Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?
Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."
On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti