keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pyörremyrsky ja myötätuuli

Istuin aamukahvilla tänään kollegani seurassa. Onnekseni palaveri oli vain kahden välinen ja me kaksi tunsimme toisemme muutenkin kuin vain työasioissa, sillä aamuvarhaisella ovellani pyörähtänyt pyörremyrsky oli sen verran tyrmistyttävä, ettei seura ollut pahitteeksi.

Tiedätte sen ihmistyypin, joka pärjää ja menestyy työssänsä, ja usein varsin ansaitusti. Hän on osaaja, taitaja ja onnistuja, sellainen innovaattori, joka näkee eteensä ja pitkälle eteenpäin. Kaikki se, mihin hän tarttuu, tahtoo muuttua kullaksi. Työssä, mutta vain työssä, joka on ohjeistettua, normitettua ja rakenteistettua, valmiiksi polutettua, sellaista, jossa luovimistaidoille ei juurikaan ole käyttöä.

Oikeassa elämässä, jossa mustiahevosia, väliintulevia muuttujia ja ennakoimattomia tekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi, tuo putkiaivoinen taitaja on heikompi. Hän tarvitsee tukipilareita, henkisiä avustajia ja heitä, jotka auttavat, tukevat ja seisovat vierellä paikassa, josta joku toinen selviäisi omin voiminensa. Kun elämä ei menekään, kuten sen on suunnitellut, ajatellut ja rakentanut, kun tarvitaan kykyä soveltaa, oikaista, uskoa ja pysyä siinä uskossaan... Sellainen ihminen pyörähti ovellani heti aamusta. En voinut kuin katsella vierestä, kun toinen vyörytti hyökyaallon tapaan asiansa ulos suustansa, maalaili piruja ja esitti ennakkovaatimuksia. Yritin sanoa, että rauhoittuisi, mutta en ehtinyt, kun hän oli jo poissa. Siihen saumaan kollegiaalinen tapaaminen tuli kuin tilattuna.

Tuntuu siltä, että pyörremyrskyn ja myötätuulen kaltainen polarisaatio on vahvaa monestakin näkökulmasta, eikä välimallin muotoja juurikaan löydy. On heitä, jotka selviävät ja pärjäävät, kaikista vähiten materiaalisen aineksen turvin. Ja sitten ovat he, jotka haalivat tavaraa, asioita, tilaisuuksia ja tapahtumia elämäänsä tasapainoa pönkittääkseen, kuin osoittaakseen olevansa olemassa. Ystäväni kysyi, mahtaako putkiaivoinen taitaja olla kateellinen omastani. Vastasin, että tuskin, mutta epävarma ja pelokas varmasti. Hassuksi yhtälön tekee se, että mielenrauhani ei tosiaan muodostu ulkoisista elementeistä, joita tiedän hänen kovasti arvostavan, vaan jostakin paljon pysyvämmästä ja vahvemmasta, sisäisestä rauhasta ja tasapainosta, tunteesta, että olen enemmän asioiden päällä kuin alla.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Ulkopuolella tuntuu tuulevan; Belgiassa, Pariisissa, maailmalla, mutta myös sote-suunnitelmissa, yhteiskuntasopimusneuvotteluissa ja kuntaliitoksissa. Samankaltaista tuulenpuuskaa mahtuu yksittäistenkin ihmisten elämään, sellaista, mikä järkyttää, surettaa, herättää ristiriitoja ja saa pois tolaltaan. Sellaisissa hetkissä on syytä keskittyä itseen, siihen, että oma mieli säilyy rauhallisena, ja turvallisesti maanpinnalla ja pää vain hitusen pilvissä. On tärkeää huolehtia oman elämänsä rakenteista, siitä, että itse voi hyvin ja on onnellinen siitä, mitä on.

Hyvää, rauhallista ja munarikasta pääsiäistä (erityisesti sinkkunaisille)! Itse suuntaan sinne, missä sieluni lepää. Rikasta sekin, omalla tavallaan.


2 kommenttia:

  1. On se hämmentävää välillä, miten erilaisia peilejä vastaantulijat meille kanssakäymisen muodossa tarjoavat. Voimia vievää tai sitä tuovaa lajia. Ei ihme, että pyörremyrskyn jälkeen on tarve hengähtää.

    Hyvää pääsiäistä sinne levon keskelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin... Ja olisipa kyseessä edes ollut joku uusi, mutta vaan ei. Tosiasiassa tämä pyörremyrsky oli jo vanhastaan niin tuttua muotoa, että oikeasti ääneen sanottuna se myötä herännyt tunne purkautui nopeasti pois. Toisista vaan tietää, mitä tarjolla on, ja siihen osaa suhtautua asian vaatimalla vakavuudella tai "vakavuudella"!

      Ihanaa pääsiäistä sinullekin!

      Poista