen eväspaketin kanssa. Mitähän siitä mahtaa tulla?

Valon pisaroita

Vuoden vaihtumisella oli käsittämättömän suuri psykologinen merkitys: sai "luvan" jättää murheet menneeseen vuoteen ja tämä vuosi alkoi ikään kuin puhtaana. Se tuntuu hyvältä. Olo on kevyempi ja vapaampi.

*** Siskonpeti! Mikä oivallus naisen maailmasta - ooooh! Sotki mun ajatukset täysin - yritys itsensä ymmärtämiseen kariutuu kovaa vauhtia...***

Tänään olen nähnyt valon pisaroita siellä täällä, liikunnasta saatu ilo ja olo, salaa vilkaistu komea mies, kahvitteluhetki ystävän kanssa, loppuun saatettu rakkausromaani, välitöntä vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Jos tämä päivä kertoisi jotakin tulevasta vuodesta, siitä olisi tulossa mitä mainioin... Millään en malttaisi enää odottaa vuoden loppuun, mitähän kaikkea sitä ehtiikään vielä tapahtua.

Eronneen naisen elämän kääntöpuoli - ei se hullummalta vaikuta näin äkkiseltään!

2014

Hyvää ja onnellista vuotta 2014! Juha Tapion sanoin: "...paremmat päivät alkaneet on...!"