No siinä se nyt seisoi. Silmieni edessä. Etsitty, kadonnut totuus. Se, mitä polun tässä vaiheessa pitikin kai löytää.
Lueskelin ystävältäni saatua kirjaa "Johdatuksessa", jossa Niina-Matilda Kuusisto kirjoittaa seuraavasti (s.38):
"Siinä se tuli, niin monien kompastuskivi ihmissuhteessa oikein järkäleenä. Aivan kuin suhteessa toisen tehtävä olisi auttaa toista olemaan jotenkin parempi. Pyh! Aivan täysin typerä ajatus. Ihan suututti oma tyhmyys. Naisen ja miehen oli tarkoitus puhaltaa tuli toisiinsa ja ylistää pelkällä olemassaolollaan sitä, mikä toinen oli. Tarkoitus ei suinkaan ollut hönkiä toisen tuleen asioita, joita hän ei omakseen kokenut ja sitten vielä kummastella, miksei toisen tuli palanut. Pyyteetön puhdas rakkaus sellaisenaan oli todella tärkeä. Oli tähdellistä rakastaa toista aivan juuri ja jetsulleen sellaisena kuin hän oli."
Kuten sanottu, ei tähän paljoa lisättävää ole. Aika pitkälle tai syvälle olen jo ehtinyt tässä vuoden aikana peruuttaa, mutta vielä näköjään löytyi ulottuvuus, joka kosketti. Osui ja upposi, sanotaan.
Nöyräksi tämä erosta eroon -prosessi todella opettaa. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun koko soppa on puitu ja pinottu siihen vaiheeseen, että on valmis jatkamaan elämäänsä - hiukan uudenlaisen eväspaketin kanssa. Mitähän siitä mahtaa tulla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti