"Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään."
Kukkurukuu - Mariska
Vuosi sitten sain vastauksen pitkään mieltäni kaihertaneeseen ja usein esittämääni kysymykseen: Rakastatko minua vielä vai et.
Varsin pitkältä tuntuneen, vuoden kierron läpikäyneen, prosessin aikana olen tutustunut itseeni uudelleen, nähnyt oman elämäni toisenlaisessa valossa, pelkoineen, syövereineen ja tunnemylläköineen. Olen myös päässyt kokemaan, miltä tuntuu nostaa pää esiin tuhkan seasta ja valmistautua uuteen lentoon. Matka on sitten lopulta ollutkin hyvä kokemus, vaikka aika ajoin olin valmis heittämään hanskat tiskiin, ja toteamaan, että kaatukoot, kun kerran kaatumaan on lähtenyt.
Matka on ollut myös hyvin opettavainen. Viime päivinä olen käynyt läpi tunteita tilanteessa, jos X "ajaa ystävä- ja sukulaispiiriin sisään" uutta nuorikkoansa. Mietteliääksi ei siis enää ole pistänyt se, että hän on nyt uuden onnensa löytänyt, vaan se, millaisena minut nähdään ko. porukoissa sen jälkeen? Mikä on minun asemani? Putoanko pois jostakin? Lakkaanko olemasta? Onneksi myös vastauksia alkoi löytyä lähes yhtä nopeasti kuin kysymyksiä syntyä. Tuttu joukko miehiä ja naisia tervehti minua kuten ennenkin tavatessamme eräässä lähtötilanteessa - jokainen heistä halasi, joka, myönnettäköön, yllätti positiivisesti. En enää määrittynytkään entisen puolisoni kautta, vaan olin jotakin ihan itsenäni.
Tämä oli herättävä kokemus: miksi ajattelin, etten olisi enää merkityksellinen joillekin sellaisille ihmisille, joille sitä olin aiemmin ollut, eromme jälkeen?! Päädyin siihen, että ilmeisesti sitä särkyy niin syvältä sirpaleiksi, että myös suhde toisiin ihmisiin on käsiteltävä uudelleen - mitä sellaista minussa on, että olen tärkeä tai merkityksellinen joillekin myös ilman puolisoani. Eikö olekin kummallista? Naimisissa ollessaan sitä kuvittelee olevansa kaikenlaista huomaamatta, että itsetunnossa tai minäkuvassa on särö, joka pitää korjata, vaikka sitten eron kautta.
Tulevaisuus ei enää ole jotakin, mitä ei ole olemassa. Tulevaisuus on, ja teen sitä itse aktiivisesti kaiken aikaa. Olen oman tulevaisuuteni tekijä. Ja se tuntuu järjettömän hyvältä. Pudonneet narut ovat jälleen käsissäni ja tiedän, en pelkästään usko, että pärjään elämässäni vastedeskin. Tämä koettelemus ei minua kaatanut ja tuskin enää kaataakaan. Kolhii se mokoma jatkossakin, mutta eikös se ole normaalia meille kaikille!
@ThePlaceIlove - BecauseI'mHappy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti