Jossain määrin paikallensa pysähtynyt

Jossain määrin samankaltaisessa putkessa, kuin lokakuussa 2013 tai marraskuussa 2014 koen olevani nytkin. Poikkeuksena menneisiin vuosiin, syksyisestä väsymyksestä huolimatta, mieleni on valoisa ja hyvin rauhallinen, kuin viime öinä pimeällä yötaivaalla loistanut täysikuu, superkuu tai verinen kuu. Kirjoitin syyskuun alussa, että tämän kuluneen vuoden juoksut on taas juostu, ja on aika keskittyä omaan, toisenlaiseen hyvinvointiin. Niin olen tehnyt. Liikkunut paljon, tehnyt töitä paljon, viettänyt aikaa lasteni kanssa ja tavannut ystäviänikin, melko paljon. Mieli elää hetkessä, ei sure enää mennyttä, eikä odota tulevaa. On vain nyt, ei enää muuta. Silloin myös kirjoittamisen tarve vähenee. Sitä kääntyy ikäänkuin sisäänpäin, mutta ei pahalla tavalla.

Olen viettänyt paljon aikaa myös kirjojen ja elokuvien äärellä. Elokuvat eivät niinkään ole ajatteluani virittäneet suuntaan tai toiseen, tyhjentäneet sitä ennemminkin, paitsi se yksi: Kätilö, joka ravisutti ajatteluani monellakin tapaa. Sen lisäksi kirjat ovat vieneet minut melkoiselle matkalle. Valitsen kirjani intuitiivisesti, tarpeitani kunnellen, ja sitä sitten todellakin saa, mitä tilaa. Yhden syväpohdiskelujakson jälkeen tunsin itseni jälleen aiempaa vakaammaksi, vahvemmaksi ja tasapainoisemmaksi... Hörhöä, eikö totta! ;) Ensi viikonlopuksikin olen jo kirjani valinnut. Ajan kanssani saa jakaa Eckhart Tolle ja kirjansa Läsnäolon voima. Olen kuullut siitä kirjasta paljon ja nyt sain sen käsiini. Tuskin malta odottaa. Onneksi aika tuntuu lipeävän käsistä pyytämättä.

Ja mitä miesrintamaan tulee, niin sitä ei ole. Tunnistan miehen fyysisen ikävän, läheisyyden nälän ja jakamisen tarpeen, mutta vuoroni se on minullakin. Toistaiseksi pitäydyn alkusyksyisessä suunnitelmassani. Suunnitelmista kiinnipitäminen ei sitäpaitsi näytä olevan yhtään hankalaa, sillä tärkeimmät sinkkuhumppakaverini ovat LÖYTÄNEET MIEHENSÄ! Kyllä. Rakastuneet ja asettuneet. Unohtaneet sen juoksuajan, aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Ja se on ihanaa. Jokainen heistä on onnensa ansainnut, todella, sillä sen verran vaiherikkaita heidänkin erosta eroon -matkansa ovat olleet. On sydäntälämmittävää nähdä onni ystävien silmistä, se hehku, mikä heidät ympäröi. Toinen kierros on ehkä sittenkin jotakin vielä enemmän kuin se ensimmäinen. Että sellaista minulle nyt kuuluu, kiitos kysymästä EntinenVaimo, toivottavasti sinullekin kuuluu hyvää? Ja entä te kaikki muut, mitä teille kuuluu?

Tollen sanoin toivotan teille kaikille valoisaa ja värikästä syksyä. Palaan taas ajatusteni äärelle, kun toistaiseksi varsin tyhjä pääni niistä täyttyy... Pus.

Ajattelun ulottumattomissa on valtava määrä älykkyyttä.
Ajatus on vain sen pienen pieni osanen.
Oivallat, että kaikki todella merkitsevä
- kauneus, rakkaus, luovuus, ilo, sisäinen rauha -
nousee mielen tuolta puolen.
Alat herätä.

-E.Tolle-

Pysähdys

Kävin tänään kirkossa. Tuntui sopivalta piipahtaa  siellä, missä rakkauteni ex-mieheeni aikoinaan sinetöitiin. Päivä oli vierailuun erityisen sopiva, sillä tänään tuli täyteen myös täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun hän vapautti minut avioliiton kultaisista kahleista. Sellaista jännää haikeutta oli ilmassa, kun sieltä takapenkistä katselin ja muistelin päivää, minkä piti olla alkusoittoa jollekin ikuiselle. Ajatustenvirta kulki ohitseni. Muistin, miltä se tuntui seistä isän kainalossa pitkän käytävän päässä, kun kaukana edessä odotteli komea tuleva aviomieheni. Muistan sen hersyvän onnen, kuplat vatsassa ja säihkeen silmissä. Päivässä oli taikaa. Sellaista 'once in a lifetime" -henkistä. Kukapa sitä silloin olisi arvannut, että joitakin vuosia myöhemmin se onni sitten päättyisi kyyneliin.

Kaksi virallista, kaksi ja puoli epävirallista vuotta itsenäisen naisen elämää on nyt takana. Huomenna, kun aurinko nousee, alkaa uuden elämäni kolmas vuosi. Vähän jo jännittää, mitä se mahtaa tuoda tullessaan. Nyt juuri tuntuu kuitenkin siltä, että viimeinenkin ympyrä on sulkeutunut *13-13-koodilla (13 aviovuotta päättyi 13. päivä), eikä ollenkaan hassummissa merkeissä. Sain nimittäin siellä kirkonpenkissä yhden pitkän merkitsevän katseen eräältä varsin komealta mieheltä, joka hänkin siellä itseksensä kökötti. Mistäs sitä koskaan voi tietää, milloin hän seisoo edessäni silmät kirkkaina rakastamaan taas hautaan saakka! ;)

JK/ *13-13-13-koodilla: 13 vuotta, 13. päivä, vuonna 2013. Joku saattaisi pitää sitä jo epäonnenlukuna, mutta mitä jos... se onkin onnenlukuni?!

Perjantai. Syyskuussa.

Ajattelin panostaa vain itseeni (ja tietenkin lapsiini, mutta se ei nyt ollut se jutun juoni, eh) seuraavien kuukausien aikana, sulkea ovet ulkomaailman ylimääräiseltä ja hakea nautinnon sieltä, mistä se on helposti löydettävissä: Urheilusta. Kesän nautintokausi jäi menneisyyteen päivänä, jolloin vaihdoin kanta-aukiset sukkiin ja tennareihin. Skumppalasien kilistely odottaa, sekin, taas aikaa parempaa, samoin kuluttava valvominen. Terveys ja hyvinvointi edellä mennään nyt. Koska elämäni mies ei eteeni ole kävellyt, niin pysykööt sitten siellä, missä paremmin viihtyy.

Onneksi sen saman tyytyväisyyden tason, kuin toimivassa parisuhteessa, voi tavoittaa myös säännöllisesti hikoilemalla, riittävän korkean riman tavoittelulla (viittaan tässä työelämääni) sekä hedonistisuudenhuippua hakevalla sohva-asennolla. Eikä tämä valinta oikeastaan edes kirpaise, sillä niin olen toiminut edellisvuonna samaan aikaan, samoin sitä edellisenä (jota ei oikeastaan tähän voi edes lukea poikkeusolosuhteiden vuoksi, "koska erosyksy"). Kaivoin myös kutimet esiin. Suuhun hiipi tumman punaviinin maku, en kuitenkaan tohtinut pulloa korkata näin yksikseni. Uni painoi silmäluomiani talviseen tapaan, hyvän iltaliikunnan ansiota sekin. Vuosi 2015 ei vielä tekisi käännettä vallitsevaan olotilaani, niin on nyt syytä epäillä. Vähän kyllä kaipaan "bloggarikavereitteni" tilannepävityksiä iltojeni iloksi: Mitä teille sitten kuuluu?

Siivouspäivä

Mikä onkaan se imu, mikä pakottaa ihmisen aina takaisin siivoamaan menneisyytensä jälkiä tulevaisuuden tieltä. Tänäänkin, kun myös syysauringolla olisi ollut jotakin tarjottavaa, valitsin tunteista sen voimakkaamman ja antauduin vanhan päiväkirjan kertoman valtaan.

Ja sieltä se taas tuli, mistä olen kirjoittanut mm. Pulled pork ja läsnäolemisen taito ja Äitienpäivänaaton tunnelmissa -postauksissani: Tein aikanani valinnan vastoin itseäni, sitä, mitä todella olen, mutta korostan, kyseessä oli siis täysin oma valintani. Menin naimisiin miehen kanssa, josta halusin eroon jo ennen suhteen virallistamista ja pitkään sen jälkeen. Mieleni syövereihin painunut tunnemuistolöytö järkytti, sai melkein pois tolaltani: Olinko oikeasti jättänyt kuuntelematta sitä, mitä sydämeni päiväkirjamerkintöjen muodossa halusi kertoa välinpitämättömyydestä, itsekkyydestä, epäluottamuksesta, yhteydettömyydestä, rakkaudettomuudesta...

"30.1.2000: "Ero on lähempänä kuin kertaakaan aikaisemmin. Nyt mun pitäis uskaltaa lähteä, ottaa tuulta siipien alle ja ponnistaa taas. Siitä tulee kyllä todella työlästä. Pitäis perua häät ja suunnitella koko elämä uusiks. Minne suuntaan sitä lähtis, nyt ja sitten? Jos mä jättäisin tän elämän, mä menettäisin samalla maailman parhaimman miehen. Ihmisen, jota mä rakastan eniten tässä maailmassa. Mutta mä en ole nyt onnellinen. Löytäisinkö mä onnen jos lähtisin eri suuntaan? Vai en? Mitä mä teen? Auttakaa joku, mä luhistun."

Ja näitä merkintöjä löytyy useita. En yhdessäkään niistä syytä entistä puolisoani, vaan katson asioita omasta, oman vointini ja oloni näkökulmasta. Ja silti jäin siihen vuosien ajaksi ollen paikoitellen kai myös onnellinen omalla tavallani, hiljaa sisältä kuitenkin hajoten. Merkintöjäni tulkiten näytin uskoneeni vahvasti siihen, että tilanne muuttuu ja suhteemme paranee, etenkin jos tulen itse enemmän kuin puoliväliin vastaan. Se taisi olla se kohtalokas virhe, mikä lopulta minut rikkoi.

"16.1.2001: Se lähti meneen kesken ystävien häiden. En tiedä kenen kanssa ja minne. Annoin sille rahapussin ja laitoin perään tekstiviestin: Jätän sut. En halua enää nähdä koko ihmistä. Riisuin jo sormuksetkin pois."

"17.6.2001: En tiedä mikä meidän suhdetta oikeasti riivaa. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei myöskään erikseen. En halua olla enkä viihdy hänen lähellään, mutta silti kaipaan kainaloon [---] On kuin kävelisi labyrintissa, jossa ulospääsyn löytäminen tuntuu ajoittain lähes mahdottomalta 
tehtävältä. Ja mitä mahdottomammaksi se käy, sitä tuskaisemmaksi olo muuttuu. Pitäisi tulla jonkin välineen / kouran, joka ottaisi kiinni ja nostaisi pois..."

Ei vastaan pidä tulla puolta väliä kauemmaksi, sillä silloin siinä on jokin pielessä. Enää en ihmettele, miksi tarinamme päättyi, kuten se päättyi. Niin olisi vaan pitänyt käydä jo vuosia aikaisemmin.

"14.1.2003: Tänään jätin somukset pöydälle. Tarttee miettiä."
"1.9.2003: X:n kanssa menee huonosti. Musta tuntuu, etten rakasta sitä enää sillä tavalla kuin pitäis. [---] en tiedä mitä teen. En tiedä, mitä pitäis tehdä."
"22.12.2004: Yhdessäolo tympii edelleen. [---] Tekisi niin mieli ajoittain lähteä, nostaa kytkintä ja kadota. En enää tiedä, haluanko jakaa loppuelämääni tuon miehen kanssa..." 

Ahdistaa, mutta vain vähän, edelleen, näitä lukiessa.

Tämä syyskuu on vielä nyt merkityksellinen ajankohta, sillä näinä päivinä tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun avioeromme vahvistettiin ja minä sain uuden, toisen mahdollisuuden onnellisuuteen. Historiankirjat paljastavat biisilistan, joka saatteli minut vapauteeni pelonsekaisin tuntein, silloin vielä kaiholla mennyttä muistellen:

14 päivää eroon: Vapaus käteen jää (Haloo Helsinki)
13 päivää eroon: Vahva (Irina)
12 päivää eroon: Lainaksi ystäviltäni (Teleks)
11 päivää eroon: If you love somebody (Sting)
10 päivää eroon: Mitä kesken jäi (Irina)
9 päivää eroon: Viimeinen laulu (Maija Vilkkumaa)
8 päivää eroon: Every breath you take (The police)
1 päivä eroon: Viimeinen aamu (Laura Närhi)

Nyt en enää kaipaa siitä parisuhteesta tai sen aikaisesta elämästä mitään. Uusi elämäni on jotakin paljon enemmän, tulevaisuus toivottavasti täyttä kaikin puolin. Hieman vielä suren valintaani, miksi jäin, miksen uskaltanut luottaa elämään ja lähteä?

"Häädä meistä pelko. Anna meille uskallus sanoa: Joka solulla elän." (Tabermann)

Kaksi erilaista maailmaa

En ymmärrä, miksi mieli tahtoo ulostaa asiansa aina juuri ennen nukkumaanmenoa, ja sitten on avattava kone ja ryhdyttävä kirjoittamaan. Niin kuitenkin käy, niin kuitenkin kävi myös tänä iltana. Ihana, pitkän työpäivän jälkeinen, tekemätön raukeus muuttui vilkkaaksi aivopieruksi ja tässä sitä nyt ollaan.

Kesken illan elokuvan ja lähestyvän uniajan oivalsin, että miten hirvittävän erilaisia sinkun ja parisuhteessa elävän maailmat ovat. Vastakohtaisia, kuten yö ja päivä, valo ja varjo, mies ja nainen. Välillä joudun oikein pysähtymään ja keskittymään siihen aikaan, mitä oli joskus ennen. Katselen sitä kuin ulkopuolisena, minäkö sitä elin. Tänään myös kerran tai oikeastaan kahdesti huomasin selittäväni suu vaahdossa oman maailmani käänteitä, kesken kaiken ymmärtäen, että ei se toinen, se kuulija tavoita lainkaan sitä, mistä puhun ja miksi tunnen tai ajattelen, kuten tunnen tai ajattelen. Vertailukohta tai tulokulma siihen on ulkopuolinen, kuten minullakin parillisen elämään. Ajoittain parisuhteessa elävän elämä tuntuu jopa tylsältä omaani verrattuna. Keskustelu, ajatukset ja tekemiset ovat lähes vastakkaisia, eivät samasta maailmasta.

Ja silti samaan aikaan kaipaan takaisin sinne, tai vain sinne, missä elämä on jaettua ja yhteistä ja jopa tylsää. Aktiivisuus, eläminen ja tolkuton määrä aikaa käytettävissä vain itseen alkaa riittää. Se kyllästyttää, väsyttää ja jättää motivoimatta. Se ei kuitenkaan tarjoa vaihtoehtoja. Jos haluaa joskus päästä sille toiselle tasolle, on pakko lähteä ulos ovesta, tavata ihmisiä, olla siellä, missä muutkin ovat. Väittävät, että ovelta ei ketään ole tultu hakemaan. Ja silti en viitsisi tai jaksaisi ryhtyä. Olisi vaan niin kiva puuhailla kotona, tehdä ruokaa yhdessä, makailla sohvalla tai sängyssä ja antaa ajan kulua. Yksin se kuitenkin on äärettömän tylsää näin pidemmän päälle.

Vietin tämänvuotisen nettideittielämäni viimeisen illan (tai niin ainakin toivon!) sellaisen ihanan miehen kanssa, jonka kasvottomat viestit saivat minut kyyneliin. Hän kirjoitti, minua sen enempää tuntematta, miten upea, ihana, fiksu ja mukava olen. Hän kertoi, että jos monikin asia olisi toisin, hän tahtoisi jakaa elämänsä kanssani. En toki niin naiivi ole, ettäkö en ymmärtäisi feikin mahdollisuutta tässä, mutta jos se kaikki, mitä hän kirjoitti olisi totta, olisin kuullut jotakin käsittämättömän kaunista, jotakin sellaista, mitä toivoisin kuulevani jonakin päivänä omalta puolisoltani. Se vahvisti joitakin aikoja sitten virinneen uuden ajan tunnelman omassa mielessäni, ei minuakaan ole tehty yksineläjäksi.

Josko Universumi olisi nyt hereillä...