Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.