sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Läsnä tässä hetkessä

Tekstin kirjoittaminen takkuaa. Siitä on tullut jotenkin hankalaa. Tai ehkä ajatukset ovat niin suuria ja sisäisiä, ettei niitä tee vielä mieli oikein kirjoitella. Tai ei se ehkä ole sitäkään. Tekstiä ei vaan synny entiseen tapaan. Ei ole mitään erityistä sanottavaa. Syvällä minussa on tyyntä ja rauhallista, ja sitä kaikkea ympäröi rakkaus. Enkä puhu nyt rakkaudesta mieheen tai mihinkään muuhunkaan erityiseen, vaan sellaisesta universaalista rakkaudesta kaikkea ja kaikkia kohtaan. On vaan niin hyvä olla, ei kiirettä minnekään, vain tässä ja nyt. Tästä kirjoitin myös elokuun lopulla, eräänä kuumana, aurimoisena kesäpäivänä, kuten myös kahdesti noin kuukautta sitä aikaisemmin teksteissäni  "Mielenmaisemia" ja "Onnenkyyneleitä", silloin kun olin jo matkalla, näin jälkikäteen ajatellen, kohti tätä oloa ja tasapainoa.

Sen olon ytimessä on tietynlainen ajattomuus, irtautuminen menneisyydestä ja ei-tarve odottaa mitään tulevaisuudelta. Se heijastelee kenties passiivisuutta ulospäin vaikka oikeasti olen sosiaalinen, tapaan paljon ihmisiä, harrastan ja teen töitä. Ihmiset tuntuvat myös viihtyvän seurassani, mikä tuntuu mukavalta. Olen voinut olla monen tukena ja lähellä, kun sille on jollakulla ollut tarvetta tai sitten olen vaan voinut nauttia varauksettomasta yhdessäolosta. Sillä tavalla pyyteettömästi puolin ja toisin, ollut vaan. Treffeistä ja etsimisestä olen päästänyt irti. Tinderin kuvia heilauttelen vain harvakseltaan, muille palstoille minulla ei enää ole asiaa. Touhuan sitä, mikä tuntuu mukavalta ja nautin hetkistä sellaisenaan. Olen jäänyt itselleni kiinni jopa ärsyttävien asioiden hyväksymisestä, joka naurattaa aina välillä. En tietääkseni ole kuitenkaan sekoamassa... tai harvapa sen itse tunnistaa?! Hih-hih!

Eckhart Tollen seurassa olen viihtynyt hyvin. Ei se ihan kevyttä ja nopeaa luettavaa ole ollut, mutta koukuttavaa jollakin tavoin, kuitenkin. Lukukokemuksena se on vahvistanut omia tuntemuksiani ja antanut joillekin havainnoilleni merkityksen. Sopii tällaiselle teoreetikolle, käsitteellistää asioita niitä paremmin ymmärtääkseen. Avioeron hyväksymisestä se alkoi, sen ymmärtämisestä, että ketään ei voi omistaa. Se poisti minusta menettämisen pelon, jota olen kai potenut jollakin tapaa koko ikäni, syitä sen enempää erittelemättä. Yksi asia johti toiseen, ja tällä hetkellä olen kovin vapaa monessa mielessä. Olen kuten haluan, teen mitä lystään, en selittele tai odota selityksiä, stressaan vähemmän, en ole käymistilassa. Kaikenlaisesta kontrollista vapautuminen on tehnyt hyvää. Kellottomuus, itsenäisyys ja erillisyys; siinä kai ne tärkeimmät. Mieli ei enää karkaile tulevaisuuten, en enää pyri johonkin muualle kuin missä nyt olen ja teen asioita ollakseni onnellinen ja voidakseni hyvin, en haikaile enää minkään enemmän perään. Toki ymmärrän ottavani vasta ensi askeleita tällä uuden elämäni polulla, mutta aika ihanaa on juuri nyt, uskotteko?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti