Toiseksi viimeinen irtirepäisy entisestä elämästä lähestyy luvattoman nopealla vauhdilla. Luulen olevani siihen valmis, mutta yllättäen lapset eivät olleetkaan vielä samassa tilanteessa; oltiinhan irtautumassa heidän lapsuudenkodistaan, siitä, minkä jaoimme aikanaan ehjänä perheenä, perheenä, jonka elämä oli täynnä rakkautta.
Tänään on itketty ja surtu, etsitty keinoja päästää irti ja tarttua kiinni. Onneksi niitä on myös löydetty. Tiukat viikot ovat vielä kuitenkin edessä ennen varsinaista H-hetkeä. Ja senkin jälkeen koittaa vielä se viimeinen irtirepäisy, minkä kuvittelen kuitenkin olevan tätä pienempi, se hetki, kun koti myydään seuraavalle. Se hetki ei kuitenkaan ole nyt.
Äitinä täytyy taipua moneen. Ei riitä, että selvittää oman päänsä, kun on sarja pienempiä päitä tuettavana. Silti näen valoa tunnelissa, en pelkästään tunnelin päässä. Tämä on nyt SE, odotettu hetki, viimeinkin! Fenix lentää!
Sen kaiken (ja euroviisuillan) kunniaksi: Kippis (Rise Like A Phoenix)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti