Tänään huomasin potevani jotakin sellaista tunnetta, mikä muodostui samoista elementeistä kuin esimerkiksi katkeruus, viha tai mustasukkaisuus. Niistä ei kuitenkaan ollut kyse. Kyse oli lapsen joulunajan koulutapahtumasta, jonne lasten isä kertoi tulevansa nyxänsä kanssa. Luvassa olisi siis ilta, jossa exä istuisi sulassa sovussa nyxänsä ja exänsä kanssa ihastelemassa lastensa osaamista. Miten vastenmieliseltä tuo ajatus taas hetken aikaa tuntuikaan. Minun lapseni. Minun, ei hänen. Siis exän nyxän. Mitä ihmettä hän tunkeutuu minun elämääni exäni kautta, niiden asioiden äärelle, jotka ovat minun. Ja lasten isän.
Ja täsmälleen samaan aikaan se toinen minussa kolkutti olkapäälleni muistuttaen, että eihän minulla ole tuota naista kohtaan oikeastaan ensimmäistäkään negatiivista tunnetta, eihän hän ollut syypäänä eroomme. Hän vain löysi miehen, joka sattui vielä silloin olemaan muodollisesti naimisissa kanssani, aiheuttamatta kuitenkaan sitä tapahtumien ketjua, mikä tuohon kohtaamiseen nähden oli joka tapauksessa oleva väistämätöntä.
Kummallinen on ihmisen mieli. Eronneen naisen mieli vielä kummallisempi. Puhumattakaan äidistä, joka yhtä aikaa haluaa omistaa omansa ja antaa heidän lentää vapaasti. Eihän muut turvalliset aikuiset haitaksi heille olisi. Sen tiesin ja silti jostain syvältä mieleni uumenista osa minusta valmistautui hyökkämään, puolustautumaan, taistelemaan, pitämään omistaan kiinni. No, onneksi pahin tilanne laantui ilman sen suurempia välikohtauksia, pian heti jo tunnevyöryn alkamisen jälkeen. Ja loputkin siitä on taltutettavissa ilman verisiä yhteenottoja. Tiedän hänen kohtelevan lapsiani rakastavasti ja aikuisena vailla tarvetta ryhtyä äitipuoleksi. Tiedän, että lapseni pitävät hänestä. Ja miksi eivät saisi pitääkin, jakaahan hän elämänsä ja arkensa jo pitkälti heidän isänsä kanssa. Sellaista uusperhearkea. Ehkäpä se tunne todella juontaa juurensa minusta, jostakin siivoamattomasta pääni sisällä.
"Tarvitset voimaa vain silloin, kun teet jotain vahingollista. Muulloin rakkaus riittää saamaan asiat valmiiksi." Niin. Voisiko sitä paremmin enää sanoa. Eikä niitä laatikoitakaan tarvitse enää pohjia myöten purkaa, pintavilkaisu usein jo osoittaa sen sisällön tarpeellisuuden. Yleensä sen tarpeettomuuden.
Täällä nyökytellään, vaikka lapsettomana en voi kuin arvailla millaisia tunnekuvioita tuollaiset tilanteet aiheuttavat. Jos omaa mieltään oppiikin ohjaamaan, niin lapsiin kohdistuvan suojeluvaiston taltuttaminen lienee todellinen työvoitto näissä tilanteissa. Onnittelut onnistumisesta!
VastaaPoistaJotain pieniä aavistuksia vastaavasta tunnejumpasta ehkä tunsin, kun kissani oli entisellä hoidossa pitkän työmatkani ajan. Hän julkaisi somessa kuvia katista vanhassa kodissani, jossa näkyi jo uuden tytön läsnäolo ja ensimmäinen mieleni reaktio oli "tuokaa se kissa heti pois sieltä". Vaikka tiesin, että parempaa hoitoa katti siellä nyt saa kuin silloin, kun entiseni vielä vietti kiireistä poikamieselämää.
Tuostahan siinä on kyse, jonkin entisen yhteisen jakamisesta uudessa kontekstissa. Puh. Että näitä asioita ja niiden juonteita pitääkin olla paljon ja kaikkialla. Jospa vaan voisi olla ja elää vapaana siitä kaikesta... Toisaalta, ehkä myös oma rakas oikaisisi tätä lievää vääristymää ajattelussani? Tiedä tuota. Jäljellä on enää pientä jälkimaininkia, joten kyllä, ehkä kyse on työvoitosta. Sittenkin.
Poista