Uutta vauhtia taas

Joskus ihmettelin eroonpäätyneiden puheita monivuotisesta yksinolosta ja siitä, miten "fläsäreitä" tulee vielä vuosien jälkeenkin. Sanoipa joku joskus, että kymmenen vuotta siihen menisi päästä ns. kuiville, että niin pitkään mennyttä elämää riittäisi prosessoitavaksi. Kuulostaa järjettömän pitkältä ajalta, mutta sitten toisaalta, jos sitä mennyttä on rakennettu, kuten meidänkin kohdalla, lähes 20 vuotta, niin ihmekös tuo?! Mutta pitkältä ajalta se tuntuu, ja toisinaan olen kovin malttamaton; olisi niin mukavaa jo olla jossakin muussa vaiheessa kuin keskellä jotakin "prosessia".

Kortit: www.hidastaelamaa.fi

Eropäätöksestä on nyt runsas kaksi vuotta, X:n kotoamuutosta vajaa kaksi. Silti tuntuu, että aikaa olisi kulunut jo paljon enemmän (etenkin, jos sitä mittaa hänen aikaansaannoksillaan). Nämä noin kaksi vuotta voisi piirtää tiekartaksi, johon merkitsisi aloituspisteen ja sitten tavoitteen, sen, missä toivoo olevansa tai aikoo olla määräajan kuluttua. Lähes reaaliaikaisesti karttaan voisi piirtää myös sitä vivahteikasta polkua ylä- ja alamäkineen, mitä olen tarponut. Löydettävissä olisi keinot ja selitykset, miten missäkin vaiheessa toimin ja miksi elämänvaiheet näyttivät milloinkin siltä, miltä ne näyttivät.

Selvää on, että ylä- ja alamäkiä on ollut. Alkuun elämä tuntui pelkältä alamäeltä, minkä jälkeen löytyi pitkähkö tasainen vaihe. Se vahvisti minua aloittamaan kaivautumisen tuhkan seasta päivänvaloon. Matkan varrelle voisi, ilmiselvästi nyt näin kokemuksen perusteella, merkitä niinikään X-määrän etappeja, saavutettuja välitavoitteita, joita sitten vuosien päästä voisi muistella... Sellaista Angry Birds -livepelaamista tämä vähän on; tasolta toiselle ja välillä tulee vastaa sikoja ja vihaisia lintuja, mitkä hidastavat etenemistä kohti maalia.

Myönnän, että saatoin tuudittautua ajatukseen, että olen jo ns. selvillä vesillä, ja yllätyin itsekin, millaisen notkahduksen koin tässä viimeisten viikkojen aikana. Ei kaikki ollutkaan ihan sitä, miltä se näytti, sen enempää oman pääni sisällä kuin yleisesti. Matkaa on vielä jäljellä. X:ään liittyvät tapahtumat eivät kertakaikkiaan saa vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Entisestä on irrottauduttava edelleen, entisten puolisojen välinen ystävyys ei voikaan olla niin syvää kuin kuvittelin. Ja se saa minut hiukan surulliseksi. Kuten se kettu Pikku Prinssissä sanoin: "Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä..."

Onneksi pohja uuteen on jo kohtuullisen vahva, tai niin ainakin kuvittelen. Sen pitäisi helpottaa tätä matkan jatkamista. Ja sitten niiden hyviksi havaittujen keinojen, joiden avulla ponnistin vauhtiin aikaisemmin. On yksinkertaisesti keskityttävä olennaiseen, omaan itseen ja hyvinvointiin, se vahvuus löytyy minusta, on oltava taas onnellinen, löydettävä se oman pään sisältä, omasta itsestä, ei mistään ulkoisesta tai itsestä irrallisesta, niin ajattelen. Onko vauhdin uudelleenottamisen välttämättömyys sitten pettymys? On, mutta samaan aikaan tiedän, että tämän labyrintin selvitettyäni olen taas aiempaa vahvempi, entistä kyvykkäämpi, sen odotetun uuden elämän aloittamiseen.