Kerta kiellon päälle!

Aikani pohdittuani, tervetuloa takaisin seuraani:

https://tuultentuomisia.blogspot.fi/

Loppu - the end

KIITOS sinulle, blogini lukija, siitä, että olet kulkenut rinnallani, jakanut ajatuksia, muistanut, tukenut ja kannustanut. Mukanaolosi ja läsnäolosi on ollut merkityksellistä, riippumatta motiivistasi tai mukanaolontavastasi.

Kokemuksellinen tarina, Fenix minussa - erosta eroon, on ollut yhden, nelikymppisen, lapsellisen ja ikuiseen rakkauteen uskoneen naisen kertomus luopumisesta, vaikeasta eroprosessista ja itsensä löytämisestä. Se on ollut myös selviytymistarina tuhkan seasta takaisin auringonvaloon.

Tarina päättyy nyt tähän, auringonvaloon. Olen löytänyt itseni, voin hyvin, tunnen oloni onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Ei kai ihminen enempää voi elämältään edes odottaa!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin... <3

Kun aika on

Tänään tunsin, miten pimeys väistyi valon tieltä.  Juuri, kun pohja oli putoamaisillaan, aloin täyttyä rakkaudesta. Sitä tulvi ovista ja ikkunoista, somen kautta, viestitse ja puhelimen välityksellä. En enää ollut yksin. Olinko oppinut tarvitsemaan vai olemaan tarvitsematta? Kovin fyysisenä se kaikki kuitenkin tuntui.

Tiesin myös ajan koittaneen. Tämä blogi on tullut päätöslukuunsa, tarina erosta ja erosta eroon pääsemisestä alkaa olla kerrottu. Viimeisen pisteen ajankohta on kuitenkin epäselvä, pysykää siis hetki vielä seurassani.

Neljä vuotta se vei, otti päänahan, riisti melkein hengen ja jätti jäljelle vain sen, minkä oli tarkoitus jäädä. Näen edessäni ehjän ympyrän, sellaisen matkansa tehneen ja lopulta häntänsä löytäneen. Ystävyys exän kanssa on palannut, puhtaampana kuin koskaan, vailla menneisyyden kipupisteitä, kaikki ulos oksennettuna. Lapset voivat hyvin. Itse olen onnellinen. Olen parisuhteen lisäksi luopunut muutamista ystävistä, entisen elämäni elintasosta, kulisseista, suorittamisesta, kontrollista ja jonkin enemmän tavoittelusta. Blogissanikin jakamani suuret elämänviisaudet ovat muuttuneet todeksi, minun elämäkseni. En tunne enää vihaa, katkeruutta, surua tai epätoivoa. Edessäni avautuu tyyni meri ja auringonpaiste sen yllä. Ehkä juuri sellaisena, millaiseksi myös kuolema kuvataan. En kuitenkaan ole kuollut tai kuolemassa, vaan enemmän elossa kuin ehkä koskaan.

Mitä tästä kaikesta olen oppinut, mitä antaisin neuvoksi ystävälle? Tiivistän sen sanaan 'tunne'. Tunne, ystäväni, tunne. Käsittele tunteesi ja etsi niiden juurisyyt, tunnista pelkojesi ainekset. Älä syytä omasta olostasi muita, myönnä vastuusi, pyri kohti valoa. Päästä pikku hiljaa irti vihasta ja katkeruudesta, päätä elää. Uusi ja parempi on mahdollista, mutta uskon (tiedän) sen vaativan entisestä irti päästämistä. Joku tekee sen nopeammin, minulla siihen meni useampi vuosi. Hyväksy eletty elämä ja tunnista kaikki hyvä siinä. Näe enemmän mahdollisuuksia, kuin uhkia tai esteitä. Löydä rakkaus, onnellisuus ja hyvä olo itsestäsi, niitä et voi ulkopuoleltasi tavoittaa. Sulje ovet, mitkä on suljettava, ja avaa niiden tilalle uusia, ja taas uusia. Päästä tunteesi vapaaksi, käsittele ne ja luovu niistä. Hyväksy, että se, mikä on, on riittävää ja riittävän hyvää. Ole onnellinen.

"Jokainen kyynel tekee vahvemman, 

siks en niit pelkää vuodattaa

Ylöspäin yks kerrallaan aina askelman, 

nousen puuskat ei pysty huojuttaan.."

- Jokainen kyynel, Profeetat

Kun on vain nyt

Kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa, niil on liikaa mistä valittaa
ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Nosta kasvot ylös sateeseen, katso lintujen lentoa
ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee ohi kaupungin
silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata
Sun aika kukkaan on puhjeta, kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Tehosekotin: Maailma on sun

  

Runsaan puoli vuotta kestänyt rytinä on viimeinkin laantumassa. Kaikki sai alkunsa joskus viime syksynä, elo-syyskuulla. Kirjoitin silloin järkyttävistä yhteenotoista exäni kanssa sekä myös syvältä menneisyydestä nousseista ja sittemmin tunnistetuista kaltoinkohtelun tunnusmerkeistä. Lokakuussa huomasin olevani väsynyt, ja työn ilo alkoi hiipua, mitä sitäkään ei minulle hevin tapahdu. Yritin riittää moneen, olla tukena ja apuna yhdelle jos toiselle sitä tarvitsevalle sekä suodattaa kaiken muun, mitä osakseni sain. Juoksin salilla, hengitin ja yritin tyhjentää päätäni sitä mukaa, kun se täyttyi. Sitten petti kroppa. Se vuoti ylä- ja alapäästä, nosti kuumeen, hajotti pään, pakotti lepäämään. Kokosin itseni vuodelevon jälkeen vain kohdatakseni jotakin vielä rankempaa. Exä iski yhdeltä laidalta ja ystävät toiselta. Niin kovasti se rytisi, että jos kolme ihmissuhdetta oli yhtä aikaa tapetilla, niin ainut heistä jäljelle jäänyt oli exäni. Perverssiä jollakin tavalla, eikö totta?

Menetin siis kaksi ystävää, tai toinen heistä oli enemmän kaveri ja hyvää seuraa, mutta tämä toinen oli paljon enemmän. Eivät he olemassaolemasta lakanneet, mutta ystävyys heidän kanssaan paloi karrelle, molempien tapauksessa heidän tahdostaan, mutta minun valintani johdosta. Kaikkea paskaa ei vaan tarvitse kantaa enää tässä iässä mukanaan, eikä mitä tahansa kohtelua sietää. Ja tosiaan, exäni, jonka kanssa olemme olleet nokakkain 20 vuotta, hänen kanssaan saimme jälleen välimme korjattua "sopivalle" tasolle - käytännössä varsin etäälle toisistamme, ilman ystävyys-meriittiä, mutta hyvissä väleissä silti. 

Eilen iltapäivällä alkoi helpottaa. Sellainen sisällä tuntuva, merkillinen, mutta merkittävä, kuukausia jatkunut ja yöunissanikin tilaa vallannut ahdistus tai paine antoi periksi. Tänään eräs ystäväni lähetti, kuin tilattuna,  minulle linkkinä biisin, minkä itsekin tänne joskus kirjasin. Yhä edelleen sen sanat pysäyttävät, sisältö sai nyt kuitekin uuden merkityksen: "ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa", "silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin", "juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa"... Tänään iltapäivällä, tuon biisin soidessa kovaa kaiuttimista, löysin valkoisen höyhenen kananmunien joukosta. Joillekin se merkitsee jotakin kanasta irronnutta, kun taas joillekin muille, merkkiä odottaneille, jotakin paljon enemmän.

Melkein, muttei sittenkään

Olin aikeissa kirjoittaa tänään aamulla minut yllättäneestä tunteesta, siitä, miten tunsin olevani myös henkisesti vapaa, syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Halusin kertoa siitä, miten olin onnellinen exäni tilanteen asettumisesta ja siitä, miltä voitettu pelko näytti lasten silmin. Ehdin jo myös ajatella sitä, että jos tämä nelivuotinen, vivahteikas irtipäästämisenpolkuni nyt päättyisi tähän, osaisinko nauttia siitä henkisestä vapaudesta, siitä tunteesta, kun ei tarvitse huolehtia, surra, pelätä, järjestellä, tukea, tunnustella, toivoa, odottaa ja ajatella kaiken aikaa. Ehdin myös tuntea toiveikkuutta, että josko viimeinkin olisin valmis ajattelemaan ensisijaisesti itseäni ja jopa rakentamaan omaa tulevaisuuttani hieman tietoisemmin kuin vain ajelehtimalla elämän tuomien virtojen ja tuulien tahtiin ja sopeutumalla kulloinkin vallitsevaan olotilaan. Se hyvä olo purkautui ulos spontaanina ilona ja nauruna, kun katsoin itseäni peilistä hampaita pestessäni. Päätin jättää kirjoittamisen kuitenkin iltaan, en tiedä miksi. Nyt tiedän.

Tuulen suunta vaihtui iltapäivällä. Olin yhteydessä exääni eräästä lapsilta kuulemastani ja heitä huolestuttaneesta asiasta, ja niin sieltä jälleen kaatui saavillinen sitä itseään, syytöksiä, haukkumista ja halventamista, niskaani. Kuulin puhuvani "höpöhöpö-juttuja" ja  jauhavani paskaa, ja myös sen, miten suhtautumiseni ei ole tervettä, keksin päässäni omituisia juttuja ja esitän harhaisia syytöksiä. Ymmärrän, että on vaikea asioida ihmisen kanssa, joka ei ota vastuuta itsestään tai näe omassa toiminnassaan mitään virheellistä, joka löytää syyn ongelmiinsa aina muista, paitsi itsestään, ihmisen kanssa, joka ei koskaan pyydä sanojaan tai tekojaan anteeksi. Ei koskaan. Toisaalta kaikki ne sanat tulivat myös miehen suusta, joka ei koskaan ole käsitellyt menneisyyttään vaikka niin väitti, miehen, joka valitettavasti kuljettaa mukanaan yhteisen elämämme solmukohtia tarttuen niihin edelleen ja yhä edelleen. Sellaisen kohteeksi jouduin siis tahtomattamani tänään ja provosoiduin ja loppu onkin historiaa. Silti sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Olisi niin mukavaa, että kaikki olisi vaan hyvin.

Hetkeä myöhemmin silmiini osui tekstinpätkä, joka kehotti hyväksymään erilaiset vaikeatkin tunteet meissä itsessämme, kohtaamaan "roskan sisimmässämme" ja siten täyttämään itsensä lopulta ilolla.Tuo teksti ohjasi minut jälleen pysähtymään ja katsomaan peiliin, ehkä hiukan myös sen taakse, mitä peilistä näin. Taas. Ja ei, ei tämä matka vieläkään ollut tullut päätökseensä vaikka niin toivoinkin, mutta toiveikkuutta se jälleen herätti, jopa eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sain pienen tuntemuksen siitä, mitä hyvä olo ja tasapaino joskus parhaimmillaan saattaisi olla. Ehkäpä se aika ei ole enää oikeasti kaukana. Voisiko sitä paremmin enää sanoa, kuin Haloo Helsinki uudessa biisissään 'Tää rakkaus ei lopu koskaan'.

"Mä tiedän, että maailma muuttuu vielä paremmaksi

Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

Mä menen läpi pimeyden vaik' meri heiluttaa mua

ja kun valon löydän, niin ajattelen sua"