Vuoden kierto

Isänpäivä. Toiset päivistä vaativat enemmän happea kuin toiset, vaikka elämä onkin jo melko mallillaan. Olen onnellinen, ja silti, tänään, haikeus sävyttää mieltäni. Laitoin lihakastikkeen eilen illalla leivinuuniin. Täällä ei tänään ole ketään sitä syömässä kanssani, mutta hyvää sitä varmasti tuli. Olisi kelvannut isänpäivän juhla-ateriaksi. Onneksi arkenakin täytyy syödä! 😄

Fyysisen eron vuosipäivä lähestyy. Tänään on ensimmäinen isänpäivä ilman lapsia ja lasten isää. Kuukauden päästä on ensimmäinen joulu ilman lapsia ja sen jälkeen vielä vuoden vaihde. Hiljaa mielessäni kuitenkin tiedän, että kun vuosi vaihtuu seuraavaan, olen jaloillani enemmän kuin koskaan.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut nauttimaan hetkistä, ja olemaan suunnittelematta ja kontrolloimatta tulevaisuutta entiseen tapaan. Muutos on tehnyt hyvää. On aikaa antaa ajan kulua, aina ei tarvitse tehdä mitään, olla sosiaalinen tai riittävä. Riittää, että on itselleen läsnä ja valmis kohtaamaan tunteensa ja ajatuksensa. Istua aloillaan, juoda kuppi teetä, antaa sävelten siirtyä tajunnan läpi korvasta toiseen. Niin on hyvä nyt. Toisaalta voin mennä ja tehdä asioita juurikin niin paljon kuin sieluni sietää. Mahdollisuus valita on tullut elämäni tietoiseksi sisällöksi.

Se liittyy myös uusi mies -projektiini, jos sellaista nyt on edes olemassa. Olen suhteellisen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin, vähemmän kuitenkin todellisessa elämässä. Kokemukset ovat olleet hyviä tai vain kasvattavia. Elämäni miestä, herrasmiestä, en silti vielä ole kohdannut. Uskoni hänen tapaamiseensa, jonakin päivänä jossain, vahvistuu kaikesta huiolimatta. Käsitykseni siitä, mitä uudelta suhteeltani odotan, alkaa olla selkeä. Onko se sitten realistinen, kukapa tietää?! On joka tapauksessa tehnyt hyvää kohdata kauneutta, hyvyyttä ja kohteliaisuutta, mikä kohdistuu itseen. Naiseuteen liittyvä itseluottamukseni on vahvistunut sen murskauduttua avioliittoni viimeisinä vuosina ja eron myötä lähes olemattomiin. Tuntuu mukavalta huomata, että kelpaan monelle ihan vaan tällaisena kuin olen. Ja silti minun ei tarvitse miellyttää ketään. Voin valita, kenen seurassa haluan jatkaa tutustumista, ja jos yksinolo tuntuu paremmalta, voin antautua sille.

On sunnuntaiaamu. Aamu? Kello on kohta 13. Aamuteeni on vielä kesken. Suihku kutsuisi, en vaan ole vielä sinne ehtinyt. Kroppa huutaa liikuntaa, jalan vamma estää suuremmat ponnistelut. Psykofyysinen ihmisolemus on juurikin nyt tässä. Lapset palaavat kotiin iltapäivällä. Elämä on läsnä.

Hyvää alkavaa viikkoa!