Tapasin tuon miehen, muista hänet erottaakseni kutsuttakoon nyt vaikka Ruusuiseksi, odotetun kolmannen kerran. Istuimme iltaa, laitoimme ruokaa, joimme muutaman lasin viiniä ja päädyimme viettämään myös yön yhdessä, kuten nauttimaan myös seuraavan aamun aamiaisen toistemme seurassa. Yhdessäolo oli mukavaa, helppoa ja tilkitsi niitä repeämiä minussa, joita vielä oli jäljellä jostakin menneestä. Hän piti lähellään, otti syleilyynsä kiirehtimättä ja oli hellä. Hän puhui edelleen kauniisti, osoitti älykkyyttänsä ja herrasmiesmäisyyttänsä kaiken aikaa ja monessa kohti, ja mikä parasta, kiitti jälkikäteen yhteisestä ajasta. Hän ei myös lopettanut yhteydenpitoa, vaikka aikaisempien puheittensa mukaisesti piti keskustelun tason asiallisena, vailla suurempia tunteiden osoituksia. Omalta osaltaan. Minä sen sijaan leijuin ja iloitsin siitä, että olin onnistunut viimeinkin tapaamaan miehen, jonka voi tavata useammin kuin kerran.
Tähän saakka siis kaikki hyvin.
Sitten peliin astui mukaan tuo pelätty musta hevonen, jota en olisi halunnut taas tavata. Oma mieletön mieleni, joka ryhtyi rakentelemaan salaliittoteoriaa tuon kaiken kaatamiseksi. Se kyseenalaisti Ruusuisen motiivit, epäili sanojansa ja tekojansa, syytti pelaamisesta ja vaati vetäytymistä. Se ilmestyi kuvioon myöhään illalla, eikä päästänyt otteestaan edes kiireisen työpäivän päätteeksi. Se kaivoi jo voitonlippua takataskustaan sen merkiksi, että jälleen kerran olisi löytymässä syy, miksi ei sittenkään. Nyt taistelen itseäni vastaan, pitääkseni sormeni kaukana puhelimen näppäimistä, välttääkseni kuoliniskua tälle lupaavalle alulle. Kyllä voi olla vaikeaa uskaltaa heittäytyä, luottaa sinisilmäisesti ja alati epäilemättä, uskoa siihen, mitä toinen sanoo, tekee tai on. Jostain syystä mieli ottaa aina tahtomansa ja saa minut lopulta juoksemaan karkuun ja jättämään toisen ihmetyksensä seuraan. Jos se suinkin on mahdollista, tilaan Universumilta rutkasti rohkeutta, malttia ja levollisuutta katsoa eteenpäin vailla pelkoa siitä, mitä lopulta käy.
Omien pelkojensa kohtaaminen, se on hurjaa, voi tiedän ja tunnen. Tuttu on niin turvallisen tuntuista sen rinnalla, että pitäisi uskaltaa sovittaa askeleensa tuntemattomalle polulle, jonka mutkan taakse ei näy. Taakse jätetyn tunnet, edessä odottavaa et. Eteneminen mutkan taakse kurkistaminen mitä siltä löytyy; vaatiihan se rohkeutta, heittäytymistä edes sinne polunkaarteeseen saakka, outoon seikkailuun lähtöä.
VastaaPoistaJoogassa käy joskus niin, että kesken tunnin tuntee haluavansa pois, ei jaksaisi tätä rääkkiä, lämpöä on liikaa, tulevat liikkeet uuvuttavat etukäteen, jokin tietty paha asana ahdistaa erityisesti. Kaipaa suihkuun, pois paahteesta. Mikä auttaa jaksamaan? Se että hengittää, keskittyy hetkeen, siihen mitä juuri sillä hetkellä tekee, ei ajattele tulevaa tai sitä kuinka siitä selviää. Ei ajattele. Ja hetken kuluttua kaikki on ohi, sarja suoritettu, eikä sitä sittenkään tarvinnut luovuttaa kesken. Luottamus hetkeen vei eteenpäin juuri sen verran kuin jaksoi kantaa, eli paljon enemmän kuin itse luuli tai pelkäsi.
Toivon sinulle rohkeutta tunnistaa omat voimasi ja antaa niiden kantaa. Onko pahempaa pettyä itseensä kuin toiseen?
Esität vaikean kysymyksen, onko vaikeampaa pettyä itseen vai toiseen... Jatkan sitä vielä kysymällä, ja miten erottaa toisistaan nämä kaksi. Todellisuuttani sekoittaa tällä hetkellä lisäksi intuition ääni, se vaistonvarainen tunne siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä jättää tekemättä. Tunne sisällä sisällä kasvaa kasvamistaan, ja ainoa oikea tie lienee keskittyä vain tähän hetkeen ja käyttää siinä apuna taitoa hengittää syvään ja rauhallisesti. Pahimman stressinkaltaisen olon kävin hikoilemassa hetki sitten pois. Loppuillan syvennyn itseeni ja pidättäydyn edelleen ottamasta yhteyttä, koska seuraukset voivat olla arvaamattomat.
PoistaKiitos EntinenVaimo kauniista, viisaista ja niin totuudenmukaisista sanoistasi. Totta tosiaan, kasvamassa ja oppimassahan me täällä olemme, tullaksemme joksikin, mitä emme vielä ole. Lämmin ja kesäinen rutistus sinulle, ystäväni ❤️