Olen niin onnellinen. Viimeinkin on taas aikaa ystäville ja halua viettää sitä heidän kanssaan. Ja miten paljon niitä ihmisiä onkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen on kovin koukuttavaa, antoisaa ja energisoivaa. Kun ahdistuksesta rakentunut kuori päälläni on viimein murtunut ja kuivunut kokoon, koen lähes uudelleen syntyneeni. Silmät ovat avautuneet ja tunnistan jälleen itseni - olen palannut kotiin.
Toisaalta eilisiltainen yöjunamatka kotiin oli kovin konkreettinen esimerkki myös nykyisestä elämäntilanteestani. Täydestä vauhdista, ystävien ja ihanien ihmisten luota, väsyneenä junan kyydissä kotiin, missä ei ole ketään, eikä ketään odottamassa. Ei valoja, jotka kertoisivat odotuksesta. Ei ääniä, ei mitään. Vain seinät ja tyhjä sisus. Myös aamu valkeni paitsi upeana myös vähän liian hiljaisena. Olisi ollut mukava käpertyä kainaloon ja olla vaan.
Nettideittileikki on vähän väsyttävä kanava etsiä ketään. Ja epäaito. Tinder arpoo kasvoja, joita pyyhkäisen oikealle tai vasemmalle. Miten sillä perusteella kenestäkään voi saada mitään irti, vaikka ihan hauska peli onkin? Keskustelun avauksia, toistuvia kysymyksiä ja uteluja, seksiseuraa ja laastareita. En jaksa innostua sitten kuitenkaan. Kaipaan ihmissuhteilta jotakin enemmän. Laitan niihin itseni likoon ja pelkään tulevani satutetuksi, siksi olen niin hidas syttymään tai astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja nykymaailmassa pitäisi olla heti valmis tapaamaan seksin merkeissä. En vaan ole sellainen. Ollut koskaan. Kyllä ihmisestä jotakin täytyy tietää, mutta ei kahvitreffit riitä kellekään. Sellainen perinteinen tutustuminen ja tunteiden tunnustelu.
Ajattelin, että en tee tänään mitään. Silti joku sisälläni käskee suihkuun ja liikkeelle - onhan ilma mitä parhain. Ja kirjaston kirjatkin pitäisi palauttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti