Eräs repivä joulukuinen maanantai

Somebody I used to know (Gotye)

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end, always the end
So when we found that we could not make sense
Well you said that we would still be friends
But I'll admit that I was glad it was over

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Now you're just somebody that I used to know
Now you're just somebody that I used to know

Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
But I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
And you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Somebody
(I used to know)
Somebody
(Now you're just somebody that I used to know)

(I used to know)
(That I used to know)
(I used to know)
Somebody

Tästä päivästä muodostui syystä tai toisesta jotenkin erityisen kivulias. Heräsin aamulla painajaiseen, joka jätti yleissävyn koko päivään. Aamu jatkui ikävällä sanailulla X:n kanssa, eikä päivä sen kummoisemmaksi muuttunut tunnelmaltaan, vaikka iltaa kohden se paranikin jonkin verran. Tänään olen kokenut oloni kovin yksinäiseksi, orvoksi, onnettomaksi ja nurkkaan heitetyksi, sellaiseksi pieneksi, joka huutaa silmät kyynelissä, että minäkin olen jonkin arvoinen. 

Vaikka avioliittoni olikin hyvä lähes koko sen ajan, minkä se kesti, sisältyi siihen yksi sellainen piirre, joka kivuliaisuudessaan nousi tänään pintaan. Olin X:n mukaan hyvin usein väärässä tai syypää erilaisiin asioihin. Minä olin aina se, josta virhe piti löytää, vaikka kuinka yritin puolustautua. Tänään se tuntui siltä, että enkö minä muka koskaan ollut oikeassa tai oikeutettu hyvään kohteluun, oikeudenmukaisuuteen ja nautintoon. Teinkö muka aina jotakin väärin? Tänään sain taas maistaa tuota ikävää kohtelua, vaikka yritinkin hoitaa asian sulassa sovussa. Pyysin ja toivoin ystävällisesti, että minua kohdeltaisiin lasteni äitinä, ei ilmana. En minä ilmaa ole. Omasta mielestäni. Yritin sanoa, että olisi mukava, jos minua edes tervehdittäisiin, ja parhaimmillaan vaihdettaisiin muutama ystävällinen sana, vaikka vain smalltalkia. Sen enempää en pyytänyt. 

Vastaukseksi sain muistuksen, miten olin itse käyttäynyt viime kesänä, kun lapset ensimmäistä kertaa lähtivät isänsä ja tämän uuden puolison kanssa kesälomalle, ja minun oli tarkoitus jäädä yksin kahdeksi viikoksi. Ennen sitä ja sen jälkeen, jokaisella kerralla, olen niellyt oman ylpeyteni, ollut kohtelias ja ystävällinen, koska pidän sitä tärkeänä esimerkkinä lapsilleni ja yleisemmin hyvänä, korrektina aikuisten käytöksenä.., Ja silti, suoraan puukotuksena alavatsaan - "muistatko, miten itse käyttäydyit silloin, eihän se ole mikään ihme, jos toinen säikähtää moista ja vetäytyy...". Puoli vuotta sitten. Aikuisten elämässä. Olen myös selittänyt silloisen käytökseni tai reagointini useaan kertaan, miksi en tervehtinyt tai pomppinut riemusta tai kutsunut kahville. En pystynyt yli-ihmisyyteen, kuten ei moni mukaan vastaavassa tilanteessa. Olisi kai pitänyt. Silti olen yrittänyt olla ystävällinen tuolle naiselle lasteni elämässä. Miksi minä olen hänelle kuin ilmaa?

Yritän tässä kirjoittaessani miettiä, mitä elämä tahtoo minulle nyt kertoa. Pakottaako se irtautumaan ystävyydestä, joka minun ja lasteni isän välille jäi, vai mitä tästä pitäisi oppia? Etääntyä? Kadota? Lakata olemasta? Kummallista, miten sivut elämäni kirjassa kääntyvät paikoitellen turhankin vauhdikkaasti. Vielä eilen, kun illalla istuin kirkonpenkissä kuuntelemassa messua täyden salillisen seassa, olo tuntui hyvältä ja olosuhteetkaan eivät herkistäneet aikaisempaan tapaan. Ja heti aamusta sävy on jotakin ihan muuta...

Ja mitä siihen Tinderiin tulee, palasin takaisin. Itsekseen ja seinille puhuminen alkoi yksinkertaisesti riittää. Tarvitsen vahvistusta siihen, että olen jotakin. Riitänkö, onkin sitten asia erikseen. Surkeaakin surkeampi päivä. Toivottavasti huominen herää valoisampana.