Tapailua

Kesäloma alkoi tänä vuonna vähemmillä itkuilla (lue: itkuitta) kuin esimerkiksi viime tai edellisvuoden kesäkuussa. Hyvä niin. Ehkä se pitää ymmärtää levottoman mielen rauhoittumisena, sen jatkuvan päänsisäisen pyörremyrskyn tyyntymisenä, mielenrauhan löytymisenä. Jo kolmantena yönä nukuin paremmin kuin moneen kuukauteen, ja mieli oli hyvä. Rauhallinen ja hyvä.

Ruusuinen, se kerrassaan ihana mies, keikkuu kuviossa edelleen. Ja se on ihanaa, mutta myös vaikeaa, ehkä minulle, ehkä vain minulle. On tosi vaikeaa luottaa siihen, että tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, että toinen voisi pitää minusta pidempään kuin hetken verran. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan oma itseni, ja onnistunutkin siinä varsin hyvin, eikä hän ole etäisyyttä ottanut tai pelästynyt suoria kysymyksiäni tai puhetta. Pitkä matka on vielä kuljettavana, paitsi minun osaltani, myös hänen puolestaan siihen tilanteeseen, että voisimme puhua seurustelusta. Tapailemme kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti ja se tuntuu mukavalta. Eteneminen tapahtuu sopivaan tahtiin, hitaasti, mutta... varmasti? Hän ei lopeta yhteydenpitoa, hän huomio, kysyy kuulumisia, huolehtii ja on kiinnostunut - mitä enemmän mieheltä voisi odottaa? No joo, sekin toimii, joten äkkiseltään saattaisi syntyä vaikutelma, että minulle sopiva on löytynyt.

Kyseessä on kuitenkin kahden kauppa, joten en lähde rynnimään asioiden edelle. Hän(kin) tarvitsee aikansa, ja vasta sen jälkeen tiedämme enemmän, jos tiedämme. Pienestä yhteisestä kesäloman vietosta on kuitenkin puhuttu, ja sekin tuntuu jännittävältä. Mitä jos tästä syntyisikin jotakin...? Paljon on ihmetystä nyt ilmassa. Toisaalta, kuten muutkin viime vuosien miehet, myös hän näyttäisi opettavan minulle jotakin itsestäni - tiedän sen jo nyt. Palaan siihen kuitenkin joskus uudelleen, jos aihetta on.

Että sellaista tänään, kesäloman toisen päivän iltana, hetkeä ennen puoltayötä.

Mielen mieletön mieli

Sinkkunainen taitaa olla varsin monimutkainen yksilö, siltä ainakin itsestäni tuntuu, kun peiliin suunnittelen katsovani. En siis katso, mutta pitäisi varmasti. On se nimittäin tuo pään sisään ahdettu, suuriegoinen mieli jotenkin vallan hallitsematon. Ai mistäkö on kysymys? No, kerron.

Tapasin tuon miehen, muista hänet erottaakseni kutsuttakoon nyt vaikka Ruusuiseksi, odotetun kolmannen kerran. Istuimme iltaa, laitoimme ruokaa, joimme muutaman lasin viiniä ja päädyimme viettämään myös yön yhdessä, kuten nauttimaan myös seuraavan aamun aamiaisen toistemme seurassa. Yhdessäolo oli mukavaa, helppoa ja tilkitsi niitä repeämiä minussa, joita vielä oli jäljellä jostakin menneestä. Hän piti lähellään, otti syleilyynsä kiirehtimättä ja oli hellä. Hän puhui edelleen kauniisti, osoitti älykkyyttänsä ja herrasmiesmäisyyttänsä kaiken aikaa ja monessa kohti, ja mikä parasta, kiitti jälkikäteen yhteisestä ajasta. Hän ei myös lopettanut yhteydenpitoa, vaikka aikaisempien puheittensa mukaisesti piti keskustelun tason asiallisena, vailla suurempia tunteiden osoituksia. Omalta osaltaan. Minä sen sijaan leijuin ja iloitsin siitä, että olin onnistunut viimeinkin tapaamaan miehen, jonka voi tavata useammin kuin kerran.

Tähän saakka siis kaikki hyvin.

Sitten peliin astui mukaan tuo pelätty musta hevonen, jota en olisi halunnut taas tavata. Oma mieletön mieleni, joka ryhtyi rakentelemaan salaliittoteoriaa tuon kaiken kaatamiseksi. Se kyseenalaisti Ruusuisen motiivit, epäili sanojansa ja tekojansa, syytti pelaamisesta ja vaati vetäytymistä. Se ilmestyi kuvioon myöhään illalla, eikä päästänyt otteestaan edes kiireisen työpäivän päätteeksi. Se kaivoi jo voitonlippua takataskustaan sen merkiksi, että jälleen kerran olisi löytymässä syy, miksi ei sittenkään. Nyt taistelen itseäni vastaan, pitääkseni sormeni kaukana puhelimen näppäimistä, välttääkseni kuoliniskua tälle lupaavalle alulle. Kyllä voi olla vaikeaa uskaltaa heittäytyä, luottaa sinisilmäisesti ja alati epäilemättä, uskoa siihen, mitä toinen sanoo, tekee tai on. Jostain syystä mieli ottaa aina tahtomansa ja saa minut lopulta juoksemaan karkuun ja jättämään toisen ihmetyksensä seuraan. Jos se suinkin on mahdollista, tilaan Universumilta rutkasti rohkeutta, malttia ja levollisuutta katsoa eteenpäin vailla pelkoa siitä, mitä lopulta käy.