Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.

Päästää irti ollakseen vapaa

"Pidä tai et pidä, kunhan meidän välillä on kaikki hyvin", sanoit minulle. Et taaskaan kuunnellut, mitä olin sinulle kertonut. Et ajatellut, etkä ymmärtänyt. Halusit, kuten aina ennenkin, toimia oman agendasi mukaan muista välittämättä. Juuri, kuten meidät jokaisen jossain määrin pitäisikin. Sinun tavassasi on vaan jotakin sellaista, mikä ylittää ymmärryskykyni.

Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?

Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja  aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."

On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.