Pala uutta

Kahdeksan viikkoa eropäätöksestä. Kaksi viikkoa sitten makuuhuoneeni lakkasi olemasta minun., kun siirsin sänkyni työhuoneeseen. Itse muutin sinne lopullisesti kolme viikkoa sitten. Pala palalta elämäni rakentuu uudelleen, toisen näköiseksi kuin suunnittelin, kuitenkin.

Sitten elämä näyttää kaikista kummallisimman ja oudoimman puolensa: yhteys välillämme toimii ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Huu-haa?

Mitä jos uni ei sit tuukkaan?

Missä vaiheessa paha olo ja ikävä jättävät rauhaan? Kuinka kauan vielä? En jaksaisi enää.

Kuinka monta kertaa pitää pudota pää edellä puusta ennen kuin sen oppii, ettei latvaan kannata kiivetä ilman varmistusta? Tuntuu taas niin luvattoman hyvältä, kunnes muistin, miksi niin ei saanut enää tuntea. Onnistuin taas unohtamaan, mistä tässä olikaan kyse. Täytyyehkä hommata laastari, jotta pääsen alkuun?

Niin kauan

Kuinka kauan ihminen voi jatkaa päiviänsä itkien?

Ihan varteen otettavia perusteluja, ymmärrän, jopa allekirjoitan. Loppuun asti yritetty, kaikkensa tehneinä, vain toisiaan enää rikkoen. Ainut oikea ratkaisu on päästää irti. Osoittaa suurinta rakkautta kaikista, tarjotakseen tilaisuuden palata, jos siltä joskus tuntuu. Mutta miksi irtipäästäminen on niin vaikeata? Koska Rakastan?

Mä en silti voi uskoa, että tää kaikki on päättymässä. Näin aikaisin. Liian aikaisin. Jään yksin. Ilman sinua. Rakas.