Universumi se ei lakkaa minua opettamasta. Tällä kertaa se toi eteeni kyvyn tai taidon luottaa elämään, siihen mitä tapahtuu, vaikka en sitä itse kykenisikään hallitsemaan tai kontrolloimaan. Luottamus, pelko, irtipäästäminen sekä usko toisiin ihmisiin ja samalla myös itseeni haastavat minua juuri nyt, tässä hetkessä. Eikä riitä, että asiat pyörivät päässäni juurta jaksaen näin päiväsaikaan, vaan myös yöuneni toistuvat samankaltaisina, tilanteina, joissa tahdon suojata itseäni, piiloutua joiltakin seikoilta, nähtävästi silloinkin pelkojeni edessä. Toki ymmärrän valinneeni tämän tien, jossa olen valmis muuttumaan, oppimaan ja ottamaan myös vastaan, mutta valintaa tehdessäni en ymmärtänyt, miten mutkikkaaksi se tie rakentuisi.
Tällä kertaa Universumi ei siis hoitanut miessuhdettani ns. päiviltä, kuten niin monesti aikaisemmin. Se antoi ja antaa nähtävästi edelleen miehen, tuon Ruusuisen, pysyä lähelläni, korostaen kuitenkin hetkessä elämisen taitoa, ihanuutta ja autuutta. Se saa minut tuntemaan oloni malttamattomaksi, levottomaksi ja paikoin myös ahdistuneeksi. Olisi niin mukavaa järjestää asioita siten, kuin itse tahtoisin, siihen tahtiin kuin itse tahtoisin, nyt, kun minulle sopisi. Vaan ei. Universumi toi siis eteeni miehen, jonka elämäntilanne ei toistaiseksi mahdollista todellisen parisuhteen rakentamista, vaikka hän vapaa olisikin sitä tekemään. Se pakottaa minut jarruttamaan, ajamaan ykkösvaihteella, olemaan suunnittelematta, odottamaan, etenemään hitaasti, niin hitaasti, ettei nopealiikkeinen mieleni sitä oikein tahtoisi sulattaa. Tai vaihtoehtona se ehdottaa eteenpäin menemistä. Ja silti tunnen, että odottaminen kannattaa, vaikka ilman kipua ja kärsimystä se ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Joudun kaikenaikaa pidättelemään kielenkantojani, jotten tekisi vääriä tulkintoja kysymättä toiselta ensin, jotten ryntäisi suinpäin karkuun, tuohtuneena itse kehittämästäni mielikuvasta tai jotta en tukahduttaisi minääni ollakseni jotakin muuta kuin olen. On tämä niin monimutkaista ja vaikeaa.
Elämä siis pakottaa minut uskomaan ja luottamaan sekä tulevaan että itseeni, että kelpaan menneisyyden pettymyksistä ja kokemuksista huolimatta, että minä riitän tällaisena, ja että joku voi oikeasti pitää minusta juuri minuna, ottaa välimatkaa katoamatta, olla yhteydessä olematta jatkuvassa yhteydessä, olla lähellä olematta läsnä... että kaikki eivät lupaa olemattomia, katoa ristiriidan tullen, lakkaa olemasta... Voin kertoa, ettei ole ihan yksinkertaista. Luulin taas kerran olevani jo kuivilla, mutta ei, se oli vain pieni suvanto pitkän matkan jossakin vaiheessa. Ja nyt matkan on jatkuttava, jotta ehjä parisuhde voisi jonakin päivänä avautua kukoistukseensa, joko Ruusuisen tai jonkun muun ihanuuden kanssa.
No niin, siis, Ruusuinen ei ole kadonnut mihinkään. Hän tapasi lapseni viikko sitten ja jatkoi yhteydenpitoaan senkin jälkeen. En tiedä, oliko virhe vai ei, mutta niin annoin luvan tapahtua. Ehkä vain analysoin liikaa. Pitäisi kai lopettaa sekin ja nauttia siitä, mitä nyt juuri on, pohtimatta sen enempää, onko se vielä huomennakin, sillä se on ihan parasta. Just nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti