Välitilat

En oikeastaan pidä välitiloista. Ajasta uuden ja vanhan työsuhteen välissä. Ajasta ennen ilmoittautumisen alkamista. Ajasta ennen tulosten julkistamista. Ajasta sen mikä on ja sen minkä pitäisi olla tai ajasta eron ja uuden parisuhteen välissä. Se on niin keskeneräistä, ei alkua eikä loppua vaan jotakin vain sen välissä, levotonta, dynaamista, aggressiivista, punaista, liikkuvaa, muuttuvaa, epävakaata. Se vie energiaa, stressaa, tahtoo lisää, vaatii ja haluaa, etsii totuutta ja entistä parempaa.

Silti sitä pitää sietää. Jollakin tavalla jatkuva muutos myös koukuttaa, välitila imee mukaansa, lupaa uutta, kenties parempaa, heruttaa, antaa odottaa, pitää jännitystä tai mielenkiintoa yllä. Se väläyttää mahdollisuuksia, valaa uskoa, vetää puoleensa, ei päästä irti. Välitila tarjoaa tilaisuuden tarkasteluun, etääntymiseen, suunnan muuttamiseen, hidasteluun, ajatteluun, etsimiseen ja lopulta myös valintaan. Oikeastaan välitila on ihan hyvästä ja tarpeen, ainakin joskus.

Ja mitä se tekee? Nähtävästi hyvää. Pakottaa katsomaan peiliin, täsmentämään ajattelua, mielipiteitä ja näkemyksiä, perustelemaan, vaihtamaan mieltä. Se silottaa särmiä, hioo timanttia, tyynnyttää, pakottaa odottamaan, jarruttamaan, malttamaan, sietämään, etsimään oikeaa ja totuutta. Lopulta sen päässä seisoo toivottavasti kiitos, tyytyväisyys tehtyyn, ymmärrys välitilan välttämättömyydestä, totuus menneen ja tulevan välissä vallitsevasta ajasta.

Välitilat ovat läsnä myös vakautta, rakenteita ja pysyvyyttä rakastavan ihmisen elämässä. Kenties muuttavat ihmistä parempaan suuntaan. Kenties.