sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Pompusta nousuun

Olen ehkä koko ikäni ollut se, joka kantaa vastuun, huolehtii ja pitää kokonaisuuden kasassa. Enkä tarkoita, että se olisi absoluuttisen totta tai että muut ajattelisivat asiasta samalla tavalla, vaan puhun omasta kokemuksestani, siitä tunteesta, että taakka (ja otettu / saatu vastuu) on ollut suuri.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, jäin, tosin olosuhteiden pakosta, uudestisyntyneenä, keskelle vauvaperheen arkea pitkälti yksikseni. Odotettu tulokas sekoitti ihanuudestaan huolimatta pakan (siis minun mielessäni) monella tapaa. Halusin tai en, minun oli kuitenkin selvittävä sen hetkisen elämäni koettelemuksista omin voimin. Ja niin monesta tilanteesta, asiasta ja vaiheesta sen jälkeenkin, mutta erityisesti tuon lyhyen elämänkoulun oppimäärän selvitettyäni olen pärjännyt. Pärjännyt niin paljon, että en oikeastaan ole ketään tarvinut elämääni. En edes lasteni isää. Tai olen, mutta hän ei koskaan ottanut perheessämme sellaista roolia, jota minä olisin kaivannut. Tai ehkä hän ei sitä saanut minulta otettua. Kukapa siitä enää selvän ottaa.

Lauantaina istuin sohvalla katselemassa Harry Potteria yhdessä lasteni kanssa. Kuopus kampesi kainaloon, painoi päänsä kainalokuoppaan ja rauhoittui siihen. Sillä hetkellä tiesin, mitä eniten tarvitsen: Haluan tarvita miestä, mutta en konkreettisena tarvitsemisen tunteena. En vaan haluaisi enää riittää kaikkeen, lapsille, työhön, läheisille, ystäville, elämälle. Haluaisin jakaa sen riittämisen tunteen jonkun toisen kanssa. Olisi ihanaa, jos joku joskus sanoisi, että "istu sinä alas tai lähde lenkille, minä hoidan tai teen tämän tai tuon asian sillä aikaa", ja sitten päivän päätteeksi ottaisi kainaloon, pitäisi lähellä, tarjoaisi teetä ja sylin johon nukahtaa. Olisi ihanaa, että ei tarvitsisi ehtiä, jaksaa ja kyetä hoitamaan kaikkea aina itse, siten, kuin olen tehnyt koko aikuisikäni. Riittänyt itselleni ja muille.

Tämä ajatus kietoutuu helposti nyt, myös joskus aikaisemminkin mainitsemaani, minussa vahvasti eläneeseen, menettämisen pelkoon, ja sitä kautta syntyneeseen tarpeeseen kontrolloida ja hallita elämän eri aspekteja. Se on näyttäytynyt elävässä elämässä tilan ottamisena, päätösten tekemisenä ja näin jälkikäteen ajateltuna vain näennäisena taitona elää tasapainoista parisuhdetta. Se on myös ollut osaltani toisen ajatusten, ideoiden ja näkemysten väheksymistä, haluttomuutta tai kyvyttömyyttä arvostaa toisen tapaa elää ja suoranaista taidottomuutta niissä asioissa, mitä pidän tärkeänä, ja jopa välitän eteenpäin erilaisissa yhteyksissä. Luonnollisesti tämä kumuloituu myös siihen kohteluun, mitä itse sain osakseni, siihen vaille jäämisen tunteeseen, missä avioliittoni ajan, erityisesti sen viimeiset kymmenen vuotta painiskelin. Antaessaan saa... Vai miten se meni?

Tätä inhorealistista ajatusleikkiä jatkaakseni, voisiko myös menettämisen pelon kohtaaminen purkaa tuon valtavan toiminnallisen vyyhdin, mikä siihen kietoutuu? Voisiko se tarkoittaa, että olen saamassa oikeasti uuden mahdollisuuden, ehkä jopa uuteen parisuhteeseen, sellaiseen, jossa omana itsenä oleminen ei automaattisesti tarkoittaisi menettämisen pelon tunteen aktivoitumista, vaan voisin viimeinkin olla sitä mitä olen, nauttia siitä mistä pidän ja jatkaa elämääni sellaisena kuin se juuri tällä hetkellä on? Voisiko tämä kaikki toteutua jonakin päivänä suhteessa toiseen ihmiseen?

Juhlapäivät herkistävät. Vuosi on ollut näitä tunteita ja oman pään selvittämistä pullollaan, niillä siis mennään loppuun saakka, oletan?

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa.




4 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta... Tuo teksti voisi olla melkein kokonaisuudessaan omaa tekstiäni, pieniä eroja kyllä löytyy.
    Voimahaleja!

    VastaaPoista
  2. Menettämisen pelko on kokemuksena vahva ja atavistinen, ytimeen menevä mörkö. Jos sen olet onnistunut selättämään, niin vahvoilla olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooh, aikahan sen lopulta näyttää, ja mahdollinen uusi parisuhde joskus, että onko pelko selätetty vai ei. Kohdattu se, joka tapauksessa, on. Voitto sekin! :)

      Poista