Kerta kiellon päälle!

Aikani pohdittuani, tervetuloa takaisin seuraani:

https://tuultentuomisia.blogspot.fi/

Loppu - the end

KIITOS sinulle, blogini lukija, siitä, että olet kulkenut rinnallani, jakanut ajatuksia, muistanut, tukenut ja kannustanut. Mukanaolosi ja läsnäolosi on ollut merkityksellistä, riippumatta motiivistasi tai mukanaolontavastasi.

Kokemuksellinen tarina, Fenix minussa - erosta eroon, on ollut yhden, nelikymppisen, lapsellisen ja ikuiseen rakkauteen uskoneen naisen kertomus luopumisesta, vaikeasta eroprosessista ja itsensä löytämisestä. Se on ollut myös selviytymistarina tuhkan seasta takaisin auringonvaloon.

Tarina päättyy nyt tähän, auringonvaloon. Olen löytänyt itseni, voin hyvin, tunnen oloni onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Ei kai ihminen enempää voi elämältään edes odottaa!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin... <3

Kun aika on

Tänään tunsin, miten pimeys väistyi valon tieltä.  Juuri, kun pohja oli putoamaisillaan, aloin täyttyä rakkaudesta. Sitä tulvi ovista ja ikkunoista, somen kautta, viestitse ja puhelimen välityksellä. En enää ollut yksin. Olinko oppinut tarvitsemaan vai olemaan tarvitsematta? Kovin fyysisenä se kaikki kuitenkin tuntui.

Tiesin myös ajan koittaneen. Tämä blogi on tullut päätöslukuunsa, tarina erosta ja erosta eroon pääsemisestä alkaa olla kerrottu. Viimeisen pisteen ajankohta on kuitenkin epäselvä, pysykää siis hetki vielä seurassani.

Neljä vuotta se vei, otti päänahan, riisti melkein hengen ja jätti jäljelle vain sen, minkä oli tarkoitus jäädä. Näen edessäni ehjän ympyrän, sellaisen matkansa tehneen ja lopulta häntänsä löytäneen. Ystävyys exän kanssa on palannut, puhtaampana kuin koskaan, vailla menneisyyden kipupisteitä, kaikki ulos oksennettuna. Lapset voivat hyvin. Itse olen onnellinen. Olen parisuhteen lisäksi luopunut muutamista ystävistä, entisen elämäni elintasosta, kulisseista, suorittamisesta, kontrollista ja jonkin enemmän tavoittelusta. Blogissanikin jakamani suuret elämänviisaudet ovat muuttuneet todeksi, minun elämäkseni. En tunne enää vihaa, katkeruutta, surua tai epätoivoa. Edessäni avautuu tyyni meri ja auringonpaiste sen yllä. Ehkä juuri sellaisena, millaiseksi myös kuolema kuvataan. En kuitenkaan ole kuollut tai kuolemassa, vaan enemmän elossa kuin ehkä koskaan.

Mitä tästä kaikesta olen oppinut, mitä antaisin neuvoksi ystävälle? Tiivistän sen sanaan 'tunne'. Tunne, ystäväni, tunne. Käsittele tunteesi ja etsi niiden juurisyyt, tunnista pelkojesi ainekset. Älä syytä omasta olostasi muita, myönnä vastuusi, pyri kohti valoa. Päästä pikku hiljaa irti vihasta ja katkeruudesta, päätä elää. Uusi ja parempi on mahdollista, mutta uskon (tiedän) sen vaativan entisestä irti päästämistä. Joku tekee sen nopeammin, minulla siihen meni useampi vuosi. Hyväksy eletty elämä ja tunnista kaikki hyvä siinä. Näe enemmän mahdollisuuksia, kuin uhkia tai esteitä. Löydä rakkaus, onnellisuus ja hyvä olo itsestäsi, niitä et voi ulkopuoleltasi tavoittaa. Sulje ovet, mitkä on suljettava, ja avaa niiden tilalle uusia, ja taas uusia. Päästä tunteesi vapaaksi, käsittele ne ja luovu niistä. Hyväksy, että se, mikä on, on riittävää ja riittävän hyvää. Ole onnellinen.

"Jokainen kyynel tekee vahvemman, 

siks en niit pelkää vuodattaa

Ylöspäin yks kerrallaan aina askelman, 

nousen puuskat ei pysty huojuttaan.."

- Jokainen kyynel, Profeetat

Kun on vain nyt

Kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa, niil on liikaa mistä valittaa
ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Nosta kasvot ylös sateeseen, katso lintujen lentoa
ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee ohi kaupungin
silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata
Sun aika kukkaan on puhjeta, kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Tehosekotin: Maailma on sun

  

Runsaan puoli vuotta kestänyt rytinä on viimeinkin laantumassa. Kaikki sai alkunsa joskus viime syksynä, elo-syyskuulla. Kirjoitin silloin järkyttävistä yhteenotoista exäni kanssa sekä myös syvältä menneisyydestä nousseista ja sittemmin tunnistetuista kaltoinkohtelun tunnusmerkeistä. Lokakuussa huomasin olevani väsynyt, ja työn ilo alkoi hiipua, mitä sitäkään ei minulle hevin tapahdu. Yritin riittää moneen, olla tukena ja apuna yhdelle jos toiselle sitä tarvitsevalle sekä suodattaa kaiken muun, mitä osakseni sain. Juoksin salilla, hengitin ja yritin tyhjentää päätäni sitä mukaa, kun se täyttyi. Sitten petti kroppa. Se vuoti ylä- ja alapäästä, nosti kuumeen, hajotti pään, pakotti lepäämään. Kokosin itseni vuodelevon jälkeen vain kohdatakseni jotakin vielä rankempaa. Exä iski yhdeltä laidalta ja ystävät toiselta. Niin kovasti se rytisi, että jos kolme ihmissuhdetta oli yhtä aikaa tapetilla, niin ainut heistä jäljelle jäänyt oli exäni. Perverssiä jollakin tavalla, eikö totta?

Menetin siis kaksi ystävää, tai toinen heistä oli enemmän kaveri ja hyvää seuraa, mutta tämä toinen oli paljon enemmän. Eivät he olemassaolemasta lakanneet, mutta ystävyys heidän kanssaan paloi karrelle, molempien tapauksessa heidän tahdostaan, mutta minun valintani johdosta. Kaikkea paskaa ei vaan tarvitse kantaa enää tässä iässä mukanaan, eikä mitä tahansa kohtelua sietää. Ja tosiaan, exäni, jonka kanssa olemme olleet nokakkain 20 vuotta, hänen kanssaan saimme jälleen välimme korjattua "sopivalle" tasolle - käytännössä varsin etäälle toisistamme, ilman ystävyys-meriittiä, mutta hyvissä väleissä silti. 

Eilen iltapäivällä alkoi helpottaa. Sellainen sisällä tuntuva, merkillinen, mutta merkittävä, kuukausia jatkunut ja yöunissanikin tilaa vallannut ahdistus tai paine antoi periksi. Tänään eräs ystäväni lähetti, kuin tilattuna,  minulle linkkinä biisin, minkä itsekin tänne joskus kirjasin. Yhä edelleen sen sanat pysäyttävät, sisältö sai nyt kuitekin uuden merkityksen: "ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa", "silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin", "juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa"... Tänään iltapäivällä, tuon biisin soidessa kovaa kaiuttimista, löysin valkoisen höyhenen kananmunien joukosta. Joillekin se merkitsee jotakin kanasta irronnutta, kun taas joillekin muille, merkkiä odottaneille, jotakin paljon enemmän.

Melkein, muttei sittenkään

Olin aikeissa kirjoittaa tänään aamulla minut yllättäneestä tunteesta, siitä, miten tunsin olevani myös henkisesti vapaa, syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Halusin kertoa siitä, miten olin onnellinen exäni tilanteen asettumisesta ja siitä, miltä voitettu pelko näytti lasten silmin. Ehdin jo myös ajatella sitä, että jos tämä nelivuotinen, vivahteikas irtipäästämisenpolkuni nyt päättyisi tähän, osaisinko nauttia siitä henkisestä vapaudesta, siitä tunteesta, kun ei tarvitse huolehtia, surra, pelätä, järjestellä, tukea, tunnustella, toivoa, odottaa ja ajatella kaiken aikaa. Ehdin myös tuntea toiveikkuutta, että josko viimeinkin olisin valmis ajattelemaan ensisijaisesti itseäni ja jopa rakentamaan omaa tulevaisuuttani hieman tietoisemmin kuin vain ajelehtimalla elämän tuomien virtojen ja tuulien tahtiin ja sopeutumalla kulloinkin vallitsevaan olotilaan. Se hyvä olo purkautui ulos spontaanina ilona ja nauruna, kun katsoin itseäni peilistä hampaita pestessäni. Päätin jättää kirjoittamisen kuitenkin iltaan, en tiedä miksi. Nyt tiedän.

Tuulen suunta vaihtui iltapäivällä. Olin yhteydessä exääni eräästä lapsilta kuulemastani ja heitä huolestuttaneesta asiasta, ja niin sieltä jälleen kaatui saavillinen sitä itseään, syytöksiä, haukkumista ja halventamista, niskaani. Kuulin puhuvani "höpöhöpö-juttuja" ja  jauhavani paskaa, ja myös sen, miten suhtautumiseni ei ole tervettä, keksin päässäni omituisia juttuja ja esitän harhaisia syytöksiä. Ymmärrän, että on vaikea asioida ihmisen kanssa, joka ei ota vastuuta itsestään tai näe omassa toiminnassaan mitään virheellistä, joka löytää syyn ongelmiinsa aina muista, paitsi itsestään, ihmisen kanssa, joka ei koskaan pyydä sanojaan tai tekojaan anteeksi. Ei koskaan. Toisaalta kaikki ne sanat tulivat myös miehen suusta, joka ei koskaan ole käsitellyt menneisyyttään vaikka niin väitti, miehen, joka valitettavasti kuljettaa mukanaan yhteisen elämämme solmukohtia tarttuen niihin edelleen ja yhä edelleen. Sellaisen kohteeksi jouduin siis tahtomattamani tänään ja provosoiduin ja loppu onkin historiaa. Silti sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Olisi niin mukavaa, että kaikki olisi vaan hyvin.

Hetkeä myöhemmin silmiini osui tekstinpätkä, joka kehotti hyväksymään erilaiset vaikeatkin tunteet meissä itsessämme, kohtaamaan "roskan sisimmässämme" ja siten täyttämään itsensä lopulta ilolla.Tuo teksti ohjasi minut jälleen pysähtymään ja katsomaan peiliin, ehkä hiukan myös sen taakse, mitä peilistä näin. Taas. Ja ei, ei tämä matka vieläkään ollut tullut päätökseensä vaikka niin toivoinkin, mutta toiveikkuutta se jälleen herätti, jopa eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sain pienen tuntemuksen siitä, mitä hyvä olo ja tasapaino joskus parhaimmillaan saattaisi olla. Ehkäpä se aika ei ole enää oikeasti kaukana. Voisiko sitä paremmin enää sanoa, kuin Haloo Helsinki uudessa biisissään 'Tää rakkaus ei lopu koskaan'.

"Mä tiedän, että maailma muuttuu vielä paremmaksi

Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

Mä menen läpi pimeyden vaik' meri heiluttaa mua

ja kun valon löydän, niin ajattelen sua"

 

Tässä ja nyt

Nyt jo neljännen ja viidennen vuoden rajapyykki heilahtaa tuttuun tapaan tähän aikaan vuodesta. Vilkaisin uteliaisuuttani menneiden vuosien tekstejäni (2013, 2014, 2015, 2016) vain todetakseni, millainen selviytyjä minusta on kasvanut. On aika hyvä olla juuri nyt, kun pahimmat myrskyt ovat tyyntyneet mieleni sopukoissa. Ei ahdista eikä purista, ei itketä eikä sureta. Sen sijaan sydämessäni lepää syvä rauhan tunne, pitkästä aikaa.

Neljä vuotta siihen kuitenkin tarvittiin, että oivalsin riittäväni tällaisena kuin olen, ja että en tarvitse elämääni oikeastaan mitään enempää; Olen saanut kaiken sen, mistä olen uskaltanut luopua. No, toki miehen läheisyyttä ja lämpöä kaipaan säännöllisesti, mutta jollakin kummallisella tavalla oikeat sanat ja teot tavoittavat minut aina juuri ajallaan ja tulen ladatuksi ja kylläiseksi jatkaakseni jälleen matkaani. Palapelini on saavuttanut vaiheen, jossa tapaamani miehet ovat valmiita antamaan, eivät enää vain ottamaan tai saamaan. Olen kohdannut kerrassaan mainioita ihmisiä, joiden vilpittömät reaktiot saavat sydämeni heittämään volttia - ihanaa olla nainen, ihanaa olla minä!

Kävin tänään erään ystäväni kanssa keskustelun siitä, että riittääkö elämä sellaisena, kuin se on. Totesin hänelle, että aina tahtovan egon äänen vaimennuttua jäljelle jää jollakin tapaa hämmentäväkin tyytyväisyys, enkö tosiaankaan rimpuile pois tästä elämäni vaiheesta? Oikeastiko se riittää, mitä on ja se on hyvä? Välillä hämmästyn itsekin mielenrauhaa, minkä olen saavuttanut ja mihin onnistun aina palaamaan takaisin, jopa viime syksynkin jäljiltä. Irtilaskeminen menneisyydestä on ollut todella kasvattava, puhdistava ja uutta rakentava kokemus. On ollut mielenkiintoinen matka tutustua itseensä uudelleen ja löytää myös sellaisia puolia tai piirteitä, mitkä ovat olleet piilossa turhan pitkään.

Niin että, tervetuloa elämä. Viides vuosi eropäätöksestä on alkanut.

"Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin 

Aurinko nousee, aurinko laskee mut hymys aina loistaa voi 

---

Vain elämää, ei todellakaan,

tää on niin paljon suurempaa!"

- Mikko Harju -

Tulikokeet

Elämä ja koko Universumi sen taustalla on päättänyt koulia minusta jotakin sellaista, mitä en itsekään osannut kuvitella. Vuoden 2017 ensimmäinen kuukausi jatkoi edellisvuoden tapaan, ehkä siihen vielä viimeisillä sidoksillaan kiinniolevana, selkärankani kestävyyden mittaamista.

Mutta koska niin oli elämäni kirjaan kirjoitettu, otin haasteen vastaan, tartuin sitä hihasta kiinni, mutten jättänyt mahdollisuutta vaille intuitioni suojelevaa viittaa. Tunteikas ja jossain määrin myös varsin intohimoinen aika huipentui tulikokeeseen, josta selvisin hengissä. Houkutuslintu oli lähetetty luokseni mittaamaan immuniteettiani ja toisaalta havaintokykyni tarkkuutta tiettyjen luonteenpiirteiden edessä. Olin horjahtamaisillani, pettämäisilläni itselleni antamani lupauksen, mutten sitten kuitenkaan tehnyt niin. Vastustin kiusausta, en heikoimpanakaan hetkenä tarttunut houkutukseen, mikä lopulta olisi ajanut minut samaan jamaan kuin joskus ennen muinoin entisessä elämässäni. Tulikokeen osa yksi, vuosimallia 2017, oli läpäisty.

Ja hyvä niin, sillä en osannut aavistaa, mitä lasteni isä punoi selkäni takana. Jälleen hän oli kerännyt saavillisen sitä itseään, minut sillä upottaakseen, saadakseen omat tekonsa häivytettyä ja itselleen mielenrauhan. Mikään ei ole riittävästi silloin, kun hän valmistautuu aseelliseen hyökkäykseen. Eikä syyllisiä ole muita, maali on aina tarkkaan valittu. Syytönkin sellainen. Ja kyllä, sain osuman. Itkuhan siinä taas pääsi. Hetken aikaa keräilin itseäni, pohdin vanhemmuuttani, kykyäni siihen, kun toinen sitä niin äärimmäisen voimakkaasti kyseenalaistaa. Kuten myös mielenterveyttäni tai mitä tahansa ominaisuutta minussa. Kaikkea sanomaani hän käyttää minua vastaan. Niin hän on aina tehnyt. Ja tekee ahdinkoon joutuessaan edelleenkin, huomaan. Puhaltelin, meditoin, tyhjensin ja maadoituin. Tällä kertaa jo nopeammin kuin aikaisemmin. Juuri nyt näyttää siltä, että myös tästä tulikokeesta selviäisin vailla suurempia vaurioita; pieniä naarmuja ei lasketa, ne paranevat nopeasti.

Sarkastisesti joudun nyt toteamaan, että leuka rintaan ja kohti seuraavia... Niin. Kyllä se polun pää siellä sittenkin häämöttää. Ymmärrän, että aikaansaatua on vielä pakko koetella, sen kestävyyttä varmistaa, jotta sen lopulta voi päästää vapaaseen lentoon ilman takaisinpaluun velvoitetta.

Paremman edessä

"Saagani ei kuitenkaan ole vielä valmis. On sellainen tunne, että tarvitaan tämä vuosi, eron jälkeen jo neljäs, jotta piste löytää paikallensa. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi." 1.1.2016

Kulunut vuosi ei antanut armoa, vaan haastoi armottomasti kohtamaan kaiken jäljellä olevan. Ilman hikeä ja kyyneleitä en tästä vuodesta selvinnyt, ajoittain tuntui siltä, että kävin uudelleen läpi kaiken kokemani. Ehkä niin sen pitikin mennä? Superhaastavuudestaan huolimatta vuodestä jäi hyvä maku, sattuihan sen varrelle kuitenkin monia mukavia kohtaamisia, tilanteita ja tapahtumia. Tunnelin päässä siintävä valo on ollut tavoiteltavan arvoista, vaikken sitä vielä olekaan saavuttanut. Tekemäni matka on auttanut minua eteenpäin kehityspolullani, ja toisaalta irrottautumaan joistakin ydinuskomuksistani. Kerros kerrokselta kuorittu sipuli alkaa olla viimeinkin päätepisteessään, syvällä sen ytimessä.

Numerologian taitajat uskovat ensi vuoden tuovan tullessaan onnea, aloittavan uuden syklin elämässä. Jotta uusi olisi kuitenkin vapaa tulemaan, on menneestä päästettävä kokonaan irti ja karistettava vanhan pölyt kannuksista. Olen taipuvainen kuuntelemaan astrologisia ja intuitiivisia tulkintoja ja viestejä. Yksi sellainen lupasi tulevan vuoden tuovan tullessaan seikkailuja ja elämyksiä, yllättäviä matkoja ja toteutuneita unelmia. Itsensä maadottaminen ja oman tasapainon löytäminen, kehon ja luonnollisten rytmien kuuntelu on sen mukaan kannattanut. No, niin tai näin, vuosi vaihtuu viiden tunnin kuluttua. Istuskelen itsekseni kotosalla, kuohuviiniä lasissa eikä kiire minnekään. Ihmiset ja hulina eivät tänään kutsuneet puoleensa niin paljon kuin kotisohva ja Suomi 100 -juhlallisuudet televisiossa. Armollinen keski-ikä, kun ei enää tarvitse vaan voi, jos siltä tuntuu.

Hyvillä mielin ja toiveikkaana käännän nyt katseeni uuteen, alkavaan vuoteen. Tiedän sen olevan valoisa ja jollakin tavoin kutkuttava. Vuoden päästä tähän aikaan olen viisaampi ja osaan kertoa tarkemmin, mistä siinä oikein olikaan kysymys. Sitä odotellessa toivotan teille kaikille blogini lukijoille mitä parhainta alkavaa vuotta 2017. Tuokoot se tullessaan elämääsi ilon, valon ja onnen pisaroita! <3

"Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaaa. Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan? Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan. Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan." Roope Salminen, Tähdet kohdallaan

Savua korvien välistä

Annoin eron jälkeen itselleni luvan "tehdä toisin, muuttaa suuntaa, löytää jotakin uutta". En silloin ymmärtänyt, että tuo aukaisemani ovi johtaisi syvälle itseeni, lukittujen salaisuuksien valtakuntaan. Vuodet sinällään ovat olleet armollisia. Ne ovat vahvistaneet minua vähitellen kohtaamaan kaiken sen, mikä on ollut tarpeellista: pelkoni, puutteeni ja heikkouteni. Asiat eivät ole livahtaneet päivänvaloon ennen kuin olen ollut siihen valmis. Tämä syksy johdatti minut arvatenkin (ja myös toivottavasti) viimeisten, elämääni ratkaisevasti mullistavien asioiden äärelle. Syksy on ollut erittäin raskas, eikä itkusta ole tälläkään viikolla tullut  loppua.

Syvällä itsessäni olen joutunut kohtaamaan menneen parisuhteen raadollisimman puolen ja sen vaikutukset minuun: Häpeää, pelkoa, arvottomuutta, mitatöintiä, arvostelua ja petettyjä lupauksia, asioita, joiden läsnäoloa en kuunapäivänä olisi tunnistanut ilman ammattiin kouluttautuneen ystäväni apua. Tuon oivalluksen myötä avautui elämässäni paksuin lukoin suljettu ovi ja sen takana huone, mihin sisäänastuminen merkitsi jälleen haavojen avaamista, desinfiointia ja arpien hoitoa. Sen myötä myös ystävyyteen rajoittunut suhde lasteni isään on muuttumassa joksikin paljon vähemmäksi. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta siitä olen varma, että se, kivusta huolimatta, kannattaa.

On vaikeaa päästää irti niistä yhteisenrippeistä, joita eron jäljiltä jätimme meitä yhdistämään. Tuttu ja turvallinen, vaikka ei enää puoliso, on ollut tärkeä lisä elämässäni. Ja lasteni elämässä. Ovathan he saaneet pitää perheensä, vaikka yksi koti muuttuikin kahdeksi. Ulkopuolisille on ollut helppo vakuuttaa, että arki on saatu toimimaan kipeästä päätöksestä huolimatta, ja vakuuttelemattakin se on ollut kaikkea sitä. Samaan aikaan ymmärrän, että irtipäästäminen tuosta lopustakin menneestä on ehdottoman välttämätöntä tullakseni jälleen kokonaiseksi, ehjäksi ja vapaaksi. En vain tiedä, miten se tehdään. En jaksaisi enää selvittää päätäni, kirkastaa ajatuksiani ja löytää vastauksia. Olen niin väsynyt, ja tiedän, että tuon pimeän huoneen siivoamiseen on varattava kosolti aikaa.

JK/ Lueskelin läpi blogiani ja linkitin muutaman tekstin tämän kirjoitukseni sisältöön. Aina uudelleen hämmästyn sitä, miten "tietyt merkit" ovat ilmassa pidemmän aikaa, kunnes olen valmis kohtaamaan koko paketin. Niin siis tälläkin kertaa, näemmä.

Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.

Päästää irti ollakseen vapaa

"Pidä tai et pidä, kunhan meidän välillä on kaikki hyvin", sanoit minulle. Et taaskaan kuunnellut, mitä olin sinulle kertonut. Et ajatellut, etkä ymmärtänyt. Halusit, kuten aina ennenkin, toimia oman agendasi mukaan muista välittämättä. Juuri, kuten meidät jokaisen jossain määrin pitäisikin. Sinun tavassasi on vaan jotakin sellaista, mikä ylittää ymmärryskykyni.

Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?

Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja  aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."

On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.

Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.

Taivas itkee kanssasi

Rakas Ystävä. Tänään kääntyy uusi sivu elämäsi kirjassa. En tiedä, halusitko sinäkään sen päivän koskaan tulevan, mutta ehkä olit sen suhteen vähemmän naiivi kuin minä aikanani. Tai ehkä et. Nyt tuli kuitenkin sinun vuorosi. Suren sitä kanssasi. Olisipa avioliitot tehty kestäväksi, parisuhteet pidemmäksi, ihmiset sen sisällä elastisemmiksi. Olisipa, vaan ei.

Tänään seison vierelläsi, ojennan käteni ja autan sinua pysymään pystyssä. Otan mukaani paketin nenäliinoja, leveät hartiat ja tukevat jalat. Voit nojata minuun, antaa itkun tulla ja vavisuttaa vartaloasi. Tänään saat luvan olla heikko. Tänään sinun ei tarvitse olla vahva. Tiedän, miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa, kun se, minkä uskoit kestävän ikuisuuden lakkaakin olemasta, kun se, jota rakastit, ei enää muodostakaan parisuhdetta kanssasi. Ystäväni, tänään sinun on päästettävä irti ja uskottava siihen, että jonakin päivänä olet taas ehjä. Usko riittää tai edes pieni, ohikiitävä hetki jotakin sen suuntaista, mutta usko siihen, että vaikka tänään voimasi ei sinua jaksa pitää pystyssä, jonakin päivänä se tekee sen taas. Puolisosta luopuminen, perheen hajoaminen osiin, lapsenuskon järkkyminen ja unelmien särkyminen sattuu joka puolelle sinua, sen tiedän. En voi viedä sitä kipua sinulta pois, mutta voin valaa sinuun uskoa huomisesta. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan, mutta taas jonakin päivänä voit nostaa katseesi ylös ja katsoa rohkeasti, avoimin silmin eteenpäin. Tulevaisuus odottaa sinuakin. Niin kauan kun kuitenkin tarvitset, seison tukenasi irti päästämättä.

Syystuulia

Niin päättyi loma ja jäivät kesän riennot, joita aikaisempiin nähden oli kuin olikin harvemmassa. Syystuuli toi tullessaan varmuuden siitä, että tämä jatkuvien muutosten kierre ei pysähtyisi kesään. Erot koettelivat ystäväpiirissä, pitkiä parisuhteita hyvinkin läheltä joutui puntariin, ja kuten ennenkin, vain harvat niistä selvisivät kuiville vaurioitta. Toisaalta, yhä useampi heistä myös koki saavansa eron myötä uuden mahdollisuuden tehdä jotakin toisin, vastoin suunnitelmia ja erityisesti itsensä kanssa, oman eloonheräämisen ja kasvun näkökulmasta. Olen entistä varmempi siitä, että Universumi käy tällä hetkellä läpi suurta murrosta, mikä lopulta johtaa johonkin parempaan. Ehkä johonkin sellaiseen, missä materiaalinen hyvinvointi jää henkisen hyvinvoinnin varjoon. Zeniläinen ajatus siitä, että se mikä on on hyvä, vahvistuu sydämessäni. Jatkuva muutos ei sittenkään ole hyvää tai pahaa, se vain on, ja se on hyvä. Rauhoittava ja myös vapaaksi laskeva tulokulma elämään.

Ja mitä miehiin tulee, niin Ruusuinen jäi, kuten kerroinkin. Ei tosin kokonaan, pidimme yhteyttä vielä tovin lähes päivittäin. Sitten viestittely alkoi köyhtyä sisällöltään ja hiipui lopulta olemattomiin. Olimme molemmat valmiita jatkamaan matkaamme, päästämään irti siitä, mikä ei tässä ajassa ollut mahdollista. Mielenkiintoista tietenkin oli myös se, että kohdalleni on sen jälkeen osunut jokunen varsin mielenkiintoinen tyyppi, sellainen ei-niin-perusjamppa, jotka ovat katselleet elämää tältä samalta laidalta kanssani. Niistä tuskin sen enempää kerrottavaa syntyy, mutta keskeneräisen palapelin paloja hekin, ja hyvä niin.

Koen elämäni hyvin tasapainoiseksi juuri nyt. Töitä, paljon liikuntaa, aikaa lapsille ja ystäville sekä sitten se joku sinä päivänä, kun hän vastaan sattuu tulemaan. Kukapa sitä tietää, vaikka se olisi jo huomenna. Olen siihenkin nyt valmis, olen kokonainen ja riitän itselleni.

Puolikas mies

"[---] Uuden onnen alttarilla vielä kerran kaikkea minä uhrata en voi

Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaan

Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua, rehellinen mä en olisi millloinkaan
Sillä miehen saat, mutta puolikkaan

Sen sä saat jos sä tahdot silti sen
Sen sä saat miehen käyttökelpoisen
Mut puolet vaan laitan puolet varastoon
Kunnes taas rakkauteen mä valmis oon [---]"

Hän kutsui minua enemmän kuin ystäväksi, mutta vähemmän kuin vakavasti otettavaksi kumppaniksi pysyen linjassa aiemmin kertomansa kanssa. Hän kertoi nauttivansa seurastani ja haluavansa tapailua jatkaa. Itse olen aallonmurtajalla; Riittääkö miehen puolikas, kaikkea en voi saada, vai jättäisinkö leikin sikseen kaikesta siitä hyvästä huolimatta, mitä hänellä on tai oli tarjota. En aikaisemmin ole haksahtanut vastaeronneisiin, mutta jokin tässä vei nyt mennessään. Vastaeronneet ovat, kuten kaikki meistä aikoinaan, niin avohaavoilla, kykenemättömiä heittäytymään tunteen vietäväksi, vailla läheisyyttä, täynnä ymmärryksen, huomion ja rakkauden tarvetta. Ei se miehen arvoa vähennä, ja onhan hän kaikkina yhteisinä hetkinä ollut aidosti läsnä, mutta vain puolikkaana.

Olen yrittänyt miettiä, voi Luoja, että olenkin miettinyt, istunut, pohtinut, maannut ja ajatellut, meditoinut, tyhjentänyt ja ottanut vastaan, vaan vastausta en ole löytänyt. Hyväksi en oloani koe näinkään, toisaalta pieni toivon pilkahdus välähtää aina silloin tällöin mielessäni, kannattaisiko sittenkin odottaa, eihän tulevaisuudesta voi tietää...Kunnes oivallan: Omasta tarvitsevuudesta tässä on taas kysymys. Vuosien harjoittelusta huolimatta en vieläkään osaa olla tarvitsematta, ja se muodostaa kahden ihmisen välille vääränlaisen yhteyden. On oltava kokonainen itsessään voidakseen ehjää suhdetta rakentaa. En taida olla siihen vieläkään valmis. Tai ehkä toisen ehjän ihmisen kohdalla voisin jo onnistuakin, mutta en nähtävästi puolikkaan kanssa?

Jatkan siis pohdiskelua, rakkauden etsimistä itsestäni, mielen tyynnyttämistä ja tarpeen hävittämistä. Se mitä Ruusuisen kanssa tapahtuu jää nähtäväksi. Juuri nyt tuntuu siltä, että päästän hetken kuluttua irti ja jatkan matkaani.

Mielen kesäjumppaa

"Sul on hyvä suunta sul on oma pää, älä tähän tuleen makaamaan jää. Jos et aukaise sun suuta et voi mitään muuttaa. Ainakin voit edes yrittää" (Kuningasidea: Oma pää)

Universumi se ei lakkaa minua opettamasta. Tällä kertaa se toi eteeni kyvyn tai taidon luottaa elämään, siihen mitä tapahtuu, vaikka en sitä itse kykenisikään hallitsemaan tai kontrolloimaan. Luottamus, pelko, irtipäästäminen sekä usko toisiin ihmisiin ja samalla myös itseeni haastavat minua juuri nyt, tässä hetkessä. Eikä riitä, että asiat pyörivät päässäni juurta jaksaen näin päiväsaikaan, vaan myös yöuneni toistuvat samankaltaisina, tilanteina, joissa tahdon suojata itseäni, piiloutua joiltakin seikoilta, nähtävästi silloinkin pelkojeni edessä. Toki ymmärrän valinneeni tämän tien, jossa olen valmis muuttumaan, oppimaan ja ottamaan myös vastaan, mutta valintaa tehdessäni en ymmärtänyt, miten mutkikkaaksi se tie rakentuisi.

Tällä kertaa Universumi ei siis hoitanut miessuhdettani ns. päiviltä, kuten niin monesti aikaisemmin. Se antoi ja antaa nähtävästi edelleen miehen, tuon Ruusuisen, pysyä lähelläni, korostaen kuitenkin hetkessä elämisen taitoa, ihanuutta ja autuutta. Se saa minut tuntemaan oloni malttamattomaksi, levottomaksi ja paikoin myös ahdistuneeksi. Olisi niin mukavaa järjestää asioita siten, kuin itse tahtoisin, siihen tahtiin kuin itse tahtoisin, nyt, kun minulle sopisi. Vaan ei. Universumi toi siis eteeni miehen, jonka elämäntilanne ei toistaiseksi mahdollista todellisen parisuhteen rakentamista, vaikka hän vapaa olisikin sitä tekemään. Se pakottaa minut jarruttamaan, ajamaan ykkösvaihteella, olemaan suunnittelematta, odottamaan, etenemään hitaasti, niin hitaasti, ettei nopealiikkeinen mieleni sitä oikein tahtoisi sulattaa. Tai vaihtoehtona se ehdottaa eteenpäin menemistä. Ja silti tunnen, että odottaminen kannattaa, vaikka ilman kipua ja kärsimystä se ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Joudun kaikenaikaa pidättelemään kielenkantojani, jotten tekisi vääriä tulkintoja kysymättä toiselta ensin, jotten ryntäisi suinpäin karkuun, tuohtuneena itse kehittämästäni mielikuvasta tai jotta en tukahduttaisi minääni ollakseni jotakin muuta kuin olen. On tämä niin monimutkaista ja vaikeaa.

Elämä siis pakottaa minut uskomaan ja luottamaan sekä tulevaan että itseeni, että kelpaan menneisyyden pettymyksistä ja kokemuksista huolimatta, että minä riitän tällaisena, ja että joku voi oikeasti pitää minusta juuri minuna, ottaa välimatkaa katoamatta, olla yhteydessä olematta jatkuvassa yhteydessä, olla lähellä olematta läsnä... että kaikki eivät lupaa olemattomia, katoa ristiriidan tullen, lakkaa olemasta... Voin kertoa, ettei ole ihan yksinkertaista. Luulin taas kerran olevani jo kuivilla, mutta ei, se oli vain pieni suvanto pitkän matkan jossakin vaiheessa. Ja nyt matkan on jatkuttava, jotta ehjä parisuhde voisi jonakin päivänä avautua kukoistukseensa, joko Ruusuisen tai jonkun muun ihanuuden kanssa.

No niin, siis, Ruusuinen ei ole kadonnut mihinkään. Hän tapasi lapseni viikko sitten ja jatkoi yhteydenpitoaan senkin jälkeen. En tiedä, oliko virhe vai ei, mutta niin annoin luvan tapahtua. Ehkä vain analysoin liikaa. Pitäisi kai lopettaa sekin ja nauttia siitä, mitä nyt juuri on, pohtimatta sen enempää, onko se vielä huomennakin, sillä se on ihan parasta. Just nyt.

Tapailua

Kesäloma alkoi tänä vuonna vähemmillä itkuilla (lue: itkuitta) kuin esimerkiksi viime tai edellisvuoden kesäkuussa. Hyvä niin. Ehkä se pitää ymmärtää levottoman mielen rauhoittumisena, sen jatkuvan päänsisäisen pyörremyrskyn tyyntymisenä, mielenrauhan löytymisenä. Jo kolmantena yönä nukuin paremmin kuin moneen kuukauteen, ja mieli oli hyvä. Rauhallinen ja hyvä.

Ruusuinen, se kerrassaan ihana mies, keikkuu kuviossa edelleen. Ja se on ihanaa, mutta myös vaikeaa, ehkä minulle, ehkä vain minulle. On tosi vaikeaa luottaa siihen, että tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, että toinen voisi pitää minusta pidempään kuin hetken verran. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan oma itseni, ja onnistunutkin siinä varsin hyvin, eikä hän ole etäisyyttä ottanut tai pelästynyt suoria kysymyksiäni tai puhetta. Pitkä matka on vielä kuljettavana, paitsi minun osaltani, myös hänen puolestaan siihen tilanteeseen, että voisimme puhua seurustelusta. Tapailemme kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti ja se tuntuu mukavalta. Eteneminen tapahtuu sopivaan tahtiin, hitaasti, mutta... varmasti? Hän ei lopeta yhteydenpitoa, hän huomio, kysyy kuulumisia, huolehtii ja on kiinnostunut - mitä enemmän mieheltä voisi odottaa? No joo, sekin toimii, joten äkkiseltään saattaisi syntyä vaikutelma, että minulle sopiva on löytynyt.

Kyseessä on kuitenkin kahden kauppa, joten en lähde rynnimään asioiden edelle. Hän(kin) tarvitsee aikansa, ja vasta sen jälkeen tiedämme enemmän, jos tiedämme. Pienestä yhteisestä kesäloman vietosta on kuitenkin puhuttu, ja sekin tuntuu jännittävältä. Mitä jos tästä syntyisikin jotakin...? Paljon on ihmetystä nyt ilmassa. Toisaalta, kuten muutkin viime vuosien miehet, myös hän näyttäisi opettavan minulle jotakin itsestäni - tiedän sen jo nyt. Palaan siihen kuitenkin joskus uudelleen, jos aihetta on.

Että sellaista tänään, kesäloman toisen päivän iltana, hetkeä ennen puoltayötä.

Mielen mieletön mieli

Sinkkunainen taitaa olla varsin monimutkainen yksilö, siltä ainakin itsestäni tuntuu, kun peiliin suunnittelen katsovani. En siis katso, mutta pitäisi varmasti. On se nimittäin tuo pään sisään ahdettu, suuriegoinen mieli jotenkin vallan hallitsematon. Ai mistäkö on kysymys? No, kerron.

Tapasin tuon miehen, muista hänet erottaakseni kutsuttakoon nyt vaikka Ruusuiseksi, odotetun kolmannen kerran. Istuimme iltaa, laitoimme ruokaa, joimme muutaman lasin viiniä ja päädyimme viettämään myös yön yhdessä, kuten nauttimaan myös seuraavan aamun aamiaisen toistemme seurassa. Yhdessäolo oli mukavaa, helppoa ja tilkitsi niitä repeämiä minussa, joita vielä oli jäljellä jostakin menneestä. Hän piti lähellään, otti syleilyynsä kiirehtimättä ja oli hellä. Hän puhui edelleen kauniisti, osoitti älykkyyttänsä ja herrasmiesmäisyyttänsä kaiken aikaa ja monessa kohti, ja mikä parasta, kiitti jälkikäteen yhteisestä ajasta. Hän ei myös lopettanut yhteydenpitoa, vaikka aikaisempien puheittensa mukaisesti piti keskustelun tason asiallisena, vailla suurempia tunteiden osoituksia. Omalta osaltaan. Minä sen sijaan leijuin ja iloitsin siitä, että olin onnistunut viimeinkin tapaamaan miehen, jonka voi tavata useammin kuin kerran.

Tähän saakka siis kaikki hyvin.

Sitten peliin astui mukaan tuo pelätty musta hevonen, jota en olisi halunnut taas tavata. Oma mieletön mieleni, joka ryhtyi rakentelemaan salaliittoteoriaa tuon kaiken kaatamiseksi. Se kyseenalaisti Ruusuisen motiivit, epäili sanojansa ja tekojansa, syytti pelaamisesta ja vaati vetäytymistä. Se ilmestyi kuvioon myöhään illalla, eikä päästänyt otteestaan edes kiireisen työpäivän päätteeksi. Se kaivoi jo voitonlippua takataskustaan sen merkiksi, että jälleen kerran olisi löytymässä syy, miksi ei sittenkään. Nyt taistelen itseäni vastaan, pitääkseni sormeni kaukana puhelimen näppäimistä, välttääkseni kuoliniskua tälle lupaavalle alulle. Kyllä voi olla vaikeaa uskaltaa heittäytyä, luottaa sinisilmäisesti ja alati epäilemättä, uskoa siihen, mitä toinen sanoo, tekee tai on. Jostain syystä mieli ottaa aina tahtomansa ja saa minut lopulta juoksemaan karkuun ja jättämään toisen ihmetyksensä seuraan. Jos se suinkin on mahdollista, tilaan Universumilta rutkasti rohkeutta, malttia ja levollisuutta katsoa eteenpäin vailla pelkoa siitä, mitä lopulta käy.

Kaikkien aikojen kesä, vol 3

Tapahtumaköyhä kevät on viimeinkin kääntymässä kesään. Ihana lämpö hivelee vartaloa sen, minkä se työssäkäyvän kiireiltä ehtii. Kolmas kaikkien aikojen kesä on käynnistymässä. Jo pariutuneet entiset sinkkukaverit ilmaisevat kateuttaan seitinohuesti ja salaa puolisoiltaan iloiten samalla kuitenkin nykyisestä elämäntilanteestaan. Tietenkin. Miksi eivät niin tekisi, sillä onhan riekkumisellakin se kääntöpuolensa, mitä meistä vain harva rakastaa oikeasti.

Miesten osalta hiljainen kevät sammutti vähitellen etsimisen tarpeen ja vapautti siten enemmän aikaa muulle tärkeälle. Kevättalven kipuilut saivat jäädä. Edellinen treffikerta vuoden vaihteessa oli siirtynyt muistojen maahan, eikä yksikään edes lähes hyvä yritys johtanut viestittelyä pidemmälle. Intuitiivinen itsensä kuuntelu ja egon päällepainavan ja vaativan äänen ohittaminen on ollut parhaita välineitä silläkin uhalla, että kohdalle ei kuuna päivänä osu sellaista miestä, jonka pauloihin voisin kuvitella lankeavani. Vaan pitkän tien sitä on saanut kulkea tällaisen tilan saavuttaakseen. Siitä kertonee myös hiljentynyt päivitystahti täällä blogini sydämessä.

Sillä hetkellä, kun sitä vähiten odottaa ja siihen vähiten kiinnittää huomiota, elämä ottaa kuitenkin ohjakset käsiinsä, kannattelee, valaa uskoa ja antaa toivoa. Siihen samaan kuplaan sukelsi myös eräs mies, joka ojensi pitkän ja punaisen ruusun tullessaan, ei halunnut ensimmäisenä seksiä, kiitti keskusteluista kanssaan ja oli kiinnostunut minusta, ei siitä, mitä minulta saisi tai jäisi saamatta. Vaihtoi Tinderistä muihin viestimiin, kertoi itsestään, luotti ja rohkeni avautua. Hän kysyi kohteliaasti ja varoen, odottamatta vastausta, ja toivotti hauskaa tai hyvää aamun, päivän, iltapäivän tai illan jatkoa sulkematta keskustelua kuitenkaan. Tuon miehen tapasin viikko sitten ensimmäistä kertaa. Silloin kuulin kaikenlaista kohteliasta ja kaunista, tulin huomioiduksi ja tunsin itseni naiseksi. Kaksi päivää myöhemmin hän tapasi minut uudelleen. Istuimme laiturin nokassa, me hyvän aikaa jo nelikymppiset, ja heiluttelimme jalkojamme elämästä ja sen käänteistä keskustellen. Kolmansista treffeistä on jo puhuttu.

En tiedä, syntyykö tästä mitään sen enempää. Se mikä nyt on, on kuitenkin hyvä. Jos ei muuta, niin jää tästä ainakin yksi kokemus lisää elämäni suureen palapeliin. Ja jos... Niin se onkin sitten jo tarina erikseen. Jännittää, kummastuttaa ja tuntuu toisenlaiselta kuin kertaakaan aikaisemmin. Vihdoin vastaan tuli sellainen mies, joka kiinnostui ennen minua, vaikka keskeneräisenä vielä hänkin.

Epäonnistua ja nousta ylös taas

Päivä, jolloin mieli ei kirkastunut odotetulla tavalla.

Tänä aamuna Facebookin "ihmisiä, joita saatat tuntea" -virta sai minut melkein nielaisemaan aamuteeni väärään kurkkuun. Se tarjoili eteeni sarjan ihmisiä, joista erottui joukko miehiä, joita olin tapaillut erityisesti eroni jälkeen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Ja kun en mieltäni voinut malttaa, oli pakko kurkata heidän seinillensä, mitä mahtaa sille, tälle ja tuolle kuulua. Järkytyksekseni / ilokseni huomasin, että jokainen heistä oli löytänyt puolison, mennyt kihloihin tai joku jopa naimisiin saakka. Oli aika poistaa  heidän yhteistietonsa puhelimen muistista, jonne ne olin yksi kerrallaan, syystä tai toisesta, tallentanut.

Nuo yhden tai useamman yön miehet, siinä se pököttivät vieritysten tietämättä toisistaan mitään. Surullisen huvittavan tilanteesta teki kuitenkin se, että heistä siis jokainen oli löytänyt etsimänsä mutta minä, mikä olen edelleen yksin. Yritysten ja erehdysten laki ei näytä tuottavan tulosta, ja näin itseni pikaskannauksen jälkeen on pakko todeta, että palapelitkin alkavat olla jokseenkin valmiita. Jostain syystä valikoivuuteni on siis pingottunut äärimmilleen, eikä erityisen sopivia ehdokkaita vaan tunnu yksinkertaisesti tulevan vastaan. Tuoreinkaan upea löytö ei nähtävästi lämpene sen pidemmälle, joten jälleen on tyydyttävä lyhyeksi jääneeseen viestinvaihtoon, mikä sinällään lupaili jo lähes kuuta taivaalta. Tai sitten hän on minuakin hankalampi!

Missä siis on vika, kysyy minäni samaan aikaan kun se toinen samanlainen rauhoittelee, että luota vaan tulevaan, kyllä se vielä vastaan tulee, etsimättä kuitenkin. On myönnettävä, että kyllähän tämä elämä alkaa saada jo lievästi surkuhupaisia ulottuvuuksia ja sisäinen vahvuus murtua jatkuvista tappioista johtuen. Taidan lähteä lenkille. Se on tunnetusti auttanut pahimpaan tuskaan, mikä sekin laimenee taas päivien joutuessa.

Ihanan aurinkoista loppuviikkoa!