Voi itku ja jotakin muuta

Olen syntymässäni saanut lahjaksi omasta mielestäni monia hyviä ominaisuuksia. Osin niiden ansiosta, osin sen vuoksi, että olen aina ollut enemmän tai vähemmän sidoksissa sinne, missä nykyisin elän ja vietän aikaani, törmään paikasta riippumatta tuttuihin, puolituttuihin, ystäviin ja jopa sukulaisiin lähes aina liikkeelle lähtiessäni.

Avioeroni ja siitä selviytymiseni myötä olen jälleen löytänyt myös yhden ikiaikaisista piirteistäni (joka tosin, mainittakoon, katosi vuosiksi jonnekin tuntemattomille vesille), kyvyn olla läsnä heille, jotka seuraani hakeutuvat. Luonnollisesti eronnut nainen vetää puoleensa kaltaisiaan, ja niin on totta vieköön käynyt. Olen huono pintakeskustelija, joten keskustelut (kutsuttakoon niitä nyt vaikka sellaisiksi) sukeltavat melko nopeasti syviin vesiin. Toinen tyyppipiirteeni liittyy niinikään tapaani suhtautua toisiin; pyrin aina itse oppimaan kohtaamisista, enkä koskaan lähtökohtaisesti pidä omaa kokemustani, itseäni tai saavutuksiani parempina kuin muiden. Toisilla ihmisillä on toisin sanoen aina minulle annettavaa tai vähintäänkin minulla on heiltä saatavaa tai opittavaa.

Tänään saapuneiden puheluiden, viestien ja päivitysten jälkeen itkin päiväpeitolleni märän läiskän, en pelkästään surrakseni läheisteni elämäntilanteita, vaan myös mennäkseni elämässäni eteenpäin. Nyt näyttäisi olevan sen aika... Raisa kirjoitti Loppukiri-blogissaan muutama päivä sitten nolla-ajasta. Katselin postaukseen linkitetyn haastattelun, ja sieltä itseä koskeva oivallukseni todennäköisesti juontaa juurensa. Ei niinkään se nolla-aika, vaan se, että myös minä olen "sairastunut" vahvuuteen. Toki myönnän sen yhdeksi tyyppipiirteistäni, mutta niin on käynyt ja sellaista olen suustanut ulos päästänyt: "me vahvat naiset", "pärjäämme", "selviämme", "emme tarvitse miehiä", "kun osaamme ja pärjäämme ilmankin"...! Olen jopa saattanut herättää ihailua ja halua tavoitella sitä samaa, jos parisuhde on jollakin tavoin rakoillut, vailla tarkoitusta kuitenkin.

Ja tänään se iskostui korvieni väliin: Enhän minä sitä halua! En halua elää yksin. Tarvitsen ja haluan miehen rinnalleni, seurakseni, rutisteltavaksi ja puristeltavaksi, suukoteltavaksi ja lähelle. En enää halua olla yksin, vaikka pärjäänkin. En enää halua pärjätä yksin. Haluan jakaa arkeni, elämäni, kokemukseni, ajatukseni, tunteeni ja toiveeni jonkun kanssa. En enää halua pohtia yksin tai anonyymisti asioitani. Haluan nukkua jonkun vieressä ja herätä aamulla siitä samasta kohdasta. Haluan miehen elämääni, kumppanin rinnalleni. Tarvitsen seuraa. Vaikka elämäni on täynnä ihania ihmisiä, siihen ei mahdu ketään 'sillä tavalla' erityistä. Sydämeni itkee. Kuten eräs ihminen sanoi, toiveet on sanottava ääneen, vasta sitten alkaa tapahtua. En halua enää olla niin vahva kuin olen.

Eroa edeltävänä kriisiaikana suurin toiveeni oli, että X olisi tullut enemmän vastaan, antanut anteeksi, huomannut, että "vanhassa on se vara parempi"... No, se tarina päättyi, mutta näin jälkiviisaasti, itsensäetsiskelyyn kompastuneen näkökulmasta, ei se eronneenkaan naisen elämä herkkua ole, vaikka se aika ajoin varsin hulvatonta ja mukavaa onkin. Ei siinä ole mitään tavoittelemisen arvoista tai hienoa. Jos teillä on mahdollisuus valita, pitäkää, te vielä parisuhteessa elävät rakkaat kiinni omistanne, sallikaa ja hyväksykää puolisonne virheet, älkää yrittäkö muuttaa toista vaan käyttäkää se energia itseenne - tavalla tai toisella. Rakastakaa, pitäkää kiinni kynsin ja hampain, siinä se, reseptini onnelliseen. Niin minäkin teen, jos  kun saan vielä siihen mahdollisuuden.