Pääni on sekaisin.
Kaipaan yhtä aikaa sekä uutta että vanhaa, vaikka vain hetken hurmasta oli kyse. Tiedän, etten voi kuin asettua tähän tilanteeseen ja odottaa. Niin paljon kuin toivonkin perheen säilymistä, vaisto sanoo tuossa toisessa olevan jotakin tavoittelemisen arvoista. Hetken hurma. Vain. Ja silti.
Oikeasti juuri nyt tuntuu totaalisen yksinäiseltä. En saa rakastaa miestäni, enkä sitä toista, joka tahtoisi elämääni. Taas koetellaan naista prkl.
Vittu tätä elämän mahdottomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti