Toiveikas torstai

Tai tunteellinen, kuinka vaan.

Olen tänään rakastanut taas kaikenlaista: Mummoja, pappoja, lasteni isää, työtäni, työkavereitani, Tutti Frutti -karkkeja, kotisohvaa ja lapsiani. Rakastanut vaan niin paljon, että sydän on ihan pakahtumaisillaan. Lienee syytä avata tätä kaikkea hieman.

Väärin, en ole rakastunut lasteni isään. Ja ei, en kaipaa häntä takaisin, enkä edes ottaisi, vaikka tilaisuus tulisikin. Tänään kuitenkin oivalsin (taas), miten hieno mies hän oikeastaan onkaan. Tai ei hieno, mutta hyvä. Ystävyytemme on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että voin luottaa ja tukeutua häneen, ja olla varma siitä, että hän ei väisty viereltäni minkäänlaisen vaikeuden, esteen tai mutkan tullen. Lähtiessään hän lupasi seistä vierelläni hautaan saakka, kertoi sen olevan suurinta rakkautta, ja sen hän totta vieköön on tehnyt, vaikka hautapaikkaa ei vielä olekaan hankittu. Luotettavampaa ystävää tuskin löytyy, ja siinä tuo mies on täysin ehdoton. Ehdoton hän toki on monissa muissakin asioissa, eikä lainkaan enää sellaista "aviomiestyyppiä", johon minä lankeaisin, mutta ystävä ihan ehdoton. Miten onnekas olenkaan, että hän on myös lasteni isä, eikä korvaavaa tarvitse koskaan etsiä. Näin aika siis alkaa tehdä tehtäväänsä, kuten huomaatte. Hyvä niin.

Tämä viikko on jälleen ollut perin outo muutenkin. Olen unohdellut asioita, puolustanut murrosikää, pohtinut viimeisten työvuosien (jonne siis on vielä aikaa laskemattakin yli 20 vuotta) sijoittumispaikkaa, uskaltanut elää pelkäämättä mahdollisia tulevia taloudellisia koitoksia ja haikailematta yhdenkään miehen perään. Olen jopa ehtinyt ajatella mahdollisuutta jatkaa elämääni näin hamaan tulevaisuuteen, jos vaikka sattuisi käymään niin, että ohitse ratsastavat prinssit eivät edes katso suuntaani. Oman romanssini puutteen aiheuttaman murheen sijaan olen viimeisen viikon aikana päässyt iloitsemaan ystävieni uusista kohtaamisista, siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa ja perhosista vatsanpohjassa. Miten ihanaa onkaan saada osansa siitä tunnemyrskystä, minkä ihmisen läheisyys toiselle saa aikaan.

Näyttää siltä, että parhaimmat toisen kierroksen kohtaamiset tapahtuvat sattumalta tai yllättäen. En oikeastaan usko edes sattumiin, asiat vaan menevät, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Mainiointa näissä tarinoissa on kuitenkin ollut se, että ne ovat kerta toisensa jälkeen yllättäneet ystäväni. Ja jos kyseessä olisikin vain yksi ihminen ja hänelle sattuneet asiat, mutta kun nyt puhunkin useammasta, jotka ovat löytäneet miehen elämäänsä täysin odottamatta ja ennaltasuunnittelematta, he, jotka ovat eläneet sinkkuutensa syvässä keskiössä etsimättä ketään tai mitään. Heille, jos kenelle suon tuon ilon!

Taistelen parasta aikaa flunssaa vastaan. Viikonlopuksi on luvassa tyttöjen vauhdikas ilta, mikäli terveyteni taipuu tahtoni alle. Vatsassa kutittaa mukavasti. Mitähän se ilta mahtaakaan tuoda tullessaan, kun äippä heittäytyy vapaalle pitkän talven jälkeen? ;)