Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.