Edellispäivien treenit ja tehokas työviikko tuntuvat vielä eri puolilla kroppaa. Heräsin syvästä yöunesta hivenen pöllämystyneenä, mutta ystäväni onnistui houkutella minut aamukahville ihmisten pariin. En ollut sitäkään aikaisemmin kokenut; siis vain bad hair day -pipo päähän, vähän väriä ripsiin ja pikasuihkun kautta aamukahville. Olipa ihanaa, vaikka poikkesikin merkittävästi totutusta. En koskaan aikaisemmin ollut istunut kahvilassa pipo päässä! Loppupäivä piti sisällään ihan yhtä paljon tai vähän.
Consit ovat taas valkoiset, minttukrokanttisuklaa ei aiheuttanut odotettua morkkista, Vain elämää-tallenne itketti hiukan, mutta eilisiltainen Posse sitävastoin nauratti enemmän, ystävien Facebook-päivitykset olivat pääsääntöisesti positiivia, eikä huomiseksikaan ole suunnitelmissa mitään. Sitten huomasin olevani jo illassa. Tarjoaisikohan tv jotakin mielentilaan sopivaa, vai tyytyisinkö tallenteisiin? Tällaiset ei-mitään-merkittävää-päivät ovat ihania.
Tollea luettuani huomasin pohtivani itseäni kahdella tapaa: Mieleni kaipasi miestä lähelle, muuminä ei sitä tarvetta tunnistanut. Ymmärsin, että on aika uskoa sitä toista. Miehen aika ei ole vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti