Anna tuulen puhdistaa

Kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa, niil on liikaa mistä valittaa
ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Nosta kasvot ylös sateeseen, katso lintujen lentoa
ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee ohi kaupungin
silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata
Sun aika kukkaan on puhjeta, kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Tehosekoitin: Maailma on sun
JK klo 21:28: Ja sitten vielä se parempi, ihan oikea versio: Maailma on sun

Uutta vauhtia taas

Joskus ihmettelin eroonpäätyneiden puheita monivuotisesta yksinolosta ja siitä, miten "fläsäreitä" tulee vielä vuosien jälkeenkin. Sanoipa joku joskus, että kymmenen vuotta siihen menisi päästä ns. kuiville, että niin pitkään mennyttä elämää riittäisi prosessoitavaksi. Kuulostaa järjettömän pitkältä ajalta, mutta sitten toisaalta, jos sitä mennyttä on rakennettu, kuten meidänkin kohdalla, lähes 20 vuotta, niin ihmekös tuo?! Mutta pitkältä ajalta se tuntuu, ja toisinaan olen kovin malttamaton; olisi niin mukavaa jo olla jossakin muussa vaiheessa kuin keskellä jotakin "prosessia".

Kortit: www.hidastaelamaa.fi

Eropäätöksestä on nyt runsas kaksi vuotta, X:n kotoamuutosta vajaa kaksi. Silti tuntuu, että aikaa olisi kulunut jo paljon enemmän (etenkin, jos sitä mittaa hänen aikaansaannoksillaan). Nämä noin kaksi vuotta voisi piirtää tiekartaksi, johon merkitsisi aloituspisteen ja sitten tavoitteen, sen, missä toivoo olevansa tai aikoo olla määräajan kuluttua. Lähes reaaliaikaisesti karttaan voisi piirtää myös sitä vivahteikasta polkua ylä- ja alamäkineen, mitä olen tarponut. Löydettävissä olisi keinot ja selitykset, miten missäkin vaiheessa toimin ja miksi elämänvaiheet näyttivät milloinkin siltä, miltä ne näyttivät.

Selvää on, että ylä- ja alamäkiä on ollut. Alkuun elämä tuntui pelkältä alamäeltä, minkä jälkeen löytyi pitkähkö tasainen vaihe. Se vahvisti minua aloittamaan kaivautumisen tuhkan seasta päivänvaloon. Matkan varrelle voisi, ilmiselvästi nyt näin kokemuksen perusteella, merkitä niinikään X-määrän etappeja, saavutettuja välitavoitteita, joita sitten vuosien päästä voisi muistella... Sellaista Angry Birds -livepelaamista tämä vähän on; tasolta toiselle ja välillä tulee vastaa sikoja ja vihaisia lintuja, mitkä hidastavat etenemistä kohti maalia.

Myönnän, että saatoin tuudittautua ajatukseen, että olen jo ns. selvillä vesillä, ja yllätyin itsekin, millaisen notkahduksen koin tässä viimeisten viikkojen aikana. Ei kaikki ollutkaan ihan sitä, miltä se näytti, sen enempää oman pääni sisällä kuin yleisesti. Matkaa on vielä jäljellä. X:ään liittyvät tapahtumat eivät kertakaikkiaan saa vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Entisestä on irrottauduttava edelleen, entisten puolisojen välinen ystävyys ei voikaan olla niin syvää kuin kuvittelin. Ja se saa minut hiukan surulliseksi. Kuten se kettu Pikku Prinssissä sanoin: "Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä..."

Onneksi pohja uuteen on jo kohtuullisen vahva, tai niin ainakin kuvittelen. Sen pitäisi helpottaa tätä matkan jatkamista. Ja sitten niiden hyviksi havaittujen keinojen, joiden avulla ponnistin vauhtiin aikaisemmin. On yksinkertaisesti keskityttävä olennaiseen, omaan itseen ja hyvinvointiin, se vahvuus löytyy minusta, on oltava taas onnellinen, löydettävä se oman pään sisältä, omasta itsestä, ei mistään ulkoisesta tai itsestä irrallisesta, niin ajattelen. Onko vauhdin uudelleenottamisen välttämättömyys sitten pettymys? On, mutta samaan aikaan tiedän, että tämän labyrintin selvitettyäni olen taas aiempaa vahvempi, entistä kyvykkäämpi, sen odotetun uuden elämän aloittamiseen.

Pitäisikö tyhmyydestä sakottaa?

Jos, niin myös minulle sakko pitäisi kirjoittaa. Ai, miksikö?

Koska oivalsin tänään erään omaan elämääni liittyvän keskeisen hyvinvointitekijän, minkä olin UNOHTANUT tyystin. Unohtanut!! Olin unohtanut urheilla, liikkua ja hikoilla, ja sen vuoksi oloni oli kuin vieroitusoireista kärsivällä konsanaan. En muistanut, että olin liikkunut läpi vuoden 3-5 kertaa viikossa, ja nyt touko-kesäkuun aikana kiire ja paljon tekeminen oli syrjäyttänyt liikkumisen, tarpeen hikoilla ja nauttia endorfiiniryöpystä. Ja siksi olin nyt kuin yksi Alien, millaiseksi en mielelläni tunnustaudu... Kyllä, en voi pitää itseäni kuin tyhmänä.

Tänään sitten korjasin tilanteen ja kävin hölkkäilemässä reilun tunnin verran. Ja voi, miten taivaalliselta oloni sen jälkeen tuntuikaan. Alkuillasta vielä ystävien tapaaminen, ja avot: Eipä tarvitse unta odotella tänä yönä, on nimittäin rentoakin rennompi olo juuri nyt. Ja hyvä. On siis myönnettävä addiktioni liikuntaan ja pidettävä jatkossa huoli siitä, ettei näin pitkiä taukoja enää tule.

Väsymys, tyhjyys ja ystävyyden onni (niin ja Tinder)

Puskettuani kevään aikana toistasataatuntia ylitöitä, tuntuu reilun seitsemän viikon tauko töistä ansaitulta. Viime kesäisestä poiketen loma ei ole kuitenkaan alkanut yhtä riemukkaissa ja vapautuneissa tunnelmissa, ei sellaisissa, mitä odotin. Olen kamalan väsynyt; työntäyteisestä (mutta hurjan mukavasta) keväästä, täyteen ahdetusta (mutta hurjan mukavasta) touko-kesäkuusta sekä suuresta (ja odotetusta) elämänmuutoksesta, uuteen kotiin asettumisesta ja entisestä (avioliiton aikaisesta) luopumisesta/irti pääsemisestä/irti päästämisestä/vapautumisesta (miten sen nyt ottaa).

Jo yksikin näistä kolmesta olisi riittänyt, mutta luonteelleni tyypillisesti "täysillä päin betoniseinää" sopi paremmin. Otin sitten sen, ja nyt pää tuntuu jotenkin tyhjältä, voimat poissaolevilta. Tekisi mieleni vaan olla, istua paikallaan, nukkua sitä kaikkea pois, mutta en voi. Lapset ovat odottaneet tätä hetkeä, kun äiti jää lomalle, eikä silloin auta se, että " äiti on nyt vähän väsynyt" (ja "rahaton"), kun on perheen ainoa aikuinen ja äiti, sitä vaan ei voi. Tosin kuopukseni keksi tänään siihen mielestään mainion ratkaisun: "ota sulle mies!". Voi, kun se olisikin niin helppoa, ottaisi vaan ja sitten kaikki olisi ihanaa ja kivaa. Voi, kunpa...

Onnekseni ystävät ja rakkaat ihmiset ympärillä tuntuvat aktivoituvan aina ja juuri oikeaan aikaan, niin myös tänään. Sain itkeä suuria elefantin kyyneleitä ystäväni olkaa vasten, valittaa hetken (tai oikeastaan vähän enemmänkin) sitä, miten maailma murjoo ja on epäoikeudenmukainen, ja sain myös syödä valmiista pöydästä laittamatta itse juuri tikkuakaan ristiin. Lapset hän ruokki siinä samalla, ja oli korvana ja selkänä, elämää suurempana tukirankana hetken aikaa. Kiitos <3 Ja sitten minulle tuli väsymys, sellainen, mikä vie puhekyvyn mennessään ja seisauttaa silmät paikallensa. Olisipa sillä hetkellä voinut kallistaa päänsä ja nukahtaa unen vietäväksi.

Kun X oikein sai (saa) itsetuntoni romutettua ja oloni tuntumaan kurjalta, aktivoin jälleen Tinderin, pientä mielenvirkistystä löytääkseni. Tinder ei ole ollut minulle mikään autuaaksi tekevä paikka, vain ajanvietettä. Pitkälti ne harvat kuvat, jotka oikealle klikkaan eivät tuota matchia, ja nekin jotka sellaisen saavat aikaan, jäävät passiivisina roikkumaan ja odottamaan "sitä jotakin". Olen periaatteesta päättänyt olla aloittamatta yhtäkään keskustelua, sillä muutamat aloittamani ovat vetäneet nekin vesiperän, usein minun aloitteestani. Valitettavasti. Tunnustaudun hyvin ronkeliksi, enkä ole kiinnostunut pelaamisesta. Sitä siis usein saa, mitä tilaa. No, eilen eräs "match" aloitti kuitenkin viestittelyn poikkeuksellisen nopeasti, enkä nähnyt syytä olla vastaamatta. Ensituntumalta mukavan ja fiksunoloinen tyyppi, mutta aika sitten näyttää, saako viestittely jatkoa ja johtaako se johonkin... Mielenvirkistystä, sitähän olin etsimässä... ja aika pienellä se nyt syntyy, myönnettäköön, muutaman viestin vaihtamisesta tällä kertaa.

JK/ Kiitos, Eronnut Mies siellä viereisellä polulla, blogini vinkkaamisesta lukijoillesi, ja lämmin kesähali sinulle.

Voiko vitutukseen kuolla?

Kiitos, Paavo Väyrynen, tästä monimerkityksisestä lausahduksesta, jos se sinun suustasi lähti liikkeelle; Niin muistelen ainakin. Sillä tarpeeseen tuo tuli. Teen yleensä parhaani välttääkseni rahvaanomaista kiroilua, mutta nyt on myönnettävä, että pinnani on viritetty sellaiselle taajuudelle, että olisi vain viisainta teipata suu kiinni ja kaivautua peiton alle odottamaan parempia aikoja.

Vaikuttaa siltä, että entinen mieheni, lasteni isä rikkoo hyvät välimme, kenties tahtomattaan, mutta melkoisella todennäköisyydellä. Mies on kyvytön rahankäsittelijä ja näyttää nyt tekevänsä kaikkensa selityksineen, että minä joutuisin hänen ahdinkonsa maksumieheksi. On täysi työ pitää itsensä selväjärkisenä ja vältellä sitä suurempaa V:sta, kun toinen hakee perusteluja perustelemasta päästyään sille, ettei hänen tarvitsisi vuoroviikkovanhempana osallistua lastemme kustannuksiin millään muotoa.

Vietä tässä nyt sitten ansaittua kesälomaa ja nauti lasten seurasta, kun tilanne isänsä kanssa on tolalla, jollaista ei hetkeen ole koettu.

Perkele. Ei muuta.

Kolmas päivä

Kolmas päivä juhannusta horjuttaneen uutisen jälkeen alkoi hiukan, jos voisin sanoa, hämmentyneissä merkeissä. Heräsin lähes 11-tuntisilta yöunilta tokkuraisena: Uni, joka herätti minut uuteen päivään oli todellinen osoitus alitajunnan mahtavasta voimasta käsitellä sitä, mihin päivätajunta ei kykene.

Uni johdatti minut takaisin sinne, mistä vielä puolikas kuuluu minulle. X ja hänen uusi puolisonsa olivat asettuneet sinne asumaan, ja talossa järjestettiin jonkinlaiset juhlat. Olin paikalla joko kutsuttuna tai kutsumattomana vieraana. Juhlien ollessa ylimmillään talossa syttyi kuitenkin useampi tulipalo. X ja hänen nuorikkonsa olivat jo vetäytyneet untenmailla, eivätkä heränneet tulipaloon. Ilonpitoa jatkanut juhlaväki ei sekään reagoinut vaaraan, jolloin minun tehtäväkseni jäi toimia tilanteen vaatimattomana sankarina. Sain huolehtia alkusammutuksesta sekä talonhaltijoiden herättämisestä talossa. Kaiken tohinan keskellä tein myös havainnon, ettei talon ylläpidosta ilmiselvästi oltu huolehdittu "tilanteen vaatimalla" tavalla lähtöni jälkeen...

Vuoden pisimmän päivän aamu valkeni tuon vivahteikkaan yöseikkailun jälkeen aurinkoisena ja edellispäiviä lämpimämpänä. Oloni oli kevyt ja hyvä, melkein hämmästyttävän hyvä, edellisiin postauksiini verrattuna. Paha mieli, "ahdistus" ja epätoivo oli jälleen selätetty, nyt unen avustuksella. Mokomat tunteet kuvittelivat taas kaatavansa minut, mutta ähäkutti, eivätpä onnistunut tälläkään kertaa, sillä mä olen niiiii-iän vahva! (Hih-hih!)

Häilyviä oloja

Ihmisen mieli on kummallinen. Hetki sitten, kesken raukean ja hyväntuulisen juhannuspäivän, sain itseni kiinni ajatuksesta, mitä jos en enää kelpaakaan kellekään. Ja mitähän lapsetkin minusta ajattelevat... Isänsä on edennyt uudessa elämässään jo pitkälle, ja lapset selkeästi nauttivat siitä, vaikka sitä välillä hieman vieraana pitävätkin. Sen sijaan äitinsä, elää nelikymppisen naisen suhteellisen tasapainoista elämää ja sinkkunaisen arkea aina silloin, kun lapset ovat vuoroviikkoansa toisessa kotona, pääsemättä siinä kuitenkaan seuraavalle levelille, osin omasta tahdostaan. Näyttäydynkö siis lapsilleni epätoivoisena tai ei-haluttavana naisena, josta kukaan mies ei ole kiinnostunut riittävästi? Ja mitä jos oikeasti olen kaikkea sitä? Apua...

Johanna Kurkelan rakkauslaulu sen kaipuun taas nosti pintaan, toisen ihmisen ikävän ja kosketuksen tarpeen, joista sinkkunainen jää paitsi. Kesälomaakin kun olisi niin mukava viettää yhdessä jonkun erityisen kanssa, tehdä kaikkea sitä, mitä Facebook-päivitykset tähän aikaan vuodesta pullistelevat... No, kesä on onneksi vasta aluillaan, ja kesähoroskooppinikin lupasi kaikenlaista piristävää ihan syksyyn saakka. Yksinolemiseen juuri nyt tympääntyneen sinkkunaisen viimeiset toivonrippeet: Voisiko ennustus pitää paikkansa?

Juhannus on meillä herttainen

Olen aiemminkin kirjoittanut vahvasta intuitiostani, niin myös tämä kirjoitus perustuu osin siihen, sillä jälleen kerran sen kuunteleminen osui oikeaan.

Touko-kesäkuun viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä, mistä johtuen koen itseni myös kovin väsyneeksi ja uupuneeksi juuri nyt. Sarja viimeisiä irtirepäisyjä menneistä vuosista kävi toteen, ja viimein olen myös fyysisesti lähes vapaa: Nyt saan elää lasteni kanssa uudessa kodissa, minkä energia on historiastani puhdas ja sen ilma helppoa hengittää. Se tuntuu hyvältä ja nimenomaan kodilta. Mutta muuten pää onkin vielä varsin sekaisin kaikesta myllytyksestä. Onneksi aikataulut osuivat mainiosti yhteen eri asioiden kanssa: aloitin juhannukselta myös piiiit-kän lomani. Ja loma, se on ihmisen parasta aikaa.

Ja sitten siihen intuition kohtaan: Kuten usein, niin myös tällä kerralla yksi irtipäästäminen johti väistämättä myös toiseen. Uuden kodin lisäksi menneisyys (täsmällisesti X) onnistui sekoittamaan päivän tunnelman: Lasteni isä nimittäin otti suuren askeleen uudessa elämässään ja rengasti naisensa, mihin hänellä tietenkin on oikeus. Silti en jaksa olla ihmettelemättä miehen kykyä, halua ja tarvetta juosta suhteesta toiseen, etsiä elämänkumppania rinnallensa ja perustaa yhteistä kotia pian entisen pitkän suhteensa jälkeen (tai no pian ja pian, onhan avioliitostamme jo toki aikaa vajaa kaksi vuotta). Liikkuvasta junasta toiseen hyppääminen osoittaa ihmisessä tietynlaista kyvyttömyyttä olla yksin itsensä kanssa, selvitä ilman toisen välitöntä tukea. Minulle tuo taito merkitsee hyvin paljon, ja on onnistuneen parisuhteen ehdoton edellytys. Riippumattomuus, itsenäisyys ja kyky olla takertumatta luovat edellytykset paremman rakentamiseen, kuin kyvyttömyys itsenäiseen elämään. Ja miten tämä kaikki liittyy intuitioon, niin tulin kysyneeksi asiaa sattumalta X:ltä tässä muutama päivä sitten. En saanut häneltä kysymykseeni vastausta, jolloin tiesin, mitä tuleman pitää.

Kaikessa herttaudessaan tämä Juhannusuutinen hämmensi ja nosti kyyneleet silmiini. Hetkeä aiemmin olin ehtinyt miettiä ja surra sitä, miten vähän menneisyytemme, kaikki lähes 20 vuotta, merkitsi entiselle puolisolleni: Niin paljon, ettei hän edes vihkisormustaan halunnut lapsille säästää. Paha tunne koversi sisintäni, mutta nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oloni alkaa helpottaa. Tämä, jos mikä, on todellinen irtipäästäminen, uuden elämän alku ja sen ensimmäinen askel. Tai yksi niistä. En tiedä, mitä minun nyt tulisi tuntea, hyvää vai pahaa, iloa vai surua. Silmäni ovat kuitenkin auki ja sydän avoin tulevaisuudelle. Menneisyys ei enää ole taakka selässäni.

Aika nostaa jalat kohti kattoa - iloista ja kepeää Juhannusta!

Kissa nostaa itse häntänsä

Jos olisin kirjoittanut tämän päivityksen neljän tuntia sitten, otsikko olisi voinut olla jotakin muuta, kuten "Paha sinut perikööt" tai "Nautitko todella tuosta, mitä teet..." Onneksi yksi kokous pukkasi väliin, niin ajatukset ja tunteet ehtivät tuulettua ja tuuli kääntyä toiseksi. Onneksi.

Monesti olen maininnut jotakin menneestä elämästäni ja suhteestani X:ään sekä asiasta, mistä emme ikinä kykene sopuisasti neuvottelemaan tai edes keskustelemaan, rahasta. Niin oli myös tänään ja on kai edelleenkin. Pahoitin mieleni, melkein loukkaannuin. Ehdin jo katua, miksi ikinä ihastuinkaan ja rakastuinkaan tuohon mieheen, jota sittemmin kutsuin aviomiehekseni ja lasteni isäksi. Viha pyörähti hetken verran kylässä, muistutti elämän realiteeteista ja tilapäisestä halustani katkaista kaikki hyvä ja olemassaoleva tuohon ihmiseen. Onneksi sentään en ehtinyt sitä tekemään. Silti toivoisin, että minun ei tarvitsisi olla hänen kanssaan tekemisissä lainkaan, ja samaan aikaan tiedän, että joudun tekemään niin siihen saakka kunnes "kuolema meidät erottaa". Toisaalta, onhan hän myös hyvä ystäväni.

Onneksi on aika, ja onneksi se kulkee eteenpäin ja tuo tullessaan aina jotakin parempaa, niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikajänteellä. Ihana Valovuosi tunki eetteristä suoraan korvieni kautta sydämeeni, ja muistutti siitä, että en minä kaikkea sitä ole, millaiseksi X saa oloni välillä tuntumaan omaa pahaa oloaan ja ahdistustaan purkaessaan tutulle ja turvalliselle taisteluparille.

Aurinkokuningatar

"Sussa on voimaa! ja sä olet kaunis! ja sä olet vapaa! kuin Metsäkauris! tää hetki on ikuisuus ja sussa kaikuu avaruus sä olet kaikki! sä olet kaikki! sä olet kaikki, joka mut nostattaa ylös, ja vaikken sua ehkä koskaan saa niin muistan luunapin otsassani ja taakan niskassani jotka sä poistatit sä oot aurinkokuningatar! luomisen jumalatar! etkä pyydä edes kumartamaan mun makuun huomisen Jumalatar! Ja ku astut huoneeseen kiitän niitä jotka on luoneet sut ja kun liuvut mun luokseni tiiän ettei kaamosta vuoteen tuu ei tuu, ei tuu, ei tuu, ei tuu EI!

Sussa on voimaa! ja sä olet kaunis! ja sä olet vapaa! kuin Metsäkauris! tää hetki on ikuisuus ja sussa kaikuu avaruus sä olet kaikki! sä olet kaikki! Sä olet kaikki, yksinkertasesti mulla sekoaa pää jos sua en saa messii sä oot yhtäku elämän ilo ja sun suudelma deevitamiinia kilo! sä oot aurinkokuningatar! luomisen Jumalatar! jos saan hetken ees olla sun kaa saat vuodeksi murheeni unohtamaan et oo sunnuntaiaamulle laastari en eti rauhaa rikkaut en onneakaan! sillon ku saan olla kanssasi ja vielä kysyt että tulisinko morjestamaan joo tuun! Joo tuun! JOO TUUN! Morjesta vaan! 

Sussa on voimaa! ja sä olet kaunis! ja sä olet vapaa! kuin Metsäkauris! tää hetki on ikuisuus ja sussa kaikuu avaruus sä olet kaikki! sä olet kaikki! Oot aurinkokuningatar, lämpö myrskyn silmässä Oot aurinkokuningatar, valonsäteitä pilvessä Aurinkokuningatar mun makuun! Aurinkokuningatar! Kunpa aina sä voisit olla mun! Sussa on voimaa! ja sä olet kaunis! ja sä olet vapaa! kuin Metsäkauris! tää hetki on ikuisuus ja sussa kaikuu avaruus sä olet kaikki! sä olet kaikki! iijeeijeeea!!"