Menneet muistot kummittelevat mielessä, eivätkä jätä rauhaan. Itku tulee helposti, ja ikävä ja suru ovat läsnä. Oman pään sisäiset mekanismit sekoittavat pakkaa, ja yritys katsoa itseä muuttuu ulostuessaan syytöksiksi toista kohtaan. Menneisyyden kahleista vapautumista vaikeuttaa toisen eriaikaisuus ja kyvyttömyys lukea ja ymmärtää minua. Toivottomuus on päivän sana.
Sanoit, että jotain kuoli väliltämme. Sitä jotakin ei enää pysty palauttamaan. Silti kunnioitat, arvostat ja ikävöit. Miksi en pysy ymmärtämään? Miksi en osaa päästää irti? Miksi mun on niin paha olla kaiken aikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti