Jäin kiinni itselleni ihan kummallisesta tunteesta - en tiennyt, että sekin kuuluisi käydä läpi eroprosessi aikana. Ilmeisesti näin kuitenkin on, sillä en tiedä, mistä muusta olisi kysymys.
Vuoroviikkoisena vanhempana aikaa itselle jää luvattoman/pelottavan/järjettömän/tarpeettoman paljon. Jotenkin tuntuu varkaalta käyttää itseen aikaa niin paljon, kun sitä lopulliseen eroon asti käytti itseensä vain vähän, ja paljon ellei jopa erittäin paljon lapsiin ja perheeseen, kotiin. Nyt tuo kaikki tulee tehtyä viikossa ja sitten on se toinen mokoma lähes sataprosenttisesti itselle. ITSELLE! Nelikymppisenä naisena voin tehdä puolet vuodesta mitä haluan. Ei tarvitse pyydellä lupia, tuntea huonoa omaa tuntoa eikä jättää tekemättä tai menemättä. Se tuntuu kummalliselta.
Nyt kun sitä kuitenkin on harjoitellut jo jonkin aikaa, olen oppinut myös nauttimaan omasta ajasta. Koti pysyy siinä kunnossa, mihin sen aamulla lähtiessään tai illalla nukkumaan käydessään jättää. Pyykkiä tarvitsee pestä vain harvakseltaan. Ruokaa ei tarvitse ehkä laittaa lainkaan, jos on sattunut evästämään riittävästi lounasaikaan. Voi pyörähtää siellä tai täällä silloin kun tuntuu siltä. Voi nukkua pitkään tai olla nukkumatta. Voi harrastaa tai olla harrastamatta. Käydä jossakin tai olla käymättä. Tulla kotiin tai olla tulematta. Omalla tavallaan se on aika hauskaa - onhan moisesta "vastuuttomuudesta" aikaa jo lähes 20 vuotta. Oh-hoh.
Samaan aikaan, kun siitä on oppinut nauttimaan, siitä myös on OPPINUT nauttimaan. Kukaan ei vaadi, kysele, odota, halua, tarvitse, toivo, kiukuttele, oikuttele, kyseenalaista... On ihanaa olla yksin itsensä kanssa. Oikeastaan se on ihan mahtavaa. Niin mahtavaa, että kun vuoroviikkovapaaäidistä tuleekin vuoroviikkoläsnäolevaäiti, äitiä ärsyttää. Kaikki ne rutiinit ovat taas läsnä. Pitää olla esimerkki, jaksava, venyvä, paukkuva, kiinnostunut, ehtivä, taitava, osaava - olla äiti. Vapaus ei olekaan sitä samaa kuin silloin ennen. Elämääni mahtuukin kukkasia, itse kasvatettuja, joista pitää pitää huolta. Säikähdän omaa ärsytystäni. Miksi tunnen sellaista, omista elämäni tähdistä, omista rakkaistani, elämäni keskipisteistä? Olenko muuttumassa epä-äidiksi tai jopa huonoksi äidiksi, sellaiseksi, mitä en mielestäni ole, mitä en koskaan ole ymmärtänyt?
Päätin osoittaa armollisuutta itseäni kohtaan. Ehkä tämä onkin vain erokriisin yksi muoto - reagoivathan kaikki muutkin, lapset ja se X, miksi en siis minäkin. Helpotuksen hymähdys. Taidankin olla ihan inhimillinen. Ihminen. Tavallinen. Vielä kun olisi joku, jonka kainaloon käpertyä puolikuntoisena hymisemään, olisihan se ihan kiva, tällaisena kylmänä talvi-iltana, pitkän päivän päätteeksi. Sitten joskus.
Kuin sattumalta lapsi laittoi illan viimeisellä automatkalla soimaan tilanteeseen ja tunnekaaokseen sopivan biisin - Kuningasidea / Oma pää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti