Olemisen keveyttä

Jos sää olisi lämmin, voisi tuota pelkikattoon hakkaavaa sadetta kutsua kesäiseksi. Villasukat jalassa, villatakki päällä ja viltti tuon kaiken päällä luo kuitenkin illuusion siitä, mitä tavoittelen juuri nyt; syvää rentoutta, mielenrauhaa ja häiveen kesästä. Myönnettäköön, ei se kaukana enää ole. Fiilis on pitkän työpäivän jäljiltä sopivasti uuvahtanut, mutta hyväntuulinen. Eivät kaikki kompastumiset ole sitä, miltä ne näyttävät tai itsestä tuntuvat. Että sellainen työpäivä tänään.

Edessä on viikon verran aikaa itselle. Laatuaikaa tehdä sitä, mitä parhaimmaksi kulloinkin katsoo. Alkuun ajatus lasten vuoroviikkoisuudesta kuitenkin kauhistutti, oksetti ja ahdisti: Vain 26 viikkoa vuodesta saisin olla rakkaimpieni kanssa entisen 52 sijaan. Järjetöntä, absurdia ja sairasta. Ratkaisuun kuitenkin päädyttiin yhdessä neuvotellen ja toinen toistaan puolivastentahtoisesti vastaan tullen. Kumpikaan ei tahtonut luopua lapsista, vaikka puolisosta entinen tulikin. Lapsilta asiaa ei edes kysytty, sillä vanhemmat tahtoivat kumpikin, nyt siis kuitenkin eri asiaa kuin vajaa 15 vuotta aiemmin. Lastenvalvoja auttoi päätöksenteossa, vaati selvitystä, tarkkuutta ja lapsen edun tarkkailua. Vannoimme ja lupasimme, sillä tunsimmehan toisemme myös vanhempina, vertaista ei löytyisi, vaikka puolisoa parempaa lähdimmekin etsimään.

Aika kului, aluksi vai sitä jokatoista odottaen. Niistä välissä olleista löytyy tästä blogista useampikin maininta. Alkuun itketti joka kerta, ja ikäväkin oli fyysistä ja repivää. Tuntui, ettei siitä hengissä selviäisi. Kunnes sitten napsahti kerran, napsahti uudestaan ja vielä ainakin viidennenkin kerran. Liikunta auttoi itsensä uudelleen löytämisessä. Sitten ystävät ja kaikenlainen tekeminen. Lopulta siitä toisviikkoisesta ei ollutkaan enää valmis luopumaan. Omalle ajalle löytyi merkitys ja tarkoitus. Lapset tarvitsivat myös isäänsä, aikaa ja yhteistä tekemistä, isänsä tavalla, isänsä maailmassa, eikä se ollutkaan omaani huonompi. Silmäteräni saapuivat kotiin aina onnellisina, ja vain hiukan liian väsyneinä. Minustakin oli puhuttu, vaikka uusi puoliso jakoi osan lasteni arjesta. Lasten arki vaikutti tasapainoiselta, vaikken ollutkaan kaiken aikaa läsnä. Enkö siis ollut korvaamaton?

Olin. Ei Uusi äidin paikkaa vienyt, vaan täydensi lasten elämää mukavana, mutta aikuisena kaverina. Avarsi näkökulmia, antoi aikaa ja opetti uutta. Ja lapset olivat siitä iloisia. Entistä iloisemmaksi elo muuttui, kun he saivat siihen kaikkeen äidin hyväksynnän. Uudesta saisi pitää, vaikka kotona oli myös oma äiti odottamassa. Vuoroviikkolapsuus alkoi paljastaa todelliset kasvonsa. Monista varoituksista huolimatta kaksi kotia lasten puheissa kuulostikin hyvältä, oikealta ja onnelliselta ratkaisulta. Kaiken kruunasi kahden vanhemmat tyytyväisyys tilanteeseen. 24/7-vanhemmuus joka toinen viikko ei ollut liian raskasta yksin hoidettavaksi, sillä 24/7-itsenäisyys kompensoi sen kaiken seuraavalla viikolla. Oli pakko nostaa voiton merkki ilmaan: tämä oli se ratkaisuista kaikkein parhain, sillä se lisäsi koko perheen hyvinvointia kahdessa eri kodissa. Vannon vuoroviikkoisuuden nimeen.

Nyt on siis vapaan jokatoisviikkoisen aika. Huominen lupaa nautintoa, iltaa laatunaisten seurassa! Nam. Miksi ihmeessä haluaisin edes muuta?