maanantai 18. tammikuuta 2016

Havuja, perkele!

Juuri, kun pääsin sanomasta, ettei treffeille ole kiirettä, niin eikös niitä pitänyt lähteä sopimaan. Ensimmäinen mies, joka ei palauttanut kysymystä kysymyksen muodossa takaisin, vaan ehdotti suoraan ajankohtaa. Mikäs siinä, helppohan siihen oli vastata, kun ei tarvinut arpoa, että minuutti ennen vai jälkeen ajankohdan.

Puh! Ja kaikkien näiden yritysten jälkeen kun luulin olevani valmis aikuisten ihmisten treffeihin, niin paskanmarjat. Niin se mieli lähti taas tekemään työtänsä: Mitä jos hän ei olekaan se ja kaikki häneen käytetty aika on mennyt hukkaan? Mitä jos hän ei olekaan sellainen, kuin olen pienessä mielessäni  kuvitellut? Entä jos hän on? Mitä jos hän onkin se, mitä minä sitten teen? Eihän aikani riitä säännölliseen tapailuun, saatikka seurusteluun? Mitä lapset sitten ajattelevat? Kuinka paljon kiukuttelut lisääntyvät, saanko osakseni jatko-osan isänsä nopean etenemisen aiheuttamasta murheesta? Entä jos kaikki menisikin hyvin? Mitä, jos en osaakaan rakastaa? Mitä, jos en olekaan muuttunut, mitä jos vertaan, ärsyynnyn, dissaan, kiukuttelen? Mitä, jos vaan kuvittelen päässeeni elämässäni uudelle tasolle? MITÄ JOS?

Tai toisaalta, mitä jos minä en olekaan se? Mitä, jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän onkin peluri, laastarin etsijä, seksin metsästäjä? Mitä jos se, mitä me kumpikin tunnemme, onkin totta vain minun puoleltani? Mitä jos hän onkin valehtelija, narsisti tai patologinen hullu? Pitääkö yksikään kerrottu asia paikkansa? Voinko ylipäätään luottaa tuohon mieheen? Mitä jos profiili onkin valetta ja tulen hyväuskoisena huijauksi jo kolmannen kerran? Apua! MITÄ JOS?

"Haluatko varmasti tavata minut edelleen, pidänkö päivän varattuna sinulle", kysyn peloissani, jo lähes täysin raiteiltani pudonneena. Vastausta ei kuulu. Hetken päästä puhelin kilahtaa viestin merkiksi: "Tietty!". Jatkan Jaakobinpainiani: "...olen hivenen ronkeli...!" Hän kertoo potevansa jo rimakauhua, minkä jälkeen peruutan varovaisin askelin: "...oikeasti ihan tavallinen...!" OIKEASTI!

Tai aikuisten oikeasti, mutta Tindermies, hän on nyt tapaamassa kertakaikkisen pelokkaan aikuisen naisen, joka ei yksinkertaisesti uskalla liikahtaa ulos poterostaan haavoittumisen pelossa, kun kyseessä on todella potentiaalinen mies. Miten pöhköä, haluta, mutta pelätä samaan aikaan niin luvattoman paljon. Miten helppoa onkaan ollut lähteä treffeille niiden ihankiva-miesten kanssa; pelata, leikkiä ja juosta pois, mutta nyt... Sen verran se ero taisi verottaa. Kuuletteko itsevarman naisen hädän hetkellä, naisen paniikin?

Pitäkäähän peukkuja, etten hädissäni juokse vielä karkuun ja jätä treffejä väliin - nyt näyttää vakavasti siltä, että ihan kaikki on mahdollista. Havuja, perkele!



4 kommenttia:

  1. Onhan se pelottavaa, mahdollisuuksien ja unelmien muuttuminen todeksi silloin, kun ne merkitsevät paljon, ei sitä käy kiistäminen. Mutta tiedät itsekin mitä nyt pitää tehdä: hengität syvään, oikein monta kertaa, niin pitkään, että pystyt olemaan rauhallisesti läsnä vain siinä hetkessä joka on, ei yhtään pidemmällä. Otat vastaa sen mikä annetaan avoimin mielin, rauhassa, hetki kerrallaan, ja kaikesta muusta päästät irti. Antaudut mahdollisuudelle, myös niille pelottaville. Antaudut ja päästät irti.

    Täältä rannalta on toki helppo neuvoa, kuinka avomerellä purjehditaan. On ihanaa, että sinulla on tämä mahdollisuus, on hienoa, että se merkitsee sinulle jo nyt näin paljon. Mutta ehkä tosiaan on niin, että turvallisen haaveilun ja viestittelyn aika on ohi ja pelkosi osoittaa, että olet valmis siirtymään askeleen eteenpäin, kohti todellista kohtaamista. Avoimin mielin. Onnea, tuhannesti onnea matkaan. Kävi miten kävi, sinä kestät sen kyllä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, EntinenVaimo, rohkaisevista sanoistasi. Kiitos! Kiitos myös siitä, että puhut kieltä, jota ymmärrän paremmin kuin hyvin. Tällainen blogeihin perustuva, jakaminen ja vertaistuki yhteisten asioiden äärellä, vieraiden ihmisten kanssa, on jotenkin kiehtovaa. Tunnemme toisemme vain kirjoitustemme perusteella ja silti tiedämme toisistamme jotakin enemmän kuin ne monet reaalielämässä läheiset.

    Mutta juu, kerrassaan kummallista aaltoilua tämä näyttäisi nyt olevan. Saan tasaiseen tahtiin, en liikaa, enkä liian vähän, viestejä mieheltä, joka tuntuu jo kovin tutulta, ollen samaan aikaan täysin vieras. Myönnän jännityksen olevan tällä hetkellä suurempaa kuin ehkä koskaan, ja sitten kuitenkin tuntuu siltä, että tätä korttia ei voi jättää kääntämättä... Intuitio puhuu omaa kieltään. Toivon todella, että läsnäoloharjoitteet ovat kaivautuneet jo riittävän syvälle selkäytimeeni toimiakseen automaattisesti silloin, kun niitä eniten tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mitä kirjoitat blogiteksteistä on totta. Tämä ihon alla olevista asioista kirjoittaminen tuo lähelle, vaikka olemme läsnä vain täällä.

      Tuosta jännittämisestä tulee mieleen vanha kissani: se vihaa automatkoja, kuinkas muuten. Se vaistoaa koska lähtötouhut ovat sellaisia, että hänetkin suljetaan koppaansa ja kannetaan takapenkille. Se protestoi maristen, yrittää matkan aikana kaivautua kopasta pohjan kautta ulos. Mutta kaikkein rankin ralli ja sähellys alkaa, kun koppa nostetaan autosta paikassa, jota kissa ei tunne: mitä jos siellä oven toisella puolen onkin kaikista kauhuista suurin: eläinlääkäri? Kun se taas tietää mitä on odotettavissa (rennohko: ai tällainen hoitopaikka tällä kertaa tai lopullinen kauhunkankeus: sittenkin se lääkäri) se rauhoittuu. Hetki ennen tietoa on levottomin.

      Poista
  3. Oi miten kuulostaakaan tutulta!
    Tinder-testini lopputulos oli se, että olen sopimassa treffejä tuiki tuntemattoman miehen kanssa joka tuntuu kuitenkin jo olevan läsnä elämässä. Jännittää niin että pakahdun...
    MITÄ JOS? Se on koko ajan mielessä. Mitä jos ei ole sitä mitä odotan ja toisaalta, mitä jos onkin? Ja niin monta kysymysmerkkiä ja yhtä monta perhosta vatsassa.
    Viestien ja puhelujen jälkeen kuulosaa hyvältä, mutta MITÄ JOS?
    Niin ihanaa, mutta silti pelottavaa.

    VastaaPoista