Ajattelin kirjoittaa rivin tai kaksi, ellei se muutu jopa muutamaksi...
... Vaan ei muuttunut. Sanottavaa olikin kovin vähän. Mietin, että pitäisikö lopettaa nämä jorinat tähän. Avioero alkaa olla puitu.
Kuukauden päästä olen ollut puoli vuotta virallisesti... vapaa. Matka vapaaksi pitkän ja hyvän avioliiton jäljiltä on ollut niin ikään pitkä, vaiherikas, mutkikas ja jyrkkä - pääsääntöisesti vain yhteen suuntaan. Viimeiset kaksi vuotta on myös satuttanut, haavoittanut ja jättänyt jälkensä, mistä ei vielä ole välttämättä täyttä selkoa. Onneksi matka on myös vahvistanut, korjannut ja lopulta eheyttänyt. Vapaus vaikuttaisi olevan hintansa väärtti, sitten kuitenkin. Olen tällä hetkellä enemmän oma itseni kuin vuosiin - mihin kadotinkaan jotakin niin itseeni kuuluvaa, ja miksi. Siksikö, että yritin miellyttää, hoitaa ja hoivata, aliarvioiden sinua omien heikkouksieni edessä. Pelkäsin menettämistä koko liittomme ajan. Nyt olen kohdannut pelkoni, ja kasvanut siinä, siitä, noussen vähitellen sen yläpuolelle - pelko on selätetty ja hallinnassa. En pelkää enää.
Minä pärjään. Voin hyvin. Nautin elämästä. Olen myös ihan onnellinen. Ei elämä täydellistä ole, mutta riittävän hyvää tähän elämänvaiheeseen. Suhde X:ään alkaa olla kunnossa. Keskusteluyhteys toimii, lasten asiat hoituvat mutkitta. On asioita, joista emme keskustele, mutta ne eivät enää kuulu sinulle eikä minulle. Olen hyväksynyt erillisyytemme. Näin on nyt hyvä. Liittomme kävi loppuun, juovutti ja sai toimimaan väärin monella tapaa. Nyt olen löytänyt omat rajani, tai ainakin luulen niin. Yksin on ihan hyvä olla. Se ei ahdista, eikä toisaalta liiaksi riemastutakaan - että siihen tottuisi, nimittäin, sillä en minä sitä tavoittele. Uskon, että prinssi valkealla ratsullaan löytää minutkin jonakin päivänä. Sitten, kun aika on. Ja sitten yksinäisyys saa väistyä, yksinolosta en luovu silloinkaan. Enkä kaikesta siitä omasta ja henkilökohtaisesta, mikä saa minut voimaan näin hyvin. Toistan siis, paremmin kuin vuosiin.
Olen elossa taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti