Suojattu sydän

Olen aina rakastanut ihmisiä, ihmistä itsessään. Rakkaus asuu minussa, persoonassani, olemuksessani. Se on osa minua. Sitten on se asian toinen puoli, kykyni ihastua nopeasti ja taito pudota pilvistä takaisin maanpinnalle, joskus jopa sen alapuolelle. Ylös olen kuitenkin aina noussut ja hengissä selvinnyt, myös siitä kaikista vaikeimmasta, erosta elämäni rakkaudesta.

Ihastun siis nopeasti, ihan kaikkeen, miehiin, naisiin, lapsiin, ystäviini, persoonallisiin tapoihin elää elämää, elämää suurempiin kohtaamisiin ja ilon hetkiin. Uskon hyvään. Ihastumiseni ja syvennyttyään rakkauteni elämään näkyy omistautumisena sille, mikä minulle on tärkeää. Sen vuoksi olen myös otollinen maaperä kaikenlaisille yrityksille, jos ihmiset sitä haluavat hyväksi käyttää. Onneksi sellaiseen ei ole tarvinut oikeastaan törmätä. No, kerran deittielämäni alkuvaiheessa, kun olin vielä ns. herkkänä ja hauraana eron jäljiltä. Selvisin siitä kuitenkin hyvin pienillä kolhuilla ja muutamalla kyyneleellä.

Tinder kilahti tuossa muutama hetki sitten matchin merkiksi. Viestittely oli aktiivista puolin ja toisin. Lopulta sain tuolta mieheltä myös useamman kauniin kirjeen, joissa hän varsin uskottavasti ja toinen toistaan herkemmin sanankääntein kertoi, miten hän minuun rakastui välittömästi. Komeakin hän oli, ja osin siksi oli vaikea olla päästämättä irti sitä ensimmäistä ihastumisen puuskaa, joka minusta pyrki ulos. Ja kuinka sitä olisin voinutkaan pidätellä, kun viestien sisällöt olivat tätä luokkaa:

"...All I want for the both of us is to be happy. I want you be my back bone, my soul, and my air that I breathe. I want to see us grow old together if that is what you are ready for. I feel like I have known you forever in the past couple of days. Maybe what I am saying is crazy or just a fantasy but I know that it a dream to me. To be with someone that I can see myself with like my mother and father. Is that too much to ask?"

Lupaava viestinvaihto osoittautui pian alkunsa jälkeen mainioksi huijausyritykseksi. No niin, niin juuri. Olisihan sitä pitänyt kellojen soida, mutta en antanut niille mahdollisuutta. Oli hetken aikaa ihana paistatella "rakkaudessa" siitä pienestä tai suuremmastakin riskin mahdollisuudesta huolimatta. Niin heikko on vahvakin nainen! :)

Onneksi sydämeni on tätä nykyä suojassa ja kouliintunut elämänkokemusteni jäljiltä. Siinä ei enää ole sellaista panssaria kuin joskus nuoruusvuosina, minkä menetettyäni olin usein liian heikko puolustautumaan ja toisaalta hyvin altis tarvitsemaan toista. Sen sijaan se on vahvistunut kohtaamaan vastoinkäymisiä aikaisempaa paremmin, ymmärtämään elämän realiteetteja, pumppaamaan elinvoimaa minuun hyvässä yhteisymmärryksessä erilaisten valintojeni ja niitä seuraavien tilanteiden kanssa. Ja sitä paitsi kohdattuani peloistani suurimman, menetyksen, jouduin aikanaan katsomaan totuutta kasvoihin, kasvamaan ja lopulta myös muuttumaan - tai ehkä sittenkin palaamaan takaisin juurilleni.

Näin ollen iloitsen tästäkin kokemuksesta ja Auervaaran epäonnistuneesta yrityksestä. Toivotan hänelle onnea matkaan yhdessä Lou Began kanssa!