Itsenäisen kipupiste

Juhlapäivät tekevät kipeää. Menneeseen elämääni kuuluivat juhlat ja niiden järjestäminen tai niihin osallistuminen tai juhlan löytäminen arjesta, yhdessä. Se oli ihanaa. Nyt ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Tai oikeastaan paljon vähemmälle. Itsekseen elävää ei kutsuta samalla tavalla mukaan kuin parillista. Ymmärrän sen, toisaalta.

Pidän juhlista tai siitä tunteesta, että nostetaan malja, tehdään vähän parempaa ruokaa, istahdetaan nauttimaan tunnelmasta ja jakamaan se toisen kanssa. Siksi itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, syntymäpäivä, juhannus, lasten juhlapäivät tai onnistuminen työssä tuntuu tällä hetkellä sekavalta ja ristiriitaiselta - ei ole ketään, kenen kanssa sen jakaisi. Enkä siis tarkoita, että olisin yksin, en ole. Ympärilläni on valtava joukko rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, mutta kaipaan sitä "omaa", läheistä, jonka kainaloon käpertyä, jota voisi katsoa silmiin ja tuntea, miten sydän pakahtuu onnesta... Sitä vaille eläminen tekee tosi kipeää, päivä päivältä kipeämpää.

Tämä upea kotimaamme juhlapäivä nosti pintaan jälleen yhden kipupisteen. Melkein jo ajattelin selviäväni joulusta, mutta nyt en enää olekaan varma. Kenen kanssa minä sen kaiken jaan? Ihminen tarvitsee mahdollisuutta jakaa omastaan, tehdä toisen kanssa, tuntea olevansa yhtä toisen kanssa. Kovasti toivon, että saisin vielä joskus mahdollisuuden siihen kaikkeen...

Kirjoitin otsikkoon itsenäinen. Olkoot se ylistys Suomelle sekä ylistys jokaiselle elämässään itsensä ehjäksi ja kokonaiseksi kokevalle ihmiselle. Eräänä päivänä minäkin kuulun siihen joukkoon, en kuitenkaan vielä, vaikka luulin niin.

Onnea Suomi! Kuussa tuulee - onhan täysikuun yö...