Tapailua

Kesäloma alkoi tänä vuonna vähemmillä itkuilla (lue: itkuitta) kuin esimerkiksi viime tai edellisvuoden kesäkuussa. Hyvä niin. Ehkä se pitää ymmärtää levottoman mielen rauhoittumisena, sen jatkuvan päänsisäisen pyörremyrskyn tyyntymisenä, mielenrauhan löytymisenä. Jo kolmantena yönä nukuin paremmin kuin moneen kuukauteen, ja mieli oli hyvä. Rauhallinen ja hyvä.

Ruusuinen, se kerrassaan ihana mies, keikkuu kuviossa edelleen. Ja se on ihanaa, mutta myös vaikeaa, ehkä minulle, ehkä vain minulle. On tosi vaikeaa luottaa siihen, että tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, että toinen voisi pitää minusta pidempään kuin hetken verran. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan oma itseni, ja onnistunutkin siinä varsin hyvin, eikä hän ole etäisyyttä ottanut tai pelästynyt suoria kysymyksiäni tai puhetta. Pitkä matka on vielä kuljettavana, paitsi minun osaltani, myös hänen puolestaan siihen tilanteeseen, että voisimme puhua seurustelusta. Tapailemme kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti ja se tuntuu mukavalta. Eteneminen tapahtuu sopivaan tahtiin, hitaasti, mutta... varmasti? Hän ei lopeta yhteydenpitoa, hän huomio, kysyy kuulumisia, huolehtii ja on kiinnostunut - mitä enemmän mieheltä voisi odottaa? No joo, sekin toimii, joten äkkiseltään saattaisi syntyä vaikutelma, että minulle sopiva on löytynyt.

Kyseessä on kuitenkin kahden kauppa, joten en lähde rynnimään asioiden edelle. Hän(kin) tarvitsee aikansa, ja vasta sen jälkeen tiedämme enemmän, jos tiedämme. Pienestä yhteisestä kesäloman vietosta on kuitenkin puhuttu, ja sekin tuntuu jännittävältä. Mitä jos tästä syntyisikin jotakin...? Paljon on ihmetystä nyt ilmassa. Toisaalta, kuten muutkin viime vuosien miehet, myös hän näyttäisi opettavan minulle jotakin itsestäni - tiedän sen jo nyt. Palaan siihen kuitenkin joskus uudelleen, jos aihetta on.

Että sellaista tänään, kesäloman toisen päivän iltana, hetkeä ennen puoltayötä.